ikäkriisikö taas

Olen varmaan aiemminkin kertonut kuinka podin hirvittävää ikäkriisiä lähestyessäni kolmeakymmentä ikävuotta. Monta vuotta pyörittelin mielessäni sitä, kuinka en ollut saanut siihenastisen elämäni aikana vielä mitään aikaiseksi. Ok, olin toki saanut vakityöpaikan mutta en edes yliopisto-opintojani ikinä päätökseen (järjettömästä opintoviikkomäärästä huolimatta), työ kun vei minut täysin mennessään. Olimme toki ostaneet ensimmäisen omistusasuntomme mutta jämähtäneet samalla kotikulmilleni. Ajatus kolmestakympistä ahdisti siinä määrin, etten todellakaan halunnut järjestää minkäänmoisia juhlia. Totuudennimissä en kyllä ole järkännyt mitään muitakaan synttärijuhlia ever sillä en pidä huomion keskipisteenä olemisesta.

Kolmenkympin kriisi taisi helpottua tyttärien syntymän aikoihin. Olinhan vihdoin saanut jotain aikaiseksi ღ Samalla helpotti myös vuosikausia kestänyt huono omatunto tekemättömästä pro gradu -tutkielmasta sekä vähintäänkin yhtä huono omatunto ammattikorkeakoulun tekemättömästä päättötyöstä. Mikä lie päähänpisto olikaan alkaa opiskella vielä toistakin tutkintoa edellisen päättötyön ollessa tekemättä… Niin tai näin, äitiysloman ja hoitovapaan myötä huono omatunto vaikeni hetkeksi eikä ikäkään juuri painanut.

Kunnes aloin lähestyä neljääkymppiä. Sitten se iski taas, ehkä jopa entistä voimakkaammin. Ne samat tutut tunteet siitä, etten ollut saanut elämässäni juuri mitään aikaiseksi. En ollut muuttanut pariakymmentä kilometriä kauemmaksi synnyinkodistani, emme olleet asuneet ulkomailla, en ollut vaihtanut työpaikkaa koko aikuisiällä. Tajusin olevani niin jämähtänyt kuin olla ja voi – ja aika vain kului hirveää vauhtia. Tekemättömät päättötyöt alkoivat jälleen ahdistaa (entistäkin enemmän sillä mitään mahdollisuuksia niiden tekemiseen ei enää edes ollut) ja niiden myötä tietoisuus siitä, ettei kukaan haluaisi töihin ihmistä, jolla ei ole takataskussaan yhtään valmista tutkintotodistusta. Ketään ei varmaan yllätä, ettei myöskään nelikymppisiäni juhlittu.

Sitten tuo taas ehkä hieman helpotti. Toimenkuvani töissä muuttui mielekkäämmäksi ja kehiin astuivat ne todelliset ruuhkavuodet (sorry niille, jotka tuota sanaa inhoavat) – se aika, kun huolta on sekä lapsista että omista ikääntyvistä vanhemmista. Toki oman kropan vanheminen neljänkympin jälkeen on harmittanut ja harmittaa edelleen – se, ettei kroppa enää palaudu mistään kuten aiemmin, ja ties mitä pientä kremppaa alkaa olla entistä enemmän. Mutta tavallaan tuonkin asian suhteen sitä on ehkä pikkuhiljaa oppinut / oppimassa olemaan armollinen itselleen. Ja siihen olen onneksi alistunut jo kolmekymppisenä, ettei multa ikinä ole kysytty missään papereita. Ei siis ikinä, voitteko uskoa! Vaikka ketuttaahan se kuulla kuinka ikätovereilta kysytään edelleenkin Alkossa papereita :P

Mutta tänään se sitten taas iski, oikein todenteolla. Ikäkriisi. Saatuani töissä kuulla, että ammattitaitoni menee nykyisessä työssäni aivan hukkaan. Mikäs siinä jos inhoaisin työtäni mutta entäs kun pahus soikoon olen siihen tyytyväinen. Entäs kun en kaipaisi mitään muuta enkä hirveästi mitään uuttakaan – kun haluaisin nämä ruuhkavuodet rauhoittaa edes sen työn osalta (vaikka vierivä kivi ei sammaloituisikaan). Entäs kun itse koen saavani työstäni ihan riittävät kicksit tälläkin hetkellä. Ehkä minulle iskikin tänään siis ammatillinen ikäkriisi? Toisaalta mietin äsken pitkällä iltakävelyllä itsekseni, että ehkä nyt nelivitosena onkin korkea aika ihan todella pysähtyä pohtimaan mitä sitä loppuelämänsä haluaa tehdä. Miettiä haluaako hyödyntää nykyistä (hemmetin hyvää!) ammattitaitoaan edelleen vai tehdäkin jotain aivan muuta?! Mutta mitä se muu sitten olisi? Siinäpä mulle pohdittavaa seuraavaksi. Jos olisin viisitoista vuotta nuorempi, se jokin voisi hyvinkin olla bloggaaminen ihan ammatikseen (mutta se juna meni jo) tai jos minulla olisi riittävästi itseluottamusta ja uskoa itseeni, voisin ehkä harkita valokuvausopintoja. Mutta entäs kun sitä haluaisi toisaalta itselleen ihan tavallisen kahdeksasta neljään toimistotyön – olkoonkin että sellainen työ tullaan pitkälti automatisoimaan seuraavan kymmenen vuoden kuluessa…

Siinäpä minulle pohdittavaa tuleville päiville ja kuukausille… Tärkeimpänä on kuitenkin pidettävä mielessä se oleellisin seikka – terveys. Viis ammattitaidosta, työpaikasta, kuvassa putoavista housuista, silmärypyistä, ihan mistä vaan kunhan saan olla terve ja läheiseni pysyvät terveinä ღ Näillä muilla asioilla lienee kuitenkin tapana järjestyä, tavalla tai toisella. Ties vaikka juhlisin sitten niitä viiskymppisiäni kaikkien edellisten pyöreitten vuosienkin edestä!

 

  • Tarja

    Marja, meillä on niin paljon yhteistä! Olen tämän huomannut ja todennutkin aikaisemminkin. Mäkään en tykkää olla huomion keskipisteenä eli minunkaan synttäreitä ei ole juhlittu. Ikäkriisejä en ole pohtinut ennen kuin täytin tänä vuonna ne maagiset 45v… Tuli tunne, että olen ikäloppu luuseri, jolla ei ole enää missään mitään tekoa… Saattoi johtua paljolti myös siitä, että olen nykyisessä työpaikassani vanhimmasta päästä ja kuuntelin päivät pääksytysten 30v. työkavereiden ikäkriisejä. Se sitten ilmeisesti tarttui :D

    Minulla on kaksi maisterin tutkintoa ja silti minusta tuntuu, etten ole saanut mitään aikaiseksi. Minä luulen, että vaikka sinulla olisi ne tutkinnotkin, pohtisit samoja asioita – se on kuule se perfektionismi, mitä ehkä saatan tunnistaa hiukan sinussakin ;) Ei ole mitään pahaa siinä, että olet tyytyväiinen työhösi ja että haluat rauhoittaa työleämän näinä ruuhkavuosina (käytän tätä sanaa, sillä hemmetti nämä vuodet ON ruuhkaisia!!). Tokihan uuden opettelusta saa myös kicksejä, mutta kyllä syö myös kuluttaa ja väsyttää. Toisaalta hyvähän se on aika ajoin pohtia, mitä elämältään haluaa. Sitä teen tällä hetkellä itsekin, vähän pakon edessä tosin, sillä työni on loppumassa muutaman viikon sisällä. Jotakin uutta pitäisi löytää, mutta ajatuskin taas uudesta ihan oikeasti väsyttää tämän kaiken keskellä… Minä niin toivon, että mullakin olisi tuttu ja riittävän vaativa työ, joka soljuisi omalla painollaan, kun tuo muu elämä vaatii tällä hetkellä niin paljon efforttia. Mutta kyllä se tästä! Jos ei muuta, niin ikä on tuonut ainakin sen verran viisautta, että kaikesta selvitään, jos ei täydellisesti, niin vähintäänkin kunnialla :D
    Ja loppujen lopuksihan se terveys on kuitenkin se tärkein asia: on pysyttävä itse kunnossa, että jaksaa huolehtia noista pikkuisista ja vähän muistakin!

    Olet muuten niin upea kuvissa! Ihana ja tyylikäs asu! Ja oikeasti: tuo huivihan sopii sulle ihan älyttömän hyvin! Kaunis väri <3

    (ps. Mäkin oon aatellut, että voisin juhlia kaikki synttärit ja valmistujaiset yms. sitten viiden vuoden päästä. Tosin pidätän oikeuden muuttaa mieltäni :D)

  • Heppulix

    Hei tsemppiä nyt Marja! ❤
    Pois sieltä altaan syvästä päästä, kyllä ne jalat kantaa.
    Toimistotyön automatisoituminen voi koskea vain puuduttavia rutiineja (kuka niitä kaipaa) ja bloggaamisessa ei ole yläikärajaa!
    Olet upea ja mielenkiintoinen nainen. Kauneus ei ole rypyttömyyttä eikä kokemattomuutta, eri ikäiset ihmiset ovat omalla tavallaan kauniita. Itse olen mieluummin kasvoiltani ryppyinen ja harmaita hiuksia värjäävä viiskymppinen kuin sirkeäsilmäinen punatukkainen opiskelija 😊 Seuraan sua koska sun aiheet ovat tuttuja, kiinnostavia ja kuvat ovat todella kauniita (ah, ne kakut…) Tyhjät kiiltokuvaelämät eivät ole edes mainitsemisen arvoisia.
    Mukavaa päivää, täällä ei enää sada, toivottavasti ei sielläkään!

  • Merja

    Hei, voin kertoa, että viidenkympin jälkeen helpottaa. On enemmän aikaa itselle ja ystäville, ehkä ei ole vielä lapsenlapsiakaan ja omat isoja. On armollinen itselleen ja muille. Mieli on aina samanikäinen (nuori), kroppa ja naama hieman muuttuu. Samat asiat kiinnostavat kuin ennenkin, työkään ei ole niin tärkeä, kunhan sitä on. Joten kriisit ovat kohta taakse jäänyttä elämää.

  • Sara

    Tunnistan tai tunnistin niin paljon samaa itsessäni. Olen sinua kaksi vuotta vanhempi ja ajatus viisikymppisistä hiipii välillä mieleen. Se 50 kun tuntuu lukuna niin isolta. Mutta ei kai 50 ole sinällään sen pahempi tai parempi kuin vaikka 30? Itsehän sitä eri asioihin lataa erilaisia odotuksia, mielikuvia ja pelkojakin.

    Minun mielestäni tätä aikaa leimaa se, että pitäisi olla kunnianhimoinen työntekijä, mahtava vaimo ja upea äiti ja kaikkea yhtä aikaa. Kaikessa pitäisi tavoitella täydellisyyttä tai ainakin tsempata koko ajan parhaimpaansa.

    Ehkä kuitenkin tekisi hyvää miettiä, mitä itse elämältään haluaa. Haluanko oikeasti edetä uralla ja tehdä koko ajan vaativampia työtehtäviä? Jospa se saman työnantajan palveluksessa työskentely jopa vuosikymmenten ajan kuitenkin vaihtelevia ja haastaviakin töitä tehden ei olekaan niin paha asia?

    Itse olen valtion palveluksessa oleva juristi. Ihan taatusti tienaisin paljon enemmän yksityisellä, mutta siellä ei taitaisi riittää 7,5 tunnin työpanos. Nyt minulla jää aikaa ja energiaa itselle ja perheelle. Joudun kyllä venyttämään aivosolujani ihan riittävästi päivittäin, ja se riittää minulle. Kovin monotonista ja kaavamaista työtä en tekisi. En haikaile uralla etenemistä – ainakaan nyt, kun lapset ovat ala- ja yläkouluissa. Tosin en jaksa uskoa, että tilanne muuttuu reilun viiden vuoden sisällä. Itsekin mietin aikanaan sitä, että olen “vain” valtiolla, mutta asiaa mietityäni olen tullut siihen tulokseen, että näin on hyvä.

    Summa summarum, hyvä on pohtia miettimään, mitä itse elämältään haluaa.

  • k aija porola

    Hieno blogi sulla, kiitos siitä! Mielelläni lukisin vaikka joka päivä uudet kuulumiset, mutta olisiko siinä samanlainen elämisen maku jos sitä työksesi tekisit? Mitä kriiseihin tulee, minä en ehtinyt niitä miettiä ollenkaan viiden urheilevan ja aktiivisen lapsen kasvaessa siinä kaiken keskellä. Nuorena kuvittelin tekeväni uraa, olinhan koulussa ja opiskeluissa ihan ok. Mutta terv.huoltoalalla huomasin olevani outo lintu jatkuvien kehittelyideoitteni kanssa. Opiskelin aina työni lomassa. Jälkeen päin olen ymmärtänyt että olisi pitänyt ymmärtää vaihtaa aina uusiin työtehtäviin, jotta olisi voinut vaikuttaa. Myös mieheni työ vei energiani, koska olin enimmäkseen vastuussa lasteni arjen pyörittämisestä. Toisaalta asuimme jenkeissakin vuosia. Nyt olen vasta ymmärtänyt kuin nämä toisaalta raskaat vuodet hitsasivat perheen tiiviiksi paketiksi. Olin outo lintu työssänikin sen jälkeen, koska vastoinkäymiset kasvattivat rohkeutta ja laajakatseisuutta. Jatka Marja hyvä näin kirjoittelemista jaole ylpeä itsestäsi. Olet suuri idolini tällä hetkellä. Nykyään en ole enää työelämässä vaan nautin lastenlasten kanssa ihananasta tavallisesta arjesta. Sitä ole aina arvostanut.

  • Tuula Mattsson

    Vaalean harmaa love short knit neule, klassinen ja laadukas eli täydellinen kombinaatio. Rakastan huiveja, aina on tilaa vielä yhdelle ihanaiselle.

  • Tuuli - Lumo Lifestyle

    En niinkään ole kriiseillyt ikää, olen lähinnä vähän hämmentynyt, että keväällä olen jo 50-vuotias. Tiedän ja tunnustan tietysti iän tuomat rajoitukset, mutta en toisaalta suostu uhritumaan tädiksi.

    Olen ollut saman yrityksen palveluksessa jo 22 vuotta, tosin yrityksen omistaja on vaihtunut, mukaan on tullut sisaryrityksiä, uusia tehtäviä ja ajan tuomia muutoksia. Olen viihtynyt hyvin enkä enää tuntisi oloani omakseni suuren työnantaja palveluksessa. Tässä työssä minulla on päätäntävaltaa, vaikutusmahdollisuuksia oman työhön ja vastuuta, mutta silti saan työnantajalta tukea tarvittaessa. Saan kyllä aina kulmien kohotuksia vastaan, kun kerron kuinka kauan olen ollut samassa työpaikassa.

  • Muuttuva kotini Päivi S

    Ei varsinaisesti ole vielä kauheata ikäkriisiä (48v), mutta nyt huomaa kropassa mitä kaikkea muutoksia kropassa on tapahtunut. Milloin mitäkin vaivaa ja enää ei palaudu yhtä hyvin liikuntasuorituksesta mitä ennen ja saa nykyään jo vähän kattoa mitä suuhunsa pistää, ettei jää tuohon keskivartalolle…mikä onki äryttävää kun ennen kestänyt syödä mitä vain. Mulla vuoden loppuun asti työ soppari ja taas tilanteessa mitä sitten? Ei´hän kukaan tällaista vanhaa kääkkää huoli enää edes töihin :/. Olen kyllä ajatellut, että asioilla on tapana järjestyä ja onpa elämässä paljon pahempiakin asioita tapahtunut kuin jäädä työttömäksi. Pitää yrittää positiivisella asenteella puskea vain eteenpäin. Ihanaa syksyn aikaa sinne <3

  • Sanna N

    Älä huoli, itse olen vielä alle 30 vuotias ja ei ole hetkeen enää kysytty papereita :D Itselläni pienimuotoinen kriisi iskee joka syksy. En ole tästä kuitenkaan huolissani, koska se on vain merkkinä että osaan pysähtyä hetkeksi miettimään teenkö oikeita asioita ja mihin lopulta haluaisin päätyä. Muutokset eivät ole aina suuria, ja vaadi työpaikan vaihtoa tai opiskelun aloitusta. Itselleni ne hyvin usein ovat harrastuksiin ja hyvinvointiin liittyviä muutoksia.

    Mainitsit valokuvauksen opiskelun. Entä jos aloittaisitkin tämän harrastuksena kursseineen, jolloin stressi ja vaatimukset eivät tekemisestä kävisi liian isoksi, vaan ehtisi ehkä nauttiakin :)

    Hyvää muutosten syksyä!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*

Toimitus suosittelee