Tarvitsetko mediadieettiä?

Saatat olla tietämättäsi infoylipainoinen. Se hidastaa työntekoa ja heikentää keskittymiskykyä ja yöunia. Ninni Lehtniemi päätti hankkia terveellisemmän mediaruokavalion.

Se oli viikonloppu, joka katosi. Istuin sohvalla, ja aika putosi Twitterin, Facebookin ja Insta­gramin muodostamaan Bermudan kolmioon.

Ärsyynnyin kavereiden linkkaamista typeristä lehtijutuista. Nauroin hauskoille läpille, ihastelin kauniita kuvia, kiihdyin keskustelusta punavihreiden helsinkiläisten elämän­tapavalinnoista. Se oli rasittava keskustelu, jossa ihmiset huusivat täysillä toistensa ohi. Itse en osallistunut keskusteluun, enkä edes tunne ihmistä, joka sen aloitti. Keskustelu käsitteli yksityisen lääkärin ja parhaan koulun valitsemista lapsille, joita minulla ei ole. En edes pidä itseäni erityisen punavihreänä. Silti huomasin lukevani ketjua tuntitolkulla ahdistuneena, pakonomaisesti ja itsekseni puhisten. En tiedä, miksi kävin niin kierroksilla, mutta lopulta avasin suuni:

– Muutetaan pois Helsingistä, ehdotin puolisolleni, jolla ei tietenkään ollut pienintäkään käsitystä siitä, mistä moinen juolahti mieleeni.

Alkoi hämärtää. Näin on käynyt viime aikoina ennenkin. Kaverini valitsevat päivän tuohtumuksen aiheen, jota koskeva keskustelu vie energiaani ja aikaani, osallistuin siihen sitten keskustelijana tai seuraajana.

Tajusin, että ehkä minun pitäisi sittenkin muuttaa pois sosiaalisesta mediasta ja sen luomasta kuplasta ennen kuin se tuhoaa oman aikani ja energiani.

Pienet kosketusnäytölliset kapistukset ovat kaapanneet elämämme. Viime aikoina olen käynyt lähes saman keskustelun useita kertoja eri tuttujen kanssa. En saa aikaiseksi, en pysty keskittymään, nukun huonosti, ihmissuhteet kärsivät, huomaan räplääväni puhelinta, vaikken haluaisi.

Ne, joita oma räpeltäminen ei haittaa, valittavat muiden räpeltämisestä.

Se ei ole mikään ihme. Lokakuussa julkaistun Bonnierin mediatrendiraportin mukaan vaihdamme sovellusta keskimäärin 36 kertaa tunnissa ja tarkistamme älypuhelimen näytön kuuden ja puolen minuutin välein. Se tarkoittaa 150 kertaa päivässä.

Laiteteollisuus on tehnyt vilkuiluongelmasta jo bisnestä. Google on kehittänyt lasit, joissa näyttö heijastuu silmälasien sisäpintaan, ja Samsung älyrannekellon. Niiden vilkuilu ei häiritse yhtä paljon kuin puhelimen kaivaminen.

Mutta mitä vilkuilu tekee ihmiselle?

– Silloin on jatkuvasti valmius­tilassa, valmiina reagoimaan. Jos työskentelee vaikkapa voimalassa tai lennonvalvomossa, se on tarpeellista, mutta useimmissa tehtävissä turhaa rasitusta, sanoo erikoistutkija Virpi Kalakoski Työterveyslaitoksen Aivot ja teknologia-tiimistä.

Kalakoski vertaa aivojen rasittamista fyysiseen rasitukseen.

– Eihän kukaan treenaa jatkuvasti, vaan tarvitaan myös palautumista. Myös aivot vaativat molempia.

Toisin kuin lihassärkyä, aivojen kuormitusta ei välttämättä huomaa itse.

– Ylivirittynyt ei enää itse hoksaa olevansa rasittunut. Arviointikyky katoaa samalla tavalla kuin univajeessa tai pienessä humalassa. Tuntee vain olevansa nopea ja nokkela.

Ehkä tämä selittää osaltaan twiittien laatua.

Varmimpia ylirasituksen oireita ovat yöheräily, työssä tapahtuvat virheet ja hidastunut työnteko.

Jatkuvassa lennonjohtajatilassa oleminen tarkoittaa myös, että kulutamme valtavan määrän informaatiota. Bonnierin mediatrendiraportin mukaan otamme sitä vastaan erilaisista päätelaitteista ja printistä joka päivä keskimäärin 37 gigabittiä. Määrä riittäisi jumittamaan tehokkaankin läppärin viikossa.

– Digimaailmassa on helppo laatia uutta tietoa ja välittää sitä eteenpäin. Siksi informaation määrä on kasvanut huimasti. Silti vastaanottajan eli ihmisen kyky ottaa sitä vastaan ei ole kasvanut ratkaisevasti, kertoo Helsingin yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitaja Kimmo Tuominen, joka on kirjoittanut kirjan tietotulvan hallinnasta.

Toisin sanoen meistä on tullut infoylipainoisia.

