Kirjailija Laura Honkasalo: Olen blogien vihalukija

Kirjailija Laura Honkasalo rentoutuu lukemalla häntä ärsyttäviä muotiblogeja. Hän alkoi epäillä, ettei harrastus ole aivan terveellinen.

lta­­päi­vällä olisi kiva pistäytyä työpaikan kahvihuoneessa rupattelemassa niitä näitä – jos sellainen olisi. Teen töitä yksin kotona. Silmät lupsahtelevat, työnteko ei luista ja kaipaan juttukaveria. Päätän pistäytyä nopeasti katsomassa, onko seuraamissani muoti­blogeissa jotain uutta. Mitähän inhokkini ovat puuhanneet?

Juu, voisin käyttää saman ajan Kalevalan lukemiseen, samoin kuin tupakoitsija voisi mieluummin nakertaa porkkanaa. Naputtelen ensimmäisen hakusanan selaimeen. ­En ole tietenkään tallentanut inhotusblogieni osoitteita suosikkeihin, sehän olisi säälittävää.

Elsa esittelee satasen paitaa, jonka on saanut ilmaiseksi Dieseliltä. Jopa Elsan koirilla on sponsori, joka lihottaa naisen tiliä. Elsa asuu jugendtalossa Helsingissä, ja hänen täydellinen poikaystävänsä tekee sivutoimisesti mallintöitä.

Eveliinalla on tänään kuntoilussaan ”peppupäivä”, ja treeni sujuu mukavasti sponsorin lahjoittamissa vaatteissa. Aiemmassa postauksessa Eveliina viettää synttäreitään. Upea juhlapaikka Helsingin kattojen yllä on saatu blogiyhteistyönä eli ilmaiseksi, toinen yhteistyökumppani on lahjoittanut juomatarjoilun. Makeisfirma on kärrännyt paikalle rekkalastillisen namuja.

Ykkösinhokkini on kuitenkin Noora. Hänelle raha ja aika eivät tuota samanlaisia haasteita kuin useimmille suomalaisille. Opiskelijalla on aina rahaa uuteen tonnin käsilaukkuun. Noora opiskelee Britanniassa, ja rahat riittävät myös ihanaan asuntoon. Lontoosta on kätevää pistäytyä merkkilaukkuostoksille Pariisiin, ja toki blogiyhteistyön tiimoilta Noora matkustelee kaukomaille tämän tästä.
Nooran blogia lukiessa mietin, miten kukaan voi olla niin pinnallinen. Sehän tarkoittaa tietysti, että olen itse monin verroin syvällisempi.

Löysin inhokkiblogini, kun ystäväni kerran päivittelivät, miten Suomen suosituimmat blogit voivat olla tyhjää täynnä. Samaa ihmettelee moni muukin keskustelupalstoilla. Niin moni, että välillä mietin, kuinka iso prosentti suosittujen muotiblogien lukijoista on kaltaisiani ärsyyntyjiä.

Hittiblogit kiukuttavat, mutta jokin niissä kiehtoo. Englanninkielessä on hyvä termi pet hate, siis asia josta on ihana ärsyyntyä. Myös tosi-tv-ohjelmien suosio perustuu suurelta osalta ärsyyntymisen ja myötähäpeän ihanuuteen. Esimerkiksi Satuhäiden katsojat kommentoivat usein somessa ohjelman pyöriessä, miten rasittava hääpari onkaan.

Toki entisajan kyläyhteisössäkin pitsiverhot heiluivat ja selän takana puhuttiin pahaa, mutta netissä ilkeily leviää paljon laajemmalle. Lehtijutuista voi vaatia oikaisua lehteen, mutta nettikeskusteluja ei hallitse kukaan. Moni nettikeskustelija on esimerkiksi vauva.fi:ssä sitä mieltä, että jos julkisuuteen menee, saa kestää seuraukset. Siksi tosi-tv-kasvoista ja suosikkibloggaajista saa sanoa netissä nimettömänä mitä tahansa.
Yhdysvalloissa ja Englannissa on alettu puhua vihalukemisesta vihapuheen rinnalla.

Vihalukija ei itse tuota vihapuhetta, mutta lukee netistä, mitä muut ovat kirjoittaneet.
En ole harrastukseni kanssa yksin. Ystäväni ja minä lähettelemme toisillemme linkkejä keskusteluihin, joissa parjataan inhokkejamme. Emme harrasta itse nettikiusaamista kirjoittamalla vihapuhetta, mutta lukemalla tavallaan tuemme kiusaamista. Ajatus tuntuu kieltämättä inhottavalta.

Parhaimmillaan haukkujen lukeminen on stressin­purkua, ja niissä on usein hauskoja ja oivaltavia huomioita. Toisaalta inhokkiblogien lukeminen aiheuttaa minussa epämääräistä kateutta, minkä vuoksi bloggaajien haukkuminen keskusteluissa tekee vahingoniloiseksi. Nooralla voi olla ranskalainen merkkilaukku, mutta hänestä ei tykätä!
Ei tämä aivan tervettä voi olla.

Amerikkalaisyliopistoissa Facebookin psykologisia vaikutuksia on tutkittu innolla. Muiden mahtavan elämän seuraaminen somessa saattaa vahvistaa masennusta ja heikentää itsetuntoa. Tutkimustulokset saavat minut miettimään vihalukemisharrastustani uudelta kantilta. Kysyn psykologi Heli Heiskaselta, mitä vihalukeminen tekee minulle.
”Kateus myrkyttää ilkeilijän sisimmän. Kannattaa panostaa omaan elämään, ihmissuhteisiin ja arjen tyytyväisyyteen mieluummin kuin hajottaa itseään muita arvostelemalla. Jos oma paha olo kaadetaan toisten päälle ja ilkeillään, kateudesta tulee tuhoava voima.”
Entä se tutkimustieto, että somepäivitysten aiheuttama kateus voi aiheuttaa masennusta? Mitä jos inhokkibloggaajien seuraamisella on sama vaikutus?
”Jos on muutenkin masentunut tai taipuvainen masennukseen, lukeminen voi voimistaa sitä.”

Muiden menestys aiheuttaa kateutta erityisesti, jos oma elämäntilanne tuntuu huonommalta, Heiskanen kertoo. Pohdin asiaa. Elämäntilanteeni on ehkä bloggaajia huonompi siinä, etten ole päässyt samanlaiseen elintasoon. Toisaalta lasteni takia koen, että elämässäni on toisenlaista luksusta.
Heiskasen mukaan ilkeät, vihaiset sanat voivat ai­heuttaa ahdistavan olon lukijalle, vaikka ne eivät kohdistuisi häneen.
”Haukkuminen myrkyttää mielen siltä ihmiseltä, joka sitä tekee. Kielteisyys ruokkii huonoa oloa. Kannattaa kuulostella tuntemuksiaan: tuleeko haukkumisesta oikeasti hyvä olo? Siihen menee myös paljon aikaa ja energiaa.”
Mietin psykologin sanoja. Keskustelupalstojen vihapuhe ei ole kovin analyyttistä. Päivitellään, että bloggaajilla on varmasti muovitissit, muttei mietitä, kertoisiko muotiblogien suosio jotain tästä ajasta tai meistä itsestämme.
Päivittely on sukua valittamiselle, ja valittaminen voi jäädä päälle, Heiskanen sanoo.
”Valittaminen voi olla tottumus, joka saattaa olla peräisin lapsuuden perheestä. Myös yhteiskunnassa on jossain määrin vallalla valittamisen kulttuuri. Siitä tavasta voi opetella eroon, jos haluaa”, Heiskanen sanoo.

Kielteisyyden kulttuurin todella huomaa kaikkialla. Ihmiset valittavat, mutta eivät ole valmiita tekemään mitään. Netissä kitinä ja raivo päästetään valloilleen. Jotkut pelkäävät, että kun ilkeilystä tulee netissä normaalia, se leviää muuallekin. Helsingin Sanomien mukaan asiakaspalvelutehtävissä toimivia kohdellaan jo erittäin ilkeästi.

Heli Heiskanen neuvoo minua käymään bloggaajia kohtaan tuntemani kateuden kimppuun kolmella tehtävällä. Tavoitteenani on, etteivät bloggaajat enää aiheuta syviä kateuden tunteita.
”Kun pystyt suhtautumaan neutraalisti ärsytyksen aiheisiin, olet tasapainossa itsesi ja asian kanssa. Miksi sen pitäisi haitata, mitä joku muu tekee? Eikö tärkeintä olisi keskittyä omaan elämään?”
Ensin Heiskanen neuvoo miettimään, mitä kateuteni voi opettaa minulle.
”Yleensä ärsyttävä asia on jotain, mitä ei tunnista tai hyväksy itsessään. Jos olet kateellinen muotibloggaajille, sinussa voi olla pinnallinen puoli, jonka olemassaolon haluat kieltää.”

Niinpä. Rakastan muotia, mutta minut on kasvatettu ajattelemaan, että vaatteisiin ja kauneuteen käytetty raha menee kankkulan kaivoon. Kun olin teini, äitini käytti vain ripsiväriä ja Vitalis-rasvaa. Hän ei lukenut naistenlehtiä, vaan keskittyi uraansa (rakennusalan ammattilehti Betoni äidille tuli). Vaikka maailma on muuttunut, takaraivossani elää ajatus, että älykäs nainen hieroo naamaansa vaseliinia ja leikkaa itse tukkansa keittiösaksilla. Ehkä bloggaajat tekevät potenssiin sata sen, mitä itse haluaisin?

Osa kateudestani saattaa kummuta tavaran himosta. Kasvoin tavaraköyhässä Suomessa ja opiskelin lama-aikaan. Jos joku opiskelija olisi silloin törsännyt tonnin käsilaukkuun, häntä olisi pidetty pähkähulluna. Sellainen summa olisi pitänyt sijoittaa säästötilille, jotta joskus pääsee käsiksi omistusasuntoon.

Talletinkin jokaisen ylijäävän killingin asuntosäästötilille ja käytin koko opiskeluajan mummin ostamaa Marimekon kangaslaukkua.
Vieläkään minulla ei ole rahaa luksuslaukkuun, koska säästän mieluummin matkusteluun.
Seuraavaksi Heiskanen pyytää miettimään, haluanko todella sitä, mitä bloggaajilta kadehdin.
”Jos haluaisit, olisiko se mahdollista ja mitkä olisivat seuraukset?”
Että haluaisinko bloggaajan elämän?

No enpä tietenkään. Eveliina saa toki ilmaiset skumppajuhlat ja Noora matkoja aurinkoon, mutta minusta tuntuu, etteivät he itsekään täysin tajua, mitä myyvät: yksityisyytensä.
Bloggaajat muistuttavat usein, että bloggaaminen on kovaa työtä. Heidän täytyy laukata promotilaisuuksissa, pysyä ajan hermolla ja päivittää usein. Minusta paljon rankempaa olisi olla koko ajan katseiden kohteena.

Mitä enemmän henkilökohtaisia juttuja jakaa, sen suositumpi bloggaaja on. Kaupungilla superbloggaajaa tuijotetaan, netissä häntä haukutaan ja hänen elämästään kaivetaan esiin kaikki mahdolliset hirveydet ja mokat, jopa vuositulot ja perintään menneet laskut.
Bloggaajilla ei ole tukenaan PR-toimistoa, joka kertoisi, miten julkisuutta manipuloidaan. Siksi heistä tulee helposti sylkykuppeja, joita minunkin on kiva inhota.

Jos olisin tätä tehtävää tehdessäni huomannut ha­luavani elää bloggaajien elämää, minun kannattaisi Heiskasen mukaan ryhtyä tavoittelemaan sitä kadehtimisen sijasta.
Päättelen, että vaikka en halua samanlaista elämää, voin silti oppia heiltä jotain itsensä brändäämisestä, koska bloggaajien tavoin minäkin pyrin työllistämään itseni. Useimmat muotibloggaajat osaavat kirjoittaa iloisesti ja innostuneesti vaikuttamatta äiteliltä. He eivät ainakaan valita.

Kolmas tehtävä on vaikea, vaikka pidänkin itseäni myönteisesti ajattelevana ihmisenä. Heiskanen kehottaa keksimään kolme hyvää asiaa ihmisestä, joka ärsyttää.
Joudun miettimään.
Täytyy myöntää, että Elsa esittelee usein tosi kivoja juttuja, koska hänellä on erittäin varma tyylisilmä. Esimerkiksi Elsan korut ovat hauskoja ja vähän erikoisia. Hänen avullaan löysin Ideakorun, josta tilasin voimalauseella varustetun rannerenkaan.
Nooran itseluottamus vartalonsa suhteen on ihailtavaa. On myös virkistävää, kun Noora kirjoittaa, ettei edes haluaisi seurustella. Se on vahvan naisen merkki. Eveliinan kurinalaisen terve elämä kannustaa samaan, ja hänen superruokavinkkinsä ovat hyödyllisiä.

Ja onhan sekin saavutus, että nämä naiset ovat kyenneet työllistämään itsensä aikana, jolloin työllistyminen ei ole itsestäänselvyys. He ovat tehneet melko tavallisesta arjesta tuotteensa, jolle on selkeästi kysyntää. ­Filosofiaa tai politiikkaa käsittelevät blogit eivät saa edes murto-osaa muotiblogien lukijamääristä.

Usein meinaa unohtua, ettei blogi kerro emännästään kaikkea.
”Blogin perusteella ei oikeasti voi tuntea sen pitäjää. Kuvittelemme helposti muiden elämän paremmaksi kuin se onkaan. En usko, että kukaan ansaitsee toisten vihaa vain olemalla sellainen kuin on, jollei ole todella satuttanut toista”, Heiskanen sanoo.
”Kateutta voi helpottaa ajattelemalla, että kaikilla on elämässään haasteita.”

Totta. Kerran haastattelin naista, joka piti blogia siksi, että kärsi masennuksesta. Hän oli määrännyt itsensä kirjoittamaan blogiin vain myönteisistä asioista: joka päivä oli pakko löytää ainakin yksi hyvä juttu. Hän sai tietenkin ikäviä kommentteja siitä, miten helppoa on, kun mies elättää ja itse saa vain bloggailla kotona kaikesta kivasta.
Ja olenhan minäkin kokenut samaa. Koska kirjailijan työhön kuuluu julkisuutta, nettikeskusteluissa on ilkuttu ulkonäköäni, pukeutumistani ja eroani. En ole pystynyt sivuuttamaan sitä ajattelemalla, että netti nyt vain toimii sillä tavalla. Olen itkenyt ilkeiden kirjoitusten takia.

Mitä jos netti-iva aiheuttaa bloggaajille vaikkapa masennusta? Ja minä osallistun siihen niin kuin ne koulukiusaamisen tukijat, jotka olivat hiljaa, eivätkä puolustaneet uhria.

Seuraavalla viikolla olen taas vajoamassa iltapäiväkoomaan ja mielessä käy, että tarkistan inhokkiblogit.
Se on helpompi jättää väliin, kun mietin vihalukemista isommassa mittakaavassa. Mitä enemmän verkossa vihataan, uhkaillaan ja kiusataan, sitä helpompaa on oikeuttaa valvonta ja keskustelun rajoittaminen. Jo nyt nettiviha rajoittaa sananvapautta: Yhdysvalloissa moni naistoimittaja ei halua enää kirjoittaa verkkoon, koska palaute on niin aggressiivista. Itsekin olen välillä harkinnut, poistaisinko omasta blogistani kommen­tointimahdollisuuden kokonaan.
Mitä enemmän verkkokeskusteluja joudutaan rajoittamaan, sitä vähemmän jää tilaa hedelmälliselle keskustelulle.
Kunpa me kaikki vihalukijat muistaisimme sen.
Onneksi on muitakin tapoja rentoutua. Maailmassa on paljon ihania muotiblogeja.

 

Teksti Laura Honkasalo
Kuva AOP
Juttu on julkaistu Oliviassa 9/2014

Toimitus suosittelee