Ulrika Björkstamin päälle putosi lentokone: ”Onnettomuus on tuonut kiitollisuutta arjen hetkistä”

Ulrika Björkstamin päälle putosi yhdeksän vuotta sitten lentokone ja hänen kehostaan paloi 40 prosenttia. Onnettomuus mullisti koko Ulrikan elämän, muttei vienyt hänen elämänhaluaan. Nyt Ulrika kertoo, miten mahdottomasta selviää takaisin elämään.

Ulrika Björkstam oli sinä päivänä myöhässä.

Markkina-analyytikkona Finpron Meksikon-konttorilla työskentelevän Ulrikan työpäivä oli taas venynyt. Lomamatkalla Meksikossa ollut äiti odotti häntä jo illalliselle.

Tarkoitus oli juhlistaa Ulrikan seuraavana päivänä olevia syntymäpäiviä. Juhlatunnelma oli kuitenkin kaukana, sillä Ulrika oli riidellyt vain hetkeä aiemmin puhelimessa meksikolaisen aviomiehensä kanssa. Tilattua taksia ei myöskään näkynyt eikä kuulunut, ja Ulrika odotti kärsimättömänä kadulla.

Lentokone ilmestyi tyhjästä.

– Tunne oli täysin epätodellinen. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei siinä ehtinyt pelätä, Ulrika kuvailee yhdeksän vuotta myöhemmin trendikkäässä helsinkiläiskahvilassa.

Tunne oli täysin epätodellinen. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei siinä ehtinyt pelätä.

Punaisena leimuavan polkkatukan alta tuikkivat älykkäät ja isot siniset silmät, kun Ulrika syventyy kertomaan uskomatonta selviytymistarinaansa. Alkuvuonna ilmestyneessä Nouse nyt -kirjassa Ulrika kertoo raadollisen rehellisesti siitä, miltä tuntuu, kun koko elämä viedään pois sekunneissa.

– Vaikka onnettomuuteni oli ainutlaatuinen, minä en ole. Onnettomuuden jälkeen kokemani tunteet, epävarmuus, suru ja pelko ovat universaaleja tunteita ja niihin pystyy kuka tahansa samaistumaan, Ulrika miettii ja hörppää ison kulauksen kahvikupistaan.

”Samassa katson ylös. Silmäni laajenevat. Tajuan sillä hetkellä, että lentokone syöksyy suoraan minua kohti. Suoraan kohti. Se on niin lähellä, että näen melkein sisälle ohjaamoon.”

Tyhjästä ilmestynyt piensuihkukone räsähti suoraan vilkkaalle iltapäiväruuhkan täyttämälle kadulle. Kone osui vain muutaman kymmenen metrin päähän Ulrikasta. Ulrika menetti hetkeksi tajuntansa.

Havahduttuaan hereille ympärillä oli täysi kaaos: Holtiton tulimeri leimusi kadulla ja Ulrikan ja muiden uhrien päälle satoi lentokoneromua.

– Ajattelin, että minun täytyy nousta nyt, jos meinaan ikinä enää nousta, Ulrika kuvailee.

Hän nousi, mutta ymmärsi samassa, että nyt kävi pahasti.

– Toki en ymmärtänyt vielä, kuinka pahasti, koska kävelin itse onnettomuuspaikalta pois ja pystyin huutamaan apua.

Suunnitellut syntymäpäiväjuhlat vaihtuivat sairaalan teho-osastoon.

Oppi 1: Ota tarjottu apu vastaan

”En ole koskaan elämässäni kokenut tällaista kipua. Kuin minua nyljettäisiin elävältä. Silmäni täyttyvät kyynelistä, mutta hoitajat vain kieputtavat minua kyljeltä toiselle rivakasti ja ilmeettöminä. Olen kauhua täynnä. Kuolen tähän kipuun”

Kipu.

Se täytti Ulrikan elämän onnettomuuden jälkeen. Ulrikan kehosta oli palanut noin 40 prosenttia. Kasvot ja kädet olivat pahiten vammautuneita alueita.

Meksikossa ei pystytty hoitamaan häntä hänen vammojensa vaatimalla tavalla. Niinpä hänet lennätettiin Yhdysvaltoihin. Dallasissa sijaitsi palovammoihin erikoistunut tehohoitoyksikkö.

Palovammojen kivut ovat niin järkyttäviä, että se tuo usein ihmisissä esiin primitiivisiä reaktioita.

Dallasissa Ulrika opetteli kävelemään ja syömään uudestaan. Hän joutui läpikäymään monia kivuliaita toimenpiteitä, kuten ihosiirteitä, joiden ihonottokohdat jättävät avohaavoja kehoon.

Erityisesti Dallasissa tapahtuneet pesurituaalit olivat kuin kauhuelokuvasta. Ulrika vietiin päivittäin ”kylpyyn”, jossa hänen siteensä avattiin ja palovammat pestiin.

– Palovammojen kivut ovat niin järkyttäviä, että se tuo usein ihmisissä esiin primitiivisiä reaktioita. Jotkut potilaat käyttäytyivät aggressiivisesti.

Ulrika seisoi tällä kadulla, kun piensuihkukone putosi taivaalta. Marraskuussa 2008 tapahtunut onnettomuus sai palstatilaa myös Suomen medioissa. Kuva: AOP

Ulrika itse alistui potilaan rooliinsa, koska ymmärsi hoitojen tarkoituksen: häntä autetaan ja häntä yritetään parantaa. Kipu oli Ulrikan toipumisen kannalta välttämätöntä.

– Halusin tehdä auttajieni kanssa yhteistyötä sen sijaan, että olisin hangoitellut vastaan, hän sanoo.

Ulrika kävi sairaalassa maatessaan läpi onnettomuuden kulkua kerta toisensa jälkeen, sillä hän muisti siitä lähes kaiken. Olisiko hän voinut tehdä jotain toisin? Miksei hän juossut nopeammin pakoon?

– En pystynyt nukkumaan öisin, koska olin koko ajan hälytystilassa. Kärsin post-traumaattisesta stressireaktiosta.

Lue myös: Elina Hovinen: ”Leikittelin ajatuksella kuolemasta”

Oppi 2: Trauman käsittelyyn tarvitaan aikaa ja apua

”Olen taas monena päivänä miettinyt, miksi minulle piti käydä näin. Mikä tämän kaiken opetus on?”

Ulrika myöntää, että hän katui myöhemmin sitä, että nousi ylös.

– Monta kertaa sairaalassa maatessani mietin, miksi ihmeessä nousin ylös sillä hetkellä. Jos olisin vain jäänyt makaamaan sinne kadulle, ei olisi tarvinnut käydä tätä kaikkea läpi, hän kuvailee.

Ulrika vaati kuitenkin itselleen jo Dallasin-aikoina psyykkistä tukea. Lapsuudenkodissa oli puhuttu avoimesti kaikesta ja onnettomuuden jälkeen puhumisesta tuli myös selviytymiskeino.

Onnettomuuden jälkeen jouduin pysähtymään totaalisesti ja kokoamaan itseni palasista.

– Käsitin jo varhaisessa vaiheessa, että joudun elämään tämän kanssa koko loppuelämäni ja että olisi parasta käyttää aikaa trauman perusteelliseen käsittelyyn, hän miettii.

Vaikeiden tunteiden käsittelyyn oli tärkeää saada apua. Myös perustavanlaatuisen muutoksen käsittelyyn ja hyväksymiseen oli tärkeää löytää näkökulmia.

– Onnettomuuden jälkeen jouduin pysähtymään totaalisesti ja kokoamaan itseni palasista. Tutkin syvällisesti, mistä koostun, kuka olen ja mikä on elämäni tarkoitus – ja miksi juuri minä jäin henkiin, Ulrika miettii.

Lue myös: Näin aloitat terapiakirjoittamisen

Oppi 3: Älä jää yksin

Ulrika teki vaikutuksen hoitohenkilökuntaan sinnikkyydellään sekä Dallasissa että myöhemmin Suomessa, jonne hänet siirrettiin 2009. Hän kuntoutti itseään väsymättömällä tarmolla ja kieltäytyi luovuttamasta.

Silti romahdus oli vielä edessä.

Työhön palaaminen oli ollut toivoa antava ankkuri. Unelmat murskaantuivat, kun työnantaja ilmoitti, ettei Ulrikan määräaikaista sopimusta jatketa. Ulrika joutui muuttamaan vanhemmilleen sairaalahoidon päätyttyä. Avioliitto meksikolaisen miehen kanssa tuli päätökseen. Lisäksi todellisuus ulkonäön lopullisesta muuttumisesta iski tajuntaan.

– Se oli hetki, jolloin olin kaikista syvimmässä kuopassa. Silloin olin todella lähellä luovuttaa, Ulrika sanoo.

Ulrikan kehosta paloi 40 prosenttia. Hän on läpikäynyt jo yli 20 korjausleikkausta. Kuva: Timo Korhonen

Toivottomuus väistyi hiljalleen.

Ulrika osallistui Palovammayhdistyksen leirille, jossa hän sai vertaistukea.

– Näin, miten muut saman kokeneet ovat selvinneet ja elivät normaalia elämää. Lisäksi ensimmäinen korjausleikkaukseni oli edessä. Se antoi tunteen, että jotain tapahtuu, nyt mennään eteenpäin.

Ulrikan suuri tuki on ollut terapian ja vertaistuen lisäksi omat vanhemmat, jotka pysyivät sinnikkäästi rinnalla kaiken läpi. Lisäksi ystävät ovat olleet Ulrikalle kullanarvoisia.

– Minulla on tullut onnettomuuden myötä itse asiassa lisää ystäviä. Ympärilläni on ollut niin hyviä tyyppejä ja olen heistä älyttömän kiitollinen, Ulrika kuvailee.

Lue myös: Kaksisuuntainen mielialahäiriö vei bloggaajan suljetulle osastolle – antoi lapsensa huostaan

Oppi 4: Haasta itsesi menemään eteenpäin

”Välillä tuntuu, että olen jumissa tässä väärässä kehossa. Kehossa, joka ei tunnu lainkaan omalta. Se on väärän kokoinen, väärän näköinen eikä toimi lainkaan niin kuin ennen.”

Kivut ja kaiken uudestaan opetteleminen olisivat kenelle tahansa kova paikka. Kun lisäksi ulkonäkö muuttuu pysyvästi, voi tilanne käydä ylivoimaisen vaikeaksi. Ulrika vältteli pitkään katsomasta itseään peilistä.

– Ulkonäköä ei päässyt pakoon. Sitä ehti aina vähän jopa unohtaa oman tilanteensa, koska elämässä oli jo paljon hyviä hetkiä, naurua ja ystäviä. Sitten taas näin itseni peilistä ja muistin, mitä minulle oli käynyt. Se oli kuin nyrkinisku kasvoihin joka kerta. Se tuntui musertavalta, Ulrika sanoo hiljaa.

On välttämätöntä mennä eteenpäin, mutta itseään on tärkeää samalla myös suojata.

Ulos ihmisten ilmoille lähteminen oli lopulta tietoinen päätös.

– Ajattelin, että jos jään kotiin, saan olla kotona loppuikäni. Kuljin aluksi lierihattu päässäni, joka suojasi auringolta mutta antoi myös hieman näkösuojaa itselleni.

Ulrikan mielestä vaikeiden asioiden kohdalla kannattaa miettiä, miten siitä voisi tehdä itselleen helpompaa.

– On välttämätöntä mennä eteenpäin, mutta itseään on tärkeää samalla myös suojata. Asioista ei tarvitse tehdä itselle vielä vaikeampaa kuin mitä ne jo ovat.

Lue myös: Raskaana ollut Tea selviytyi täpärästi puukotuksesta: ”trauma johti lähemmäs unelmiani”

Oppi 5: Oma mieliala vaikuttaa paljon

Muuttuneen ulkonäön ja vammojen keskellä pelkkä ajatus uudesta suhteesta tuntui aluksi absurdilta.

– Silloin ajattelin, ettei kukaan enää voisi ihastua minuun. Mutta kun elämä alkoi normalisoitua, muutin omaan kotiin ja menin töihin, aloin pikkuhiljaa katsoa ympärilleni ja annoin tilaa sille toiveelle, että ehkä joskus vielä olen parisuhteessa, Ulrika kuvailee.

Oma mieliala vaikuttaa siihen, miten Ulrika jaksaa kohdata ihmisten kommentit, tuijottamisen ja uteliaisuuden. Jos mieli on maassa, ei jaksa myöskään toistaa omaa tarinaansa tuntemattomille. Vastaavasti silloin, kun oma mieliala on korkealla, suhtautuu tuijotteluunkin lähinnä olankohautuksella.

– Ymmärrän, että lapset saattavat tuijottaa. Mutta monilta aikuisilta puuttuu hienotunteisuus. Täysin tuntemattomat ihmiset katsovat oikeudekseen kysyä minulta kassajonossa, kadulla tai baarissa, että mitä minulle on sattunut.

Ulrika selvisi mahdottomasta hengissä, Vaikka matka on ollut pitkä, elää Ulrika nyt täyttä elämää Helsingissä. Kuva: Timo Korhonen

Ulrika  uskoo, että kaikilla meillä on omat traumamme, mitä käymme läpi. Hänellä se nyt vain sattuu näkymään päälle päin.

– Ja se on yksi syy, miksi olen halunnut tulla asian kanssa sinuiksi. Trauma ei kuitenkaan keneltäkään katoa sitä piilottelemalla, hän lisää.

Tähän mennessä Ulrika on läpikäynyt yli 20 korjausleikkausta. Edelleen välillä tulee hyviä hetkiä, välillä takapakkia.

– Kun pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa puin bikinit päälle uimarannalla Sisilian-lomalla, oli aika voittajatunne. Olin kuvitellut, etten voi enää ikinä olla bikineissä, mutta olin väärässä. Toki välillä huomaan olevani kriittinen kehoani kohtaan, mutta tuskin kukaan meistä on täysin valmis, Ulrika hymyilee.

Lue myös: ”Syvä itseinho on kuin haava ihmisen sisällä” – näin pääset siitä eroon

Oppi 6: Kasvu riippuu niistä keinoista, joihin tartut

Enää Ulrika ei kadu sitä, että nousi lentokoneromun keskeltä ylös.

Vaikka hänelle annettu taakka on välillä tuntunut kohtuuttoman raskaalta kantaa, ei Ulrika ole katkeroitunut. Hän uskoo, ettei elämän kohtaloilla ole mitään tekemistä kohtuuden kanssa. Kyse on siitä, miten kohtaamme vastoinkäymiset, joita meidän kaikkien elämänpolkujen varrelle osuu ennemmin tai myöhemmin eri muodoissa.

– Selviäminen on vahvasti ihmisyyteen rakennettua, mutta se, jääkö kiinni selviämismoodiin vai tapahtuuko kasvua, riippuu siitä, mihin keinoihin siinä hetkessä tarttuu ja mitä keinoja tarjotaan.

– Esimerkiksi puhuminen on selviytymiskeino siinä missä sitä ovat myös ongelmien pakeneminen tai päihteisiin turvautuminen. Ihminen pyrkii selviytymään eri keinoin, mutta eri keinot johtavat kovin erilaisiin lopputuloksiin, hän lisää.

Ihminen pyrkii selviytymään eri keinoin, mutta eri keinot johtavat kovin erilaisiin lopputuloksiin.

Ulrika on löytänyt intohimonsa muiden auttamisesta. Hän työskentelee nykyään ratkaisukeskeisenä valmentajana ja motivaatiopuhujana ja auttaa muita löytämään suunnan elämäänsä. Vaikka onnettomuus tulee olemaan aina osa Ulrikaa, on katse jo tiukasti tulevaisuudessa.

– Itselleni on tärkeintä se, mitä onnettomuuden jälkeen on tapahtunut. Elämä ennen onnettomuutta tuntuu jo vähän vieraalta, kuin eri ihmisen elämältä. Siinä on paljon samaa, mutta sitä ei enää tunnista omaksi.

– Onnettomuus ja sen käsittely on kuitenkin tuonut elämään kiitollisuutta arjen tavallisista hetkistä.

Kursivoidut sitaatit otettu Ulrika Björkstamin kirjasta Nouse nyt: Kuinka selvisin vakavasta onnettomuudesta (WSOY, 2018)

Lue myös: Halvaantuneen huippuvoimistelijan vaimo Sanna: ”Valitsin, etten katkeroidu”

Teksti
Kuvat Timo Korhonen

Toimitus suosittelee