Tietenkin infoylipaino on keksitty Yhdysvalloissa. Ja tietenkin siellä on alettu keksiä myös erilaisia info- ja mediadieettejä. Clay Johnson toimi Barack Obaman vuoden 2008 vaalikampanjan verkkopäällikkönä.

Johnsonilta ilmestyi vuonna 2012 kirja nimeltä The Information Diet.

Johnsonin mukaan infoähky johtuu yhtä paljon informaation määrästä kuin ylipaino ruuan saatavuudesta.

– Kuten ruuankin kohdalla, kyse ei ole siitä, miten paljon informaatiota on tarjolla, vaan siitä, mitä ja miten paljon päätämme kuluttaa, hän kirjoittaa.

Infoylipainon, kuten fyysisenkin, tausta on evoluutiossa: tiedon löytäminen synnyttää aivoissamme mielihyvähormoni dopamiinia. Uusi tieto miellyttää kuten rasvainen ja makea ruoka.

Tyydyttävintä on tieto, joka vahvistaa käsityksiämme maailmasta – siis käsitystä siitä, että on oikeassa. Tähän perustuu se, että Yhdysvalloissa demokraatit ja republikaanit seuraavat täysin erilaista mediasisältöä. Tätä hyödyntää myös Face­book, joka lajittelee uutisvirtaa sen mukaan, keiden päivityksiä käyttäjä on aiemmin peukuttanut ja kommentoinut. Myös Google räätälöi hakutulokset aiempien hakujen perusteella. Seurauksena mediaruokavalio ja käsitys yhteiskunnallisesta todellisuudesta yksipuolistuvat.

– Meillä on tietämättömyysepidemia samaan aikaan, kun tietoa on saatavilla enemmän kuin koskaan, Johnson päättelee.

Ilmiö ei kuulosta aivan vieraalta. Tunnen ihmisiä, jotka todella uskoivat, että Pekka Haavistosta tulee presidentti. Kimmo Tuomisen mielestä yksipuolisuus on ongelma Suomessakin.

– Emme enää hakeudu tiedon ääreen, vaan sitä työnnetään meille eri puolilta. Siksi emme ehdi tutkia lähettäjän intressejä ja konteksteja. Siinä on se riski, että tieto­maailma litistyy litteäksi kuin tabletin näyttö.

Kirjassaan Clay Johnson päätyy muotoilemaan itselleen mediaruokavalion, jota kutsuu info­vegaaniseksi. Hän kuluttaa vain informaatiota, jonka alkuperän tietää eettiseksi. Hän pyrkii pois omasta liberaalin median kuplastaan ja yrittää vähentää mediankäyttöään 11 päivittäisestä tunnista kuuteen tuntiin päivässä.

Infovegaanius ei suinkaan ole ainoa vaihtoehto. Mediapomo Jim Stogdill ryhtyi viime vuonna paleo­media­dieetille. Hän totesi olevansa some-addikti, poisti some-sovellukset puhelimestaan ja alkoi kytkeä puhelimen ja tietokoneen verkkoyhteyden pois päältä pitkiksi ajoiksi kerrallaan. En usko tarvitsevani aivan niin rajuja toimenpiteitä, mutta muitakin vaihto­ehtoja on.

Muotidieetti 5:2:lla syödään viitenä päivänä viikossa mitä huvittaa ja paastotaan kahtena. Sillekin on infodieettivastineensa. Washingtonin yliopiston tietojen­käsittelytieteen professori David Levy ja The New York Timesin toimittaja Mark Bittman ovat kertoneet pitävänsä yhden mediapaastopäivän tai digisapatin viikossa. He ovat siis eräänlaisella media-6:1:llä.

Virpi Kalakoski ja Kimmo Tuominen kannustavat kokeilemaan itselle sopivaa dieettiä.

– Luovuuden kannalta voi olla tarpeellista ajatella myös itse, eikä olla vain infopommituksen kohteena. Tärkeää olisi, että toimit tietoisesti niin, että saat laitteista niiden hyödyt ilman haittoja. Kyse on oman tiedonhankinnan ja tiedon vastaanottamisen priorisoinnista, Tuominen sanoo.

– Aivojen hyvinvointi vaatii palautumista. Siksi olisi hyvä, että vapaa-aika olisi erilaista kuin työ, sanoo Kalakoski ja kehottaa etsimään itselle sopivia palautumiskeinoja, kuten kokeilemaan erilaisia paastoja.

Tuominen varoittaa, ettei digipaasto välttämättä ole helppo.

– Laitteet on tehty käteviksi. Niiden käyttämisestä saa pikatyydytystä ja -palkintoja. On tutkimuksia, joiden mukaan niistä tulee joillekin vierotusoireita, jotka ovat samankaltaisia kuin huumeisiin liittyvät.

Nyt vähän jännittää. Siitä huolimatta on aion etsiä minulle sopivan infodieetin.

