Voiko kenestä tahansa tulla kirjailija?

Yhä useampi haluaa kirjoittaa kirjan, yhä harvempi saa kustannussopimuksen. Sen takia kirjoittamisen ympärille on kehittynyt monenlaista bisnestä, johon kirjailijanalut voivat upottaa tonneja.

Maaliskuussa 2011 Paula Airaksinen kertoi uutisen kirjallisuusblogissaan: hän oli alkanut kirjoittaa romaanikäsikirjoitusta.

”Uskon, että jos tekee sitä, mistä nauttii ja minkä tuntee osaavansa, ei voi mennä pahasti pientareelle. Lähden liikkeelle vaatimattomin askelin, ja katson, minne ne minut vievät. Jos pääsen loppuun, hienoa. Jos se jää kesken, se on ollut tie johonkin muuhun. Voin kirjoittaa ihan samasta syystä kuin kukat kukkivat”, hän kirjoitti.

Oulussa asuva Airaksinen oli alle nelikymppinen kahden pienen lapsen äiti ja töissä yliopistolla. Kirjoittamiselle ei ollut jäänyt kunnolla aikaa, ja hän halusi harrastukselleen pitkäjänteisemmän tavoitteen. Oli vain aihe: nuoren tytön tarina ja jonkinlainen karkea juoni. Airaksinen kirjoitti muutamana päivänä viikossa muutaman tunnin kerrallaan.

Tarina eteni, ja mukaan tuli juonikuvioita, joita Airaksinen ei ollut suunnitellut. Hänestä alkoi tuntua, että kirja ei ehkä jääkään pöytälaatikkoon.

Kenestä tahansa voi tulla kirjailija.

Juuri nyt jossain ajatuksiaan kirjaa seuraava Sofi Oksanen, Juha Itkonen, Riikka Pulkkinen tai Riikka Pelo.

Kirjailijan ammatti on vapaa ja maanviljelyn ja prostituution ohella yksi maailman vanhimpia töitä. Siihen ei tarvita tutkintoja, eikä sellaista voisi hankkiakaan, koska auktorisoitua kirjailijankoulutusta ei ole. Kukaan ei valmistu kirjailijaksi niin kuin putkimies ammattikoulusta tai juristi yliopistosta.

Maksullista kirjoituskoulutusta on kuitenkin tarjolla valtavasti, sillä niin moni haluaa kirjailijaksi. Kirjoituskurssien suosio on noussut. Esimerkiksi Jyväskylän yliopiston avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin hakijoiden määrä on muutaman viime vuoden aikana lähes kaksinkertaistunut. Monet käyvät kansanopistojen ja aikuiskoulutuskeskusten kursseilla. Niissä viikonloppukurssi maksaa suunnilleen 150 euroa, viikko 500 ja vuoden verkkokurssi jopa tonneja.

Kirjoittaminen on ihana harrastus, mutta ammattilaisuuteen tähtääminen maksaa.

Kirjoituskursseja voisi verrata yliopistojen valmennuskursseihin, jotka eivät takaa sisäänpääsyä. Vaikka kirjailijanalku kävisi kymmenellä kurssilla, kukaan ei välttämättä koskaan lue Toscanassa rakastuneiden Jamesin ja Robertan tarinaa kansien välistä.
Kurssien mainonnassa luvataankin usein liikoja, sanoo Kirjailijaliiton puheenjohtaja ja kirjailija Tuula-Liina Varis.

”Kirjailijan ammattitaidon lupaaminen on harhaanjohtavaa. Joistakin tulee kirjailijoita, mutta kirjailijan ammattiin ei voi oppia kurssilla, vaikka sisäänpääsyvaatimuksena olisi käsikirjoitus, jota muokataan kurssilla kustannuskelpoiseksi.”

Yksi tällainen kurssi on syyskuussa käynnistynyt Oriveden opiston pilottihankkeeksi kutsuma kaksivuotinen Studio Orfeus (7 150 e), joka ”tähtää kirjoittamisen ammatteihin”.

”Ulkomailla suhtaudutaan myönteisemmin siihen, että kirjailijaksi voi opiskella. Suomessa kirjoittajakoulutus on vielä suhteellisen nuorta”, sanoo linjan vetäjä, lasten- ja nuortenkirjailija Harri István Mäki. Hän on opettanut Orivedellä 15 vuotta.

Oriveden opisto on kenties Suomen maineikkain kirjoittajaopetusta järjestävä taho. Siellä on pidetty kursseja 1980-luvulta läh­tien. Orivedellä ei kainostella mainita, että lukuisat palkitut kirjailijat ovat opiskelleet siellä. Se on ihan totta.

