yllytyshullu eli hiirenhännästä harakanpesäksi

Olen aina ollut hieman yllytyshullu… ilman tuota luonteenpiirrettä en olisi ikinä esimerkiksi juossut ensimmäistä maratoniani. Enkä varmastikaan leikkauttanut tänään hiuksiani. Hups.

Ellen olisi viimeistä viikkoa miettinyt syntyjä syviä (lue: mitä elämältäni varsinkin työhön liittyen haluan) ja uinut syvissä vesissä, tuskin olisin hiuksianikaan pätkäissyt. Kampaajanikin nauroi, että sulla luki kyllä varauksessa, että raidat ja sentti pois. Jep, niin luki ja niin piti tehdä – varsinkin kun olin viime aikoina pitkästä aikaa todella viihtynyt omissa hiuksissani. Mutta toisin näemmä kävi. Tuli tunne, että nyt kokeilen hitto vie. Sillä mitä menetettävää mulla on?! Paitsi ohut hiirenhäntäni. No, ehkä yksi syksy ja talvi liikkumatta ihmisten ilmoilla tai kenties pipo päässä yötä päivää ellen kehtaisi lyhyillä hiuksilla missään liikkua…

Kun hiukseni oli pätkäisty, tuntui vielä tosi hyvältä. Olin haltioissani päätöksestäni – siitä, että vihdoinkin uskalsin tehdä jotain noin hurjaa (heh). Vaan kampaajalta lähdettyäni ennätin tulla jo toisiin ajatuksiin. Että onko tämä sittenkään minua?! Minähän tykkään kulkea hiukset siististi kiinni, yrittäen edes näyttää huolitellulta ja tyylikkäältä. Ja nyt en oikein saa tätä edes pinneillä kiinni (yritin toki jo ;) ). Älkääkä käsittäkö väärin, nämä uudet hiukset ovat mielestäni todella hyvät! Mutta en vain ole varma ovatko ne minua, sopivatko minulle. Kaulaliinaakaan en näiden kanssa osannut käyttää – ihan hassua!

Ja taas se tuttu tunne… kuinka hiukset auki mulla nyt vaan sattuu olemaan iso olo. Tiedän, muiden mielestä näytän luultavasti ihan saman kokoiselta oli minulla sitten hiukset auki tai kiinni. Mutta tämä onkin se oman pääni sisäinen juttu. Se fiilis mitä vastaan on aika turha taistella. Yritetty on aiemmillakin polkkatukkakierroksilla eikä tuo fiilis ole helpottanut ennenkuin on saanut hiuksensa jälleen kiinni. Nähtäväksi siis jää miten käy tällä kierroksella… Ehkä hiukset olisi pitänyt pätkäistä kertalaakista vielä reilusti lyhyemmäksi mutta sitä ei uskallettu tehdä. Ehkä vasta silloin mulla olisi hiukset auki samanlainen olo kuin hiusten ollessa kiinni? Vai voiko lyhyillä hiuksilla ikinä olla samanlainen olo?


Vaan mitäs sanotte tuosta ennen-kuvasta :D Tai no, melkein ennen sillä yhden kerran ehtivät sakset sanoa klip ennenkuin hokasin tempaista puhelimeni esille. Kuvassa hiuksistani on irroitettu ne parit hassut teipit, jotka näin ohueen hiukseen voi laittaa. Siinä myös yksi ohuiden hiusten dilemma! Siinä missä jo valmiiksi paksuihin hiuksiin voi lätkiä pari puntillista teippihiusta, voi ohuiden hiusten sekaan laittaa vain muutaman – ja nekin meinaavat loistaa omien hiusten seasta läpi. Niin epäreilua! Ne, jotka oikeasti siis tuuheutta tarvitsisivat, eivät sitä ainakaan teippien yms. lisäkkeiden avulla oikein saa.

Leikatuista hiuksista teipit jätettiinkin sitten kokonaan pois. Ja tuntuupa kieltämättä mukavalta! Mukavalta olla vain omilla hiuksillaan, jotka tuntuvatkin reilusti aiempaa tuuheammilta (ainakin kampaajan käyttämien tukiaineiden jälkeen). Tämä seikka puhuu ehdottomasti lyhyiden hiusten puolesta. Vielä kun tuon päänsisäisen tunteen isosta olosta saisi taiottua veks!

Ja viimeisessä kuvassa sitä ollaankin sitten jo yöpaita ja kulahtanut neuletakki päällä, pahoittelut :D Nyt hetkeksi sohvalle ihmettelemään miten osaan laittaa nämä hiukseni ikinä itse… huhheijaa!