Viisas, aikuinen rakkaus

Neljänkympin iästä eteenpäin rakastuminen ja rakkaus ovat toisenlaisia. Kumppania ymmärtää paremmin ja rajuimmat riidatkin välttää luonnostaan, koska osaa valita sanansa. Kolme paria kertoo rakkaustarinansa.

 

Yli nelikymppisellä on usein painavampi reppu selässään, toteaa psykoterapeutti Liisa Välilä.

Hän työskentelee Kataja –Parisuhdekeskus ry:n toiminnanjohtajana ja ohjaa parisuhdekursseja yhdessä myös puolisonsa, vertaisohjaaja Juha Välilän kanssa.

”Raskaampi elämänkokemusten reppu voi olla parisuhteen aloittamisen kannalta hyvä asia tai sitten painolasti”, Liisa miettii.

Paljon riippuu siitä, miten on elämänkokemuksiaan käsitellyt matkan varrella ja mitä niistä on ottanut opiksi. Vuosien myötä ihmiset useimmiten oppivat, että ristiriidoissa kohteluun, ei loukkaamiseen eikä solvauksiin. Kun koko arjen punaisena lankana kulkee arvostus ja rakkaus, suhde saa vahvan perustan.

Mutta entä sitten, kun takana on jo vuosikymmeniä yhteistä elämää – eikä ole enää mitään yhteistä keskusteltavaa? Seksisuhde on kuihtunut ja tuntuu, että ainoa yhdistävä tekijä on lapset, jotka hekin pian lentävät omille teilleen. Voiko toiseen rakastua uudelleen?

”Minä rakastuin tähän mieheen viime kesänä taas uudelleen”, Liisa naurahtaa ja katsoo Juhaa.

”Rauhalliset aamukahvit, yhteiset hikiset pihaurakat ja kiireettömät illat saunan lauteilla vahvistavat yhteenkuuluvuuttamme.” Yhteyttä ja romantiikkaa voi vaalia. Eri elämäntilanteissa kumppanin voi nähdä aivan uusin silmin.

”Meidän parisuhteessamme Juha on se, joka sytyttelee myrskylyhtyjä mökkisaunan ikkunalle. Istumme yhdessä nenäkkäin, pelaamme ja puhumme.”

Kosketa, halua, rakasta

Rakkaus pysyy elävänä, kun sitä ruokitaan. Liisa ja Juha ovat olleet yhdessä lähes 25 vuotta. He ovat käyneet yhdessä läpi monia vaikeita aikoja: lapsen vakavan loukkaantumisen auto-onnettomuudessa 9-vuotiaana ja 1990-luvun pankkikriisiä seuranneen Juhan pitkän työttömyyskauden sekä sairastumiset. Juha työskenteli silloin sijoitus- ja yritysneuvojana. Välillä hän ajoi taksia ja on nykyisin virkamies.

Liisa on työskennellyt ennen terapeutiksi opiskeluaan pappina ja opettajana. Kun perheen lapset olivat pieniä, he muuttivat useamman kerran Liisan pätkätöiden perässä. Stressaavina ruuhkavuosina heitä auttoi yksi asia ylitse muiden: yhteys.

”Kun olimme olleet pari vuotta yhdessä, alkoi tuntua, että joistakin asioista oli todella vaikea puhua. Meidän oli myös vaikea ilmaista tunteitamme. Silloin lähdimme ensimmäisen kerran parisuhdekurssille ja saimme lisää rohkeutta vaalia suhteen läheisyyttä ja seksuaalisuutta.”

Kursseista tuli jokavuotinen perinne ja lopulta Liisan ammatti. Kursseilta löytyi myös parhaat ystävät, joiden kanssa puhutaan parisuhteesta hyvin avoimesti: Ei valiteta eikä naljailla
puolison kustannuksella, vaan puhutaan siitä, mitä meille oikeasti kuuluu ja miten meillä menee.