Monet nykykirjailijat ovat hioneet taitojaan erilaisten opistojen kirjoittajakursseilla: esimerkiksi Tommi Kinnunen, Mikko Rimminen, Jenni Linturi, Leena Parkkinen, Riina Katajavuori, Anna-Kaari Hakkarainen, Jarkko Tontti ja Venla Hiidensalo.
Mutta eri asia on, onko menestyminen kurssien ansiota.

”Mielestäni julkaisukynnyksen ylittämiseen on olemassa vain yksi salaisuus, sitkeys. Tarvitaan myös onnea ja sitä, että teksti löytää kustannustoimittajan, joka innostuu siitä”, kaksi romaania julkaissut Hiidensalo sanoo.

Kirjoituskurssien ansiosta kustantamoihin tulevat käsikirjoitukset saattavat olla viimeistellympiä. Silti niistä vain hyvin harvat julkaistaan.

Suuriin kustantamoihin tulee päivittäin 25 käsikirjoitusta.

 

Paula Airaksinen kirjoitti esikoisteostaan ahkerasti koko kevään ja kesän 2011. Hän oli kuulunut vuosia Tarinapaja-kirjoittajaryhmään, jonka antologia Sainpas sanottua julkaistiin. Tuntui juhlavalta nähdä omia kirjoituksia painettuna lehteen, jonka sai myös kirjastosta.

Syksyllä oma romaanikäsikirjoitus alkoi kuitenkin tökkiä, ja Airaksisen oli vaikea repiä itseään koneen ääreen. Hän luki kustannusyhtiö Liken nettisivuilta, että kustantamoon tulee 1 500 käsikirjoitusta vuodessa.

Miksi hänen kirjansa nousisi yli muiden? Kirjaston poistomyynnistä sai ostaa uusia kirjoja 50 sentillä. Airaksinen mietti, oliko niitä edes avattu koskaan.

Voi olla, että kohta kirjoja kirjoitetaan enemmän kuin luetaan.

Koko kustannusala on Euroopan-laajuisessa kriisissä. Kirjojen kirjoittaminen, kustantaminen ja myyminen eivät ole enää yhtä kannattavaa bisnestä kuin ennen.

Silti moniin kustantamoihin tulee aiempaa enemmän romaanikäsikirjoituksia. Esimerkiksi WSOY:lla määrä on noussut vuodessa tuhannesta 1 200:aan. Suurten kustantamoiden postilaatikkoihin kolahtaa päivittäin 25 kirjailijaunelmaa. Niistä päätyy kirjoiksi vain prosentti.

Mutta mahdollisuus on olemassa – ja se on paljon suurempi kuin saada lottovoitto (0,0000065 %) tai salamanisku (0,000012 %).
Kova kilpailu ei ole vähentänyt kirjailijanammatin imua.

WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson arvelee, että tosi-tv-kulttuuri vaikuttaa siihen, että niin monet haluavat kertoa tarinansa.

”Iso osa käsikirjoituksista käsittelee kirjoittajan elämän käänteitä. Uusi ilmiö on se, että minua pyydetään Ekbergille kahville keskustelemaan siitä, olisiko omasta elämänkohtalosta romaaniksi, ennen kuin ensimmäistäkään riviä on kirjoitettu.”

Toinen syy kirjailijahaaveisiin saattaa olla se, että kirjailijat näkyvät enemmän ja kevyemmin julkisuudessa kuin ennen. Kirjailija on arvostettu julkkis, osa on menestynyt myös taloudellisesti.

”Kirjoittamisella rikastuneet suomalaiskirjailijat voi laskea yhden käden ja vaurastuneet kahden käden sormilla,” Tuula-Liina Varis sanoo.

Kirjailijaliiton mukaan kirjailijan mediaanipalkka on pari tuhatta euroa vuodessa ilman apurahoja, ja apurahat ovat tiukassa. Ei ihme, että monet hankkivat lisätienestejä opettamalla kirjoituskursseilla.

Syyskuussa 2011 Paula Airaksinen sai ihanan kirjeen. Hänet oli hyväksytty taivalkoskelaisen Päätaloinstituutin vuoden kestävälle luovan kirjoittamisen kurssille (500 e).

