epämukavuusalueella

Piti toivottamani aurinkoista iltaa ja hehkuttamani kuinka ihanaa olikaan tehdä äsken pitkä kävelylenkki auringon lämmittäessä, luurit korvilla lempipodcastejani kuunnellen. Ja kuinka ihanaa olikaan lenkillä nollata koko mennyt päivä. No olihan se toki sitä mutta voi hemmetin hemmetti – kirjoitin juuri pitkän postauksen enkä ollut tietenkään vielä kertaakaan tallentanut sitä… ja sitten ohjelma kaatui. Niin ärsyttävää aloittaa nyt koko homma alusta.

Olen viime aikoina viettänyt jonkin verran aikaa mukavuusalueeni ulkopuolella – viimeksi tänään töissä joutuessani ryhmänvetäjäksi tiettyyn workshopiin. Sinällään ihan helppo juttu, ei edes mitenkään vaativa homma mutta silti – ennätin jännittää tuota jo muutaman viikon. Kaikenlainen esiintyminen ja esillä oleminen kun on täysin omaa epämukavuusaluettani. Muistan jo kouluaikoina kuinka jännitin esitelmiä aivan hirvittävästi – ja vaikka kaikki sanoivat ettei tuo jännitys edes kovasti näkynyt, kammosin itse sitä punastelua, takeltelua ja käsien tärinää… jopa siinä määrin että saatoin juosta luokasta ulos heti esitelmän pidettyäni. Siinä missä monelle muulle esitelmä koulussa tai workshopin vetäminen työpaikalla on hyvinkin pieni juttu, on moinen itselleni varsin stressaavaa.

Tiedänhän minä, että siltä omalta mukavuusalueeltaan kannattaisi poistua aina välillä – tiedän, että mukavuusalueella pysytellessään ihminen ei voi saavuttaa mitään uutta. Mutta silti, onko epämukavuusalueelle hyppääminen kaiken tuon jännittämisen väärtti? Kannattaako tuon hypyn vuoksi antaa jännityksen syödä ihan liian paljon energiaa? Tiedän toki myös, että esiintymään joko syntyy tai sitä voi opetella. Voi kuinka olisinkaan toivonut olevani tämänpäiväisen workshopin jälkeen tyytyväinen omaan suoriutumiseeni ja siihen, että uskalsin ottaa tehtävän vastaan – mutta entäs kuin päällimmäinen fiilis on epäonnistuminen. Ja pettymys siihen, että puhuin jännittäessäni mitä sattui, unohdin asioita, ja sähläsin niin skypeyhteyksien kuin kuvaruudun jaonkin kanssa… Olisi varmasti helpompaa kaikin puolin ellei sattuisi kaiken lisäksi olemaan perfektionisti luonteeltaan.

Aikamoisella epämukavuusalueella olen ollut myös näissä tämän kesän rippikuvauksissa. Niitäkin jännitän aivan järjettömästi etukäteen – siitäkin huolimatta että rakastan valokuvaamista! Ehkä tuossa jännityksessä on jotain samaan kuin workshopin vetämisessä sillä vaikka kuvatessa olenkin kameran takana, olen silti esillä – olen se, jonka pitäisi ohjata kuvattavia ja olla itsevarma omasta osaamisestaan. En siis voikaan piiloutua takariviin kuten jumppatunneilla ja luennoilla.

Miksi en sitten ole sanonut kuvauksille ei? Ensinnäkään koska en vaan yksinkertaisesti osaa sanoa ei – enkä ole halunnutkaan kun kyseessä on molemmilla kerroilla ollut tärkeiden ihmisten kuvaaminen ja juhlat. Olen kyllä varoittanut, etten osaa kuvata ihmisiä – etten osaa ohjailla oikeaan asentoon enkä välttämättä osaa nähdä kokonaisuutta. Etten jännitykseltäni välttämättä huomaa onko kuvattavalla kravatti suorassa tai näkyykö taustalla jotain sinne kuulumatonta. Ehkä eniten stressaan sekä etukäteen että kuvaustilanteessa sitä, onnistuuko yksikään kuvista. Sillä enhän oikeasti osaa henkilökuvausta, en tiedä kuvaustekniikasta tuon taivaallista, en osaa käyttää hyväkseni valoja ja varjoja… On niin kovin paljon mitä en osaa ja mikä saa olon hurjan epävarmaksi.

Rippikuvien suhteen on käynyt pettymyksekseni hieman samoin kuin tämänpäiväisessä workshopissa. Toivoin parempaa lopputulosta, pettyen siihen mitä aikaansain. Tottahan toki toivoin tuhatta onnistunutta kuvaa, ja vähintään sataa täydellistä – sitä ihanaa valinnanvaikeutta kun ei osaa valita kymmenistä kuvista niitä muutamaa parasta. Ehkä siksi pettymys onkin niin suuri kun kuvista ehkä kymmenen on laadullisesti onnistuneita ja viidessä niistä en ole osannut ohjata kuvattavaa nostamaan leukaansa tai kääntämään kasvojaan valoon päin. Tiedän toki, että muutamakin onnistunut kuva riittää mutta silti – olisihan se ihanaa pystyä tarjoamaan ne sata täydellistä kuvaa mistä valita.

Viime päivinä olenkin käynyt taistelua itseni kanssa – hylätäkö koko kamera ja antaa kuvaamisen olla kokonaan vai jatkaako touhua. Tiedänhän minä, ettei kuvaamaan opi kuin kuvaamalla. Ja ehkä joku valokuvauskoulukin olisi syytä käydä jotta oppisi tekniikastakin jotain. Se innostuksen tunne, mitä olen kuvaamisen jälkeen kokenut saa minut vielä jatkamaan – ja harjoittelemaan lisää. Vaikka epämukavuusalueella liikunkin… onhan siellä minun kanssani sentään rakas kamerani – joka tosin vaatii kipeästi huoltoa. Syytän epätarkoista kuvista nimittäin itseni lisäksi myös kameraa ;) Voi miksi en tajunnut huollattaa tuota jo keväällä, ennen näitä kaikkia kuvauksia! Tyhmästä päästä saa näemmä kärsiä… yhtälailla kuin perfektionismistakin.

Mutta nyt relaamaan television ääreen! Nyt kun tämän päiväinen työhomma on takana, pystyn keskittymään jälleen normaaliin elämään, normaaliin työntekoon ja puolentoista viikon päästä häämöttävän kesäloman odottamiseen.