”Tärkeää on vaalia myös seksuaalisuutta, toisen koskettamista, halailua ja suutelua”, Liisa Välilä muistuttaa. ”Raskaat elämänvaiheet ovat opettaneet, miten tärkeää on kertoa juuri nyt rakkaudestaan läheisilleen. Huomisesta ei koskaan tiedä”, Juha Välilä sanoo. ◗

Lisätietoa parisuhdekursseista: www.parisuhdekeskus.fi

”Aikuisen naisen ei tarvitse olla mieliksi kenellekään”

 

Oululaiset Kristiina Ketola-Orava ja Pasi Orava tapasivat vähän alle nelikymppisinä päivätansseissa.

”Minä hain Pasia viisi kertaa tanssimaan. Niiden tanssien välissä ehdimme puhua paljon. Tiesin heti, että tämä ihminen on paras minulle”, Kristiina, 53, muistelee.

Pasi, 52, tarvitsi miettimisaikaa. Avioerosta oli kulunut kaksi vuotta ja hän halusi nauttia vielä hetken vapaudesta.

”Kristiina osui kohdalle vähän liian aikaisin”, hän naurahtaa. Mutta jo vuorokauden kuluttua Pasi soitti Kristiinalle.

”Tanssit olivat perjantaina, ensitreffit lauantaina – ja jo maanantaina molempien lapset olivat kuviossa mukana.”

Pasi tuli lastensa kanssa Kristiinan ja hänen lastensa luokse ruokailemaan iltapäivällä.

”Tapaaminen oli rento ja miellyttävä. Kaikki lapset suhtautuivat tilanteeseen uteliaina.”

Pasilla on kaksi nyt jo aikuista lasta ja Kristiinalla kolme, joista vanhin kuoli hiljattain. Nykyisin heillä on seitsemän lastenlasta ja kolme ”ovesta eikä vatsasta” tullutta perheeseen sijoitettua lasta, nyt 9-, 13- ja 15-vuotiaat.

”Meidän väliin ei pääse kukaan”

Aika pian suhteen alkamisen jälkeen Kristiina masentui.Suhde Pasin kaltaiseen turvalliseen ja luottamusta herättävään mieheen käynnisti hänessä kasvuprosessin, joka toi mukanaan myös masennuksen.

”Minun piti käydä läpi elämääni ja itseäni: kuka olen ja mitä haluan? Pasi joutui alussa kannattelemaan minua. Hänen kanssaan olen kasvanut aikuiseksi naiseksi, jonka ei tarvitse miellyttää ketään”, Kristiina sanoo.

”Meillä on vahva luottamus siihen, että tämä rakkaus kestää ja jatkuu. Meidän väliin ei pääse kukaan, vaikka joskus ovat jotkut yrittäneet”, Pasi jatkaa.

Kristiina ja Pasi miettivät, mikä heidän suhteessaan on toisin kuin nuoruuden parisuhteissa.

”Tässä iässä jo tietää, millainen haluaa olla ihmisenä ja mitä tarvitsee toiselta”, Pasi sanoo.

”Sanomme suoraan ja selkeästi, mitä haluamme. Suoralla puheella voi välttää monet väärinymmärrykset ja ongelmat”, Kristiina täydentää.

”Iän myötä on tullut myös enemmän ymmärrystä ja lempeyttä toista kohtaan – myös sen ymmärtämistä, että me muutumme kaiken aikaa. Toisen kasvamiseen ja muuttumiseen osaa jo sopeutua.”

Suunnitelmia ruutupaperilla

Uusperhe-elämänsä Kristiina ja Pasi ovat suunnitelleet perusteellisesti. Ennen yhteen muuttamista he miettivät ja sopivat vihkon ja kynän kanssa, miten yhteinen arki saadaan sujumaan.

”Säännöt laadittiin selviksi jo ennen muuttoa. Talossamme oli lapsille yksi huone liian vähän. Sovimme, että jokainen lapsi asuu vuorollaan puoli vuotta yhdessä toisen sisaruksen kanssa.”

Myös siitä sovittiin, että perheeseen ei tule enää uutta vauvaa. Sen sijaan he päättivät ryhtyä sijaisvanhemmiksi.

Kun toiset viisikymppiset nauttivat vapaudesta, Pasilla ja Kristiinalla on yhä kotona kouluikäisiä lapsia. Perheen arkea seuraavat lääkärit, sosiaalityöntekijät ja lasten biologiset sukulaiset.

”Monet ovat tulleet sanomaan, että olisitte te voineet helpomminkin elämänne elää”, Pasi naurahtaa.

”Toki mietimme silloin aikoinaan yötä myöten, otammeko meille tarjotut lapset vastaan, ja millaista elämä on sitten viisikymppisenä tämän ikäisten lasten vanhempina. Se, mihin sitoudumme, myös pitää.”

Sijaisvanhemmuus on opettanut Pasille ja Kristiinalle ennen kaikkea kärsivällisyyttä.

”Palkitsevia ovat ne hetket, kun lapsi sanoo puolentoista vuoden yhdessä asumisen jälkeen, että kyllä minä sinusta tykkään. Muutoksen askelia saa seurata ja odottaa monta vuotta”,Kristiina kertoo.

”Mutta jos olisimme unohtaneet huolehtia parisuhteestamme, huonosti olisi käynyt”, Pasi toteaa.

Parisuhdetta hoidetaan useimmiten saunassa keskustelemalla lasten mentyä nukkumaan. Pasi ja Kristiina pitävät myös kiinni viidestä kahdenkeskisestä viikonlopusta ja kahdesta viikon mittaisesta ”lapsivapaasta” lomaviikosta.

”Ei parisuhde pysy hyvänä, ellei siihen keskity kunnolla.” ◗

”Tässä iässä rakkaus on pysähtymistä”

 

Ulla ja Timo Kangas ovat reissanneet jo viidentoista vuoden ajan kahden kaupungin väliä. Naimisissa he ovat olleet kolmetoista vuotta, mutta siitä huolimatta Ullan, 62, kotikaupunki on Kokkola ja Timon, 65, Turku. Välimatkaa kahden kodin välillä on 420 kilometriä.

”Ullan äiti täytti juuri sata vuotta, ja Ulla käy monta kertaa viikossa katsomassa häntä. Se on yksi syy, miksi emme eläkkeelle jäännin jälkeenkään ole asettuneet pelkästään yhteen kaupunkiin”, Timo kertoo.

Molemmilla on myös omat ystävät ja harrastukset kotikaupungissaan.

Timo ja Ulla rakastuivat toisiinsa viisikymppisinä. Se ei ollut mikään hurja tunnerysäys, vaan lempeää yhteen kasvamista ajan kanssa.

”Tapasimme sinkkumatkalla Kreetalla. Minä olin toipunut vuoden ajan rankasta avio-erosta, jota en olisi itse halunnut. Elämä oli ollut pitkään mustaa tunnelia”, Timo kertoo.

Ulla puolestaan oli elänyt koko aikuisikänsä sinkkuna. Hän työskenteli alakoulun opettajana Kokkolassa. Timo oli kaupungin virkamies Turussa. Timolla on edellisestä avioliitostaan kaksi aikuista poikaa, Ullalla ei ole lapsia.

”Rakastuminen ei ollut meille mikään iso ”bang” eikä tunteiden kuohuntaa. Kiinnostuin Ullasta ja vinkkasin lentokentällä kotiin lähtiessä, että lomaa on vielä jäljellä enkä ole muuten koskaan käynyt Kokkolassa”, Timo muistelee.

Ulla kavahti aluksi Timon lähestymistä, vaikka Timo tuntuikin miellyttävältä, keskustelutaitoiselta mieheltä. Hän ohitti ehdotuksen hienotunteisesti.

”Ajattelin, että joko se on kotiini tulossa”, Ulla naurahtaa.

Sinkkumatkalaiset olivat keränneet nimi- ja osoitelistan matkaseurueesta. Kotiin palattuaan Ulla alkoi miettiä Timoa ja päätti kirjoittaa miehelle.

”Olimme ihan vanhanaikaisesti kirjeenvaihdossa yhden kesän ajan. Koulujen alkamisen aikoihin tapasimme Kokkolassa”,
Ulla kertoo.

Pari tapasi kahden vuoden ajan vain viikonloppuisin. Vuonna 1999 he menivät kihloihin ja seuraavana vuonna naimisiin. ”Meidän suhteemme on kumppanuutta, ystävyyttä ja tasaisen rauhallista menoa”, Timo kuvailee.

”Nuorena rakastumiseen liittyi aina tuskaa ja epävarmuutta. Sydän oli pakahtua tunteista. Tässä iässä rakastuminen ja rakastaminen ovat pysähtymistä – ja luottamusta. Pysähdymme aidosti kohtaamaan toisen ja keskustelemaan iltalampun valossa”, Ulla jatkaa.

”Rakkautta osaa myös arvostaa eri tavalla kuin nuorempana. Kokemusteni kautta tiedän, miten harvinaista ja ihmeellistä on löytää mies, jonka kanssa on samalla aaltopituudella.”

Tilaa itsenäisyydelle

Ennen eläkeikää Timo ja Ulla saattoivat olla kolmekin viikkoa tapaamatta. Joka päivä he kuitenkin soittivat toisilleen.

”Nyt kun olemme enemmän yhdessä, myös kinaa tulee useammin. Omaa viestintää täytyy miettiä, millä tavalla asiat sanoo.”

Kun Timo ja Ulla jäivät yhtä aikaa vuorotteluvapaalle vuonna 2006, he vitsailivat harjoittelevansa eläkkeellä olemista. Mutta se ei ollutkaan vitsi, vaan totisinta totta.

”Päivärytmi täytyi miettiä uusiksi. Olemme pitäneet koko ajan kiinni siitä, että molemmilla täytyy olla myös omaa aikaa. Timo tykkää nukkua pitkään. Minun oma aikani on aamuisin, lähden silloin yksin lenkille”, Ulla kertoo.

Ullan suku on lähtöisin Karjalasta. Kokkolassa hänen lapsuudenkodissaan asui kolme perhettä: vanhemmat ja Ulla omakotitalon alakerrassa, vanhin veli kolmen lapsen ja vaimonsa kanssa yläkerrassa ja nuorempi veli yksilapsisine perheineen talon siivessä.

Ulla on pienestä pitäen tottunut nopeisiin käänteisiin, yllätyksiin, sopeutumiseen ja toisten huomioon ottamiseen. Timo puolestaan on turkulaisen perheen ainoa poika ja luonteeltaan hyvin säntillinen.

”Timolla on tapana tehdä aina illalla työlista valmiiksi seuraavalle päivälle – myös eläkkeellä ollessaan”, Ulla kertoo.

”Tietenkin siinä on ollut meillä molemmilla totuttelemista, kun toinen tekee asiat eri tavalla, mihin on vuosikymmenten ajan tottunut. Timo ei ole muuttanut Kokkolan-kotia, mutta minä olen kyllä muuttanut Turun-kotia.”

Molemmista tuntuu, että heidän tapaamisessaan oli johdatus mukana.

”Sen näkee pitkästä vanasta, joka elämästä jää jälkeen. Kun katsomme taaksepäin, tulee vahvasti tunne, että juuri näinhän tämän kaiken piti mennä”, he sanovat. ◗

 

Mervi Juusola teksti / Arsi Ikäheimonen, Kai Tirkkonen ja Vesa-Matti Väärä kuvat Oma Aika 1/2014

Toimitus suosittelee

Pin It on Pinterest