Kurssilla nuoren tytön tarina sai ensimmäistä kertaa lukijoita muista opiskelijoista, ja he halusivat tietää, miten tarinassa käy. Kirjoitusopettaja kertoi kirjoittamisen esteistä ja neuvoi, miten kirjoitusblokeista pääsee eteenpäin. Kun Airaksinen ymmärsi, että vaikeudet kuuluvat kirjoitusprosessiin, kirjoittaminen alkoi taas sujua.

Hän kirjoitti käsikirjoitukseen yhden suosikkilauseistaan: Olin neiti Hopea, en enää harmaa.

Olen pahoillani, mutta sinusta ei ole kirjailijaksi.

Siinä lause, jota kirjoittajakurssilla ei sanota koskaan. Lyhyimmille kursseille riittää pääsykriteeriksi maksukyky. Samalla kurssilla voi olla hyvin eri vaiheessa olevia kirjoittajia. Jotkut hiovat lähes valmista käsikirjoitusta, toiset ensimmäistä novelliaan. Silti kurssilla voidaan viikon lopuksi käydä läpi kustannussopimuksen pykäliä tai miettiä vetävää nimeä kirjalle.

Kansanopistojen valtionavustuksia on leikattu ja ne joutuvat pärjäämään enemmän omillaan.

Oriveden opistokin on ollut lopetusuhan alla. On taloudellisesti järkevää, että kirjoituskurssiin osallistuneelle jää kurssista hyvä ja toiveikas mieli.

Pelkkiä kehuja odottaville kirjoittajanaluille Hannu Simpura on kauhistus. Kriittisessä korkeakoulussa (1160 e/lukuvuosi) opettava kirjailija on yksi Suomen tunnetuimpia kirjoittamisen opettajia. Simpuran oppilaat kiittelevät häntä siitä, että hän sanoo suoraan, jos teksti ei toimi. Simpuran mielestä on välttämätöntä, että kirjoittamisen opettaja uskaltaa olla kriittinen.

”Opettaja, joka antautuu oppilaansa alkuhaparoinnin hymistelyyn, ei täytä ammattinsa arvokkaimpia velvoitteita. Ammattitaidottomuus tai laiska piittaamattomuus rehottaa myös kirjailijakoulutuksessa”, hän sanoo.

Simpuran mielestä opetuksen tarkemman vaikutuksen selvittäminen on vaikeaa.

”Nyt opetuksen menestyksellisyyttä kuulostellaan naiivisti oppilaiden tuntoja kyselemällä tai heidän uraansa seuraamalla, ei tekstintuoton todellista muutosta tutkimalla”, hän sanoo.

Simpura työstää parhaillaan romaaninmuotoista kirjoitusopasta selvittääkseen itselleen, mitä kirjoittamisen opetus oikein on.

Keväällä 2012 Paula Airaksisen kirjoituskurssi päättyi, ja hän oli saanut romaanikäsikirjoituksensa ensimmäisen version valmiiksi. Hän oli kirjoittanut sitä vuoden.

Hän hioi tekstiä koko kesän ja syksyn. Marraskuussa hän lähetti käsikirjoituksensa viiteen eri kustantamoon. Hän piti kirjoituskurssilla saamiensa neuvojen mukaan saatekirjeen tiiviinä ja kirjoitti lyhyen kuvauksen juonesta, mahdollisesta kohderyhmästä ja kirjallisuusharrastuksestaan. Blogiinsa hän kirjoitti käsikirjoitukselleen hyvästit: ”Loista hengentuotteeni valoasi! Loista!”

Neljästä kustantamosta tuli vastaus.

Kolme ensimmäistä alkoi: ”Parhaat kiitokset lähettämästänne käsikirjoituksesta, johon olemme mielenkiinnolla tutustuneet. Valitettavasti joudumme toteamaan, ettemme kuitenkaan voi sisällyttää sitä kustannusohjelmaamme.”

Iso osa käsikirjoituksista käsittelee kirjoittajan elämän käänteitä.

 

Kun kirja on vienyt vuosien vapaa-ajan, moni haluaa teoksensa julki hinnalla millä hyvänsä – ja hinnasta päästään varmasti sopuun. Perinteisten kustantamoiden rinnalle on perustettu kymmeniä pienkustantamoita. Osa niistä tarjoaa Tuula-Liina Variksen mukaan roistomaisia sopimuksia. Kirjailija joutuu ostamaan itse sata kirjaa tai tekijänoikeuskorvaukset alkavat juosta vasta 300 myydyn kirjan jälkeen. Harvat pääsevät sellaisiin myyntilukuihin.

Siksi moni päättää tai joutuu kustantamaan kirjansa itse.

