ikäkriisikö taas

Olen varmaan aiemminkin kertonut kuinka podin hirvittävää ikäkriisiä lähestyessäni kolmeakymmentä ikävuotta. Monta vuotta pyörittelin mielessäni sitä, kuinka en ollut saanut siihenastisen elämäni aikana vielä mitään aikaiseksi. Ok, olin toki saanut vakityöpaikan mutta en edes yliopisto-opintojani ikinä päätökseen (järjettömästä opintoviikkomäärästä huolimatta), työ kun vei minut täysin mennessään. Olimme toki ostaneet ensimmäisen omistusasuntomme mutta jämähtäneet samalla kotikulmilleni. Ajatus kolmestakympistä ahdisti siinä määrin, etten todellakaan halunnut järjestää minkäänmoisia juhlia. Totuudennimissä en kyllä ole järkännyt mitään muitakaan synttärijuhlia ever sillä en pidä huomion keskipisteenä olemisesta.

Kolmenkympin kriisi taisi helpottua tyttärien syntymän aikoihin. Olinhan vihdoin saanut jotain aikaiseksi ღ Samalla helpotti myös vuosikausia kestänyt huono omatunto tekemättömästä pro gradu -tutkielmasta sekä vähintäänkin yhtä huono omatunto ammattikorkeakoulun tekemättömästä päättötyöstä. Mikä lie päähänpisto olikaan alkaa opiskella vielä toistakin tutkintoa edellisen päättötyön ollessa tekemättä… Niin tai näin, äitiysloman ja hoitovapaan myötä huono omatunto vaikeni hetkeksi eikä ikäkään juuri painanut.

Kunnes aloin lähestyä neljääkymppiä. Sitten se iski taas, ehkä jopa entistä voimakkaammin. Ne samat tutut tunteet siitä, etten ollut saanut elämässäni juuri mitään aikaiseksi. En ollut muuttanut pariakymmentä kilometriä kauemmaksi synnyinkodistani, emme olleet asuneet ulkomailla, en ollut vaihtanut työpaikkaa koko aikuisiällä. Tajusin olevani niin jämähtänyt kuin olla ja voi – ja aika vain kului hirveää vauhtia. Tekemättömät päättötyöt alkoivat jälleen ahdistaa (entistäkin enemmän sillä mitään mahdollisuuksia niiden tekemiseen ei enää edes ollut) ja niiden myötä tietoisuus siitä, ettei kukaan haluaisi töihin ihmistä, jolla ei ole takataskussaan yhtään valmista tutkintotodistusta. Ketään ei varmaan yllätä, ettei myöskään nelikymppisiäni juhlittu.

Sitten tuo taas ehkä hieman helpotti. Toimenkuvani töissä muuttui mielekkäämmäksi ja kehiin astuivat ne todelliset ruuhkavuodet (sorry niille, jotka tuota sanaa inhoavat) – se aika, kun huolta on sekä lapsista että omista ikääntyvistä vanhemmista. Toki oman kropan vanheminen neljänkympin jälkeen on harmittanut ja harmittaa edelleen – se, ettei kroppa enää palaudu mistään kuten aiemmin, ja ties mitä pientä kremppaa alkaa olla entistä enemmän. Mutta tavallaan tuonkin asian suhteen sitä on ehkä pikkuhiljaa oppinut / oppimassa olemaan armollinen itselleen. Ja siihen olen onneksi alistunut jo kolmekymppisenä, ettei multa ikinä ole kysytty missään papereita. Ei siis ikinä, voitteko uskoa! Vaikka ketuttaahan se kuulla kuinka ikätovereilta kysytään edelleenkin Alkossa papereita :P

Mutta tänään se sitten taas iski, oikein todenteolla. Ikäkriisi. Saatuani töissä kuulla, että ammattitaitoni menee nykyisessä työssäni aivan hukkaan. Mikäs siinä jos inhoaisin työtäni mutta entäs kun pahus soikoon olen siihen tyytyväinen. Entäs kun en kaipaisi mitään muuta enkä hirveästi mitään uuttakaan – kun haluaisin nämä ruuhkavuodet rauhoittaa edes sen työn osalta (vaikka vierivä kivi ei sammaloituisikaan). Entäs kun itse koen saavani työstäni ihan riittävät kicksit tälläkin hetkellä. Ehkä minulle iskikin tänään siis ammatillinen ikäkriisi? Toisaalta mietin äsken pitkällä iltakävelyllä itsekseni, että ehkä nyt nelivitosena onkin korkea aika ihan todella pysähtyä pohtimaan mitä sitä loppuelämänsä haluaa tehdä. Miettiä haluaako hyödyntää nykyistä (hemmetin hyvää!) ammattitaitoaan edelleen vai tehdäkin jotain aivan muuta?! Mutta mitä se muu sitten olisi? Siinäpä mulle pohdittavaa seuraavaksi. Jos olisin viisitoista vuotta nuorempi, se jokin voisi hyvinkin olla bloggaaminen ihan ammatikseen (mutta se juna meni jo) tai jos minulla olisi riittävästi itseluottamusta ja uskoa itseeni, voisin ehkä harkita valokuvausopintoja. Mutta entäs kun sitä haluaisi toisaalta itselleen ihan tavallisen kahdeksasta neljään toimistotyön – olkoonkin että sellainen työ tullaan pitkälti automatisoimaan seuraavan kymmenen vuoden kuluessa…

Siinäpä minulle pohdittavaa tuleville päiville ja kuukausille… Tärkeimpänä on kuitenkin pidettävä mielessä se oleellisin seikka – terveys. Viis ammattitaidosta, työpaikasta, kuvassa putoavista housuista, silmärypyistä, ihan mistä vaan kunhan saan olla terve ja läheiseni pysyvät terveinä ღ Näillä muilla asioilla lienee kuitenkin tapana järjestyä, tavalla tai toisella. Ties vaikka juhlisin sitten niitä viiskymppisiäni kaikkien edellisten pyöreitten vuosienkin edestä!