”Tuntui epäreilulta saada syöpä kahdesti”

Lisa Kontio, 37, selätti leukemian mutta sairastui heti perään rintasyöpään. Rakkain laji vaellus antaa voimia toipumiseen.

Lisa Kontio istuu keittiönpöydän ääressä kotonaan Vihdissä ja vetää luonnoslehtiöön nopein ja päättäväisin vedoin viivoja. Piirtäessään Lisa uppoutuu kokonaan toiseen maailmaan. Paperille syntyvän pullean omenan värit ovat kirkkaat ja iloiset, niin kuin muissakin kotia koristavissa teoksissa. Ne ovat ristiriidassa Lisan elämäntilanteen kanssa, jota ovat hallinneet viime vuosina selvästi synkemmät sävyt. 37-vuotias Lisa on sairastunut kaksi kertaa vakavasti, ensin leukemiaan ja sitten rintasyöpään.

– Syöpä on vanhentanut minua valtavasti. Olen joutunut miettimään elämän rajallisuutta paljon aiemmin kuin monet ikätoverini. Tuntuu aika hurjalta, kun yhtäkkiä ei pysykään enää hallitsemaan omaa elämäänsä, Lisa sanoo.

 

 ”Tuntuu epäreilulta, 
että sairastuin kahdesti. Mutta syöpä ei valikoi tai syrji ketään.”

Oudot oireet ilmaantuvat

Rakkaus toi amerikkalaisen Lisan Suomeen yksitoista vuotta sitten. Hän oli tavannut nykyisen puolisonsa, suomalaisen Antin amerikkalaisella lentokentällä vain joitakin kuukausia aiemmin. Juttu luisti niin hyvin, että kaksikko jatkoi yhteydenpitoa reissun jälkeenkin ja sinnitteli jonkin aikaa etäsuhteessa. Koska Antilla oli Suomessa kaksi pientä poikaa, Lisan oli helpompi pakata laukkunsa ja vaihtaa maata.

Vajaa vuosi Suomeen muuttonsa jälkeen Lisa alkoi saada erikoisia oireita. Hänen korvansa soivat, selkä vihoitteli ja virtsatietulehdukset vaivasivat. Lisa oli aina ollut terve ja liikunnallinen ja tajusi nopeasti, että jokin oli pielessä. Tarkempien tutkimusten jälkeen syyksi paljastui leukemia.

– Totta kai diagnoosi oli sokki. Sitä kuvittelee, että kaikki menee hyvin, kun lähtee maailmalle. Mutta entä sitten, kun sairastuukin niin vakavasti, ettei voi edes matkustaa kotiin perheensä luo.

Puoli vuotta Lisa makasi tiukasti eristyksissä sairaalassa. Perhe ja ystävät pääsivät tervehtimään häntä vain maskit kasvoillaan. Lisa ei voinut syödä mitään tuoretta. Jos jotain tippui lattialle, siitä tuli hänelle heti hengenvaarallista, sillä hänen vastustuskykynsä oli niin huono. Pitkät päivät hän makasi sängyssään ja kuunteli, kuinka hoitohenkilökunta juoksi huoneesta toiseen sairaalan autioilla käytävillä. Aika oli pelottavaa mutta myös toiveikasta. Hoidot tehosivat hyvin. Kun Lisa vihdoin kotiutui sairaalasta, lääkärit olivat varmoja: tauti oli selätetty.

Lue myös Outi Lehtosuo, 36: ”MS-tauti on tuonut taistelijaluonteeni esiin” 

Jooga helpottaa Lisan kroonisia kipuja ja auttaa myös viemällä ajatukset pois syövästä toipumisesta.

Aggressiivinen syöpä pysäytti

Tervehtymistä seurasi muutama onnellinen vuosi. Lisa ja Antti menivät naimisiin vuonna 2011 ja alkoivat pian sen jälkeen rakentaa kaunista, vaaleasävyistä omakotitaloaan Vihtiin. Reilun vuoden kuluttua he saivat pojan, Aki Riverin. Pienen perheen onnea täydensivät kaksi kissaa: Mr. Kitty ja Lilikoi, joka tarkoittaa passionhedelmää havaijiksi.

Eräänä yönä, kun Aki River oli kahden vanha, Lisa heräsi pojan itkuun ja riensi tyynnyttelemään tätä. Jokin kutitti Lisan rintaa, ja hän pyyhkäisi vaistomaisesti ihoaan. Lisa tunsi sormiensa alla lähes olemattoman, pienen pisteen kokoisen patin. Onpa outoa, hän ajatteli. Parasta käydä lääkärissä.

Patti tutkittiin ja poistettiin, mutta mitään poikkeavaa ei löytynyt. Lisa ehti jo unohtaa asian ja jatkaa elämäänsä. Hän aloitti syksyllä englanninkieliset luokanopettajan maisterinopinnot Helsingin yliopistossa ja vietti ihanan joululoman perheensä kanssa Suomessa. Sitten kyhmy kasvoi takaisin entistä isompana.

Alkuvuodesta 2015 Lisa kuuli puhelimessa ne uutiset, joita oli ehtinyt jo pelätä. Aggressiivinen rintasyöpä, levinnyt kainaloon. Leikattava välittömästi.

Tällä kertaa tauti oli säälimäton. Lisa voi hoitojen takia pahoin ja oli allapäin. Oli päiviä, että hän ei jaksanut nousta sängystä, saatikka ottaa vastuuta Aki Riverin hoidosta. Eniten häntä kalvoi kuitenkin syyllisyys. Mitä tapahtuu pienelle pojalleni, jos kuolen?

– Ehdin jo kirjoittaa pojalle jäähyväiskirjeenkin. En pelkää kuolemaa, mutta ajatus siitä, että Aki River joutuisi kasvamaan ilman äitiään, on sietämätön. Toivon vain, että ehtisin nähdä hänen valmistujaisensa.

Lisa ei ole tohtinut puhua sairaudesta poikansa kanssa, onhan tämä vasta viisivuotias. Hän on selittänyt vain, että äidin täytyy nyt levätä tavallista enemmän.

– Lapseni ei ole kaikista empaattisin ja rakkautta osoittavin pikkupoika. Mutta sen jälkeen, kun sairastuin, hän on alkanut halailla ja suukotella minua paljon enemmän. Kyllä hän tietää, ettei kaikki ole ihan kunnossa.

 

 ”En pelkää kuolemaa. Mutta ajatus siitä, että poikani joutuu kasvamaan ilman äitiään, on sietämätön.”

Rinnan menetys surettaa

Tällä hetkellä tilanne on vakaa ja syöpä poissa, mutta Lisa käy yhä säännöllisesti kontrolleissa. Hän on saanut nyhdettyä lääkäreiltä arvion: todennäköisyys sille, että Lisa paranee täysin, on noin 50 prosenttia. On mahdollista, että tauti on lähettänyt etäpesäkkeitä ja lymyää jossain. Mutta yhtä mahdollista on myös toipua, ja siihen Lisa haluaa uskoa.

Päällepäin sairaus näkyy Lisasta vain, kun hän laittaa kätensä vierekkäin. Oikea käsivarsi on selvästi toista paksumpi. Loppuelämänsä ajan Lisan pitäisi pukea käteen pitkää sukkaa muistuttava hiha, joka vie turvotusta pois. Mutta se tuntuu ikävältä, eikä hän noudata aina määräystä. Lisalta on myös poistettu toinen rinta. Parhaillaan hän jonottaa aikaa korjausleikkaukseen. Lisa ei mielellään katso alastonta vartaloaan peilistä tai koske itseään.

– Kehoni ei tunnu enää samalta kuin ennen. Se on surullista, mutta kuitenkin aika pieni huolenaihe. Onneksi mieheni on ollut todella ihana ja kannustava, eikä ole vieroksunut muuttunutta ulkonäköäni.

Vaatteiden alla leikkausarvet pysyvät piilossa. Uimahallissa Lisa joutuu kuitenkin kohtaamaan kerta toisensa jälkeen erilaisuutensa. Kun Lisa nousee saunan lauteille, joku vanhemmista rouvista huomauttaa: uimapuku pois! Silloin tunteet nousevat pintaan. Syöpähoitojen keskellä Lisan mieleen ei juolahtanut pyytää lääkäriltään merkkiä, jonka kantajaa saa käyttää uimapukua saunassa. Sittemmin asia on jäänyt.

– Joudun aina puhumaan vieraiden ihmisen kanssa syövästäni. Se on aika kiusallista, ja saa minut usein itkemään.

Lisa rakastaa metsässä vallitsevaa rauhaa. Vaellus on koko perheen yhteinen intohimo.

Miksi syöpä tuli juuri minulle?

Lisan kokemukset pitävät hänet myös jatkuvasti pienessä valmiustilassa. Jos päätä särkee useampana päivänä peräkkäin, hän huolestuu. Entä jos syöpä onkin uusinut ja levinnyt aivoihin? Sitten hän havahtuu ja sysää pelkonsa mielestään.

Lisa myöntää käyneensä kaikki tunteet läpi ja miettineensä monta kertaa, miksi juuri hän. Joiko hän liikaa kevytlimsoja nuorena? Tai nautti vahingossa jotain myrkyllistä kemiantunneilla? Sairastaahan vain ani harva kaksi syöpää alle nelikymppisenä. Lisa tietää kuitenkin, että spekulointi on turhaa. Syytä ei saada koskaan selville.

– Totta kai tuntuu epäreilulta, että tämä kaikki on sattunut juuri minulle. Mutta syöpä ei valikoi tai syrji ketään. Olen hyvin onnekas, että sain elää niin tervettä elämää 29-vuotiaaksi asti.

 

 ”Treenaaminen on antanut minulle valtavasti voimaa. Oloni on paljon terveempi, kun liikun.”

Surkuttelun loppu

Ajan kanssa Lisa on myös pyrkinyt lopettamaan itsensä säälimisen ja tekemään asioille sen, minkä voi. Koulunpenkille paluu reilun vuoden kuluttua syöpädiagnoosista oli suuri helpotus monessakin suhteessa. Ilman tutkintoa suomen kieltä taitamattoman Lisan olisi vaikea löytää koskaan töitä Suomesta.
– Vaihtoehtonani oli istua odottamassa, että syöpäni tulisi takaisin, tai tehdä jotain hyödyllistä. Tavalliset arkirutiinit ovat juuri niitä, mitä tarvitsen. Kun opiskelen, pääsen samalla pakoon huonoa terveyttäni.

Entisestä perfektionistista on kuitenkin kuoriutunut selvästi rennompi opiskelija. Enää Lisa ei ole valmis antamaan kaikkeaan parhaiden arvosanojen metsästämiseen tai valvomaan öitä läpeensä tentteihin valmistautuen.

– Asenteeni on muuttunut täysin. Kehoni sanelee minulle tietyt rajat, joita minun on kunnioitettava kaikessa tekemisessäni.

Sairauden myötä Lisa on myös oppinut erottamaan, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Ympäri taloa lojuvat vaatekasat tai huono hiuspäivä eivät ole enää maailmanloppu. Lisan ajatukset ikääntymisestä ovat nekin pehmentyneet. Ennen Lisa katsoi säälien vanhusten vaikeaa kulkua ja ryppyisiä kasvoja. Nykyään hän näkee näissä heissä ensimmäisenä terveinä eletyt, pitkät vuodet.

– Haluaisin vain huutaa: tajuatteko yhtään, kuinka onnellisia olette!

Lue myös Halvaantuneen huippuvoimistelijan vaimo Sanna: ”Valitsin, etten katkeroidu”

Voimaa liikunnasta

Toipilasaikanaan Lisa on yrittänyt pysyä muutoinkin aktiivisena. Rakkaan piirustusharrastuksensa lisäksi hän on alkanut kirjoittaa lastenkirjaa ja haaveilee, että se julkaistaisiin vielä jonain päivänä.

Syöpähoitojen jälkeen Lisa aloitti ensin varovaiset kävelylenkit. Sen jälkeen hän on palannut vähitellen myös kevyen kuntosaliharjoittelun, spinningin ja joogan pariin. Vaikka Lisa ei uskalla enää treenata yhtä kovaa kuin aiemmin, liikunta on hänelle yhä suuri rakkaus ja nautinto.

– Treenaaminen on antanut minulle valtavasti voimaa, ja oloni on paljon terveempi, kun teen säännöllisesti jotain. Nyt, jos koskaan olen huomannut, mikä merkitys liikunnalla on terveyden kannalta.

 

 ”En aio istua odottamassa, palaako syöpä”

 

Eniten Lisa pitää rauhallisista metsäkävelyistä: siitä tyyneydestä ja hiljaisuudesta, jonka rikkovat vain puiden humina ja lintujen laulu. Suoraan Kontioiden takapihalta nousee jyrkkä rinne lähimetsään. Vaellus onkin koko perheen yhteinen intohimo.

Erityisesti Lisa muistaa erään vaellusreissun. Leukemiahoitojen jälkeisenä kesänä Lisa ja Antti ajoivat Ruotsin läpi Norjaan ja viettivät viikon tunturissa leireillen. Kristallinkirkkaat purot ja kauniit vuonot palauttivat tuolloin elämän Lisaan. Raikas ilma tuntui huumaavalta keuhkoissa sairaalan jälkeen. Norjaan Lisa aikoo palata vielä uudelleen.

Vaikka syöpä on Lisasta hirvittävä seuralainen, omalla asenteella voi vaikuttaa paljon siihen, millainen taistelusta tulee. Lisa on päättänyt pysyä vahvana ja uskoa huomiseen.

Lue myös:

”Itkin raiskatuksi tulemista lenkillä ja joogatunnilla

”Purin surua lapsettomuudesta salilla”

Ainon voltista seurasi halvaus: ”Olin tehnyt saman hypyn satoja kertoja”

 

 

Teksti
Kuvat Mika Pollari

Toimitus suosittelee