On paljon painotaloja, jotka ovat keskittyneet omakustennekirjoihin. Sadan kappaleen painoksen taitettua kirjaa saa tuhannella eurolla, ja sitä myydään painotalojen verkkokaupoissa.

Kirjaansa voi painattaa vaikka vain yhden kappaleen.

Suurin toimija alalla on Books on Demand. Yhtiö on digitaalisen kirjanjulkaisemisen markkina- ja teknologiajohtaja Euroopassa, ja siltä voi esimerkiksi hankkia kirjalleen oikoluvun (6,80 e/sivu), kustannustoimituksen (11,80 e/sivu), taiton (719 e) ja hienot kannet (24 kansikuvavaihtoehtoa, 26 eri väriä, 479 e).

BoD:n tiedottajan Vera Wunderlichin mielestä kysymys ei ole unelmilla rahastamisesta vaan kirja-alan kehityksestä.

”Kirjan julkaisusta ja sen menestyksestä eivät päätä enää kustantajat, vaan lukijat ja kirjailija. Kirjailija päättää, kuinka paljon haluaa julkaisuun sijoittaa”, Wunderlich sanoo.

Omakustannekirjan menestys riippuu tuttavapiiriin laajuudesta ja markkinoinnista.

BoD:n suosituimpia kirjoja on myyty Suomessa parhaimmillaan 3 000 kappaletta. Suosittuja ovat esimerkiksi Saara Kuhan Saippua­kirja ja Katri Rantasen Chihuahuan ABC. (Vertailun vuoksi: Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat, myi Suomessa 17 000 kopiota 2013.)

Silti harva lukija on edes pitänyt omakustannetta käsissään. Perinteinen kustantamo on ollut lukijoille jonkinlainen laadun tae, mutta alan toimijat pyrkivät parantamaan omakustanteiden mainetta.

Päätalo-insituutti jakaa parhaalle omakustannekirjalle vuosittain Mölläri­mestari-palkinnon. Uusi omakustannepalkinto Suomessa on Image-lehden ja Books on Demandin Indie Book Award.

Maailmalla omakustantajat ovat jo lyöneet rahoiksi.

Brittiläinen E.L. James julkaisi 50 Shades of Grey -menestyskirjansa alun perin omakustanteena. Yhdysvaltalainen kuusikymppinen vakuutusalan yrittäjä John Locke alkoi myydä dekkareitaan ja länkkäreitään e-kirjoina alle dollarilla 2011. Hänestä tuli ensimmäinen omakustannekirjailija, jonka teoksia myytiin Amazonissa sähkökirjoina yli miljoona. Kirjoja on käännetty jo 29 kielelle. Suurin osa rahoista valuu Locken kassaan, mutta kirjallisuuspalkintoja ei ole ropissut.
Jos painettu kirja joskus katoaa ja teoksia julkaistaan vain sähköisesti, menestyskirjailijat joutuvat miettimään hyötyä, jonka he saavat kustantamoilta.

Silloin lukijalle käy yhä vaikeammaksi hahmottaa, mihin opukseen kannattaa tarttua.

Paula Airaksinen sai keväällä 2013, kaksi vuotta romaani­käsikirjoituksen aloittamisen jälkeen, vielä yhden kirjeen.
Hän joi sen kunniaksi lasillisen kuohuviiniä.

Kustannusyhtiö Kariston kustannustoimittaja kirjoitti Airaksiselle kahden sivun palautteen, ja lupasi lukea käsikirjoituksen uudelleen, kun sitä on työstetty. Kehut tuntuivat vilpittömiltä, ja Airaksinen ryhtyi töihin.

Kesäkuussa hän avasi espoolaisen ostoskeskuksen kahvilassa romaanitiedoston viimeisen kerran. Hän oli eroamassa puolisostaan eikä kirjoittamiseen ollut enää voimia ja aikaa.

Nyt nuoren tytön tarina on levännyt melkein puolitoista vuotta. Kirjoittamisesta innostuminen vaatisi Airaksiselta palaamista alkutilanteeseen: että hän kirjoittaisi vain harrastuksen vuoksi. Omakustannetta hän ei harkitse.

”En elä haavekuvassa, että tämä on jo melkein kirjailijan elämää. Elämässäni on muitakin tärkeitä asioita, kuten ansiotyö, josta nautin joka päivä”, Airaksinen sanoo.

”Mutta julkaiseminen antaisi kirjoitustyölle lopullisen merkityksen. Maailma on täynnä tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kuulluiksi.”

Teksti: Outi Kaartamo
Kuva: Fotolia

Toimitus suosittelee