Kaksi lastaan menettänyt surututkija Mari Pulkkinen: “Suru jättää aina jäljen”

Suomalaisten surukokemuksista väitöskirjan tehnyt Mari Pulkkinen tuntee surun niin tutkijana kuin lapsensa menettäneenä äitinä. ”Suru on osa ihmisyyttä ja meidän kaikkien osa.”

Kun kouluttaja, luennoitsija Mari Pulkkinen, 43, menetti vuoden kuluessa toisen syntymättömän lapsensa, kohtaamiset ihmisten kanssa vaihtelivat.

– Kaikki yrittivät, mutta valmiudet ovat erilaiset. Jotkut halasivat, toisten kanssa itkimme yhdessä, joku oli kuin seipään niellyt, jollakin oli valmiina selitys, miksi näin kävi. Minua auttoi se, etten osannut loukkaantua mistään. Ajattelin, että näin se vaan on.

Oman surun keskellä hän oli samaan aikaan myös surututkija. Tekeillä oli viime syksynä valmistunut väitöskirja suomalaisten menetyskokemuksista. Väitöskirjan pohjalta ilmestyy syyskuussa kirja Surun sylissä.

– Se osaltaan lisäsi ihmisten epävarmuutta siitä, miten surututkijan kanssa voisi puhua hänen omasta surustaan. Koen kuitenkin, että tutkimusta enemmän minua määrittävät roolini äitinä, vaimona, surevana tyttärenä.

Mari Pulkkinen kouluttaa, kirjoittaa ja luennoi surusta ja kuolemasta.

Lue myös: Leskeksi jäänyt Christina: Suru helpottui treenatessa

Surra voi monin tavoin

Marin mukaan suru on kokonaisvaltainen asia: kyse on sekä pään sisäisistä