Rakas mediapäiväkirja. Ensin pidän viikon ajan kirjaa mediankäytöstäni. Kuten painonhallinnassa, infolaihdutuksessakin voi käyttää apuna teknologiaa. Rescue Time -sovellus mittaa, mihin käytän aikani työkoneella. Loput kirjaan itse.

Viikon lopussa Rescue Timella on minulle hyviä ja huonoja uutisia. Ensin hyvät: luulin istuvani koneellani aamusta iltaan, mutta vietän sillä keskimäärin viisi tuntia. Loppu menee haastatteluihin ja palavereihin.

Huomaan myös, ettei roskaruoka ole ongelmani. En tuijota kissavideoita enkä klikkaa Oho, mitkä tissit -otsikoita. En myöskään keksi, miten voisin monipuolistaa mediaruokavaliotani. Ehkä voisin lisätä hieman tiede- ja talouslehtiä.

Huono uutinen on, että viidestä työkoneella vietetystä tunnista käytän pahimmillaan yli tunnin Facebookissa. Lieventävä asianhaara on, että olen toimituksen sosiaalisen median tuottaja, mutta silti nolottaa.

Rescue Timen mukaan teen tuottavaksi luokiteltavaa työtä 59 prosenttia työajastani. Valitettavasti se ei laske, kuinka usein työni keskeytyy. Luultavasti liian usein, koska mielestäni vain käväisen Facebookissa työpäivän aikana.

Vaikka monen asian yhtäaikaisesta tekemisestä tulisi tehokas olo, keskeytykset syövät työtehoa, sanoo Virpi Kalakoski.

Toisaalta sekään, että tekee vain yhtä asiaa koko päivän, ei toimi.

– Vireystaso vaatii vaihtelua.

Päätän alkaa sulkea sähköpostin ja Facebookin kirjoittamisen ja tiedonhaun ajaksi.

Pelkkä mediankäytön tarkkailu muuttaa käytöstäni. Olen alkanut rajoittaa info­yösyöpöttelyä. Siirrän puhelimen illaksi kirjahyllyyn, ja pyrin olemaan koskematta siihen iltakahdeksan jälkeen. Se kannattaa. Puhun enemmän puolisoni kanssa. Luen paljon kaunokirjallisuutta. Nukun paremmin.

Seuraavalla viikolla päätän kokeilla 6:1-dieettiä. Ne kuusi päivää sujuvat helposti. Edellisen viikon zen-illat ovat muisto vain, kun klikkailen Facebookiin, Twitteriin, Instagramiin ja sähköpostiin.

Sapattipäiväni on sunnuntai. Varoitan lauantai-iltana ennalta ystäviä, joita olen sopinut tapaavani seuraavana päivänä. Tuttavapiirissäni Facebookin inboksi on kauan sitten korvannut tekstiviestit ja sähköpostin.

Olen ennenkin pitänyt digipaastoja lomillani. Olen lähtenyt viikoksi metsään ja jättänyt puhelimen parkkipaikalle ja leikkinyt ulkomailla, ettei wifiä ole keksitty.

Nyt olen kuitenkin kotona arjessani, johon sosiaalinen media on tarrautunut.

Sanomalehti laukaisee ensimmäiset oireet. Huomaan spekuloivani sillä, mitä kaverini mahtavat ajatella jutuista, joita luen. Pelkään, että menetän jotain olennaista.

Lounaan jälkeen olo on hermostunut. Kuin tupakkalakkoilija keksin sijaistoimintoja. Vaihdan lakanat, järjestelen hyllyjä. Luen kirjoitusopasta, jolle minulla ei ole ollut aikaa viikkoihin. Mukamas. Alan miettiä, tarvitsisiko joku lähipiiristäni uudet villasukat. Tämä on naurettavaa, mutta ilmeisesti normaalia. Clay Johnsonin mukaan monille, jotka vähentävät mediankäyttöään amerikkalaisten keskimääräisestä 11 tunnista, vaikeinta on keksiä käyttöä vapautuvalle ajalle.

Pahinta on luppoaika, kuten se hetki, kun odotan koti­taloni edessä, että puolisoni saa pumpattua polkupyöränsä kumit. Olen tottunut täyttämään tyhjät hetket puhelimen näytön sinisellä valolla. Nyt kiinnitän huomioni ympäristööni. Näen kolme koiranulkoiluttajaa. Tuijotan koirien häntiä.

Pyöräilemme taidenäyttelyyn, jossa on esillä kuuden päivän juoksukilpailua kuvaava videoteos. Näppejäni polttelee. Haluaisin kertoa teoksesta juoksua harrastaville ystävilleni. Hengitän syvään.

Illalla katselen ikkunasta, kuinka ilta hämärtyy ja valot syttyvät vastapäisen talon ikkunoihin. Tulee mieleen lapsuus. En ole tainnut tehdä tällaista pitkään aikaan.

Testaa, mikä mediadieteistä sopii sinulle

 

Teksti: Ninni Lehtniemi
Kuva: Fotolia
Juttu on julkaistu Oliviassa 1/14

Toimitus suosittelee

>

Pin It on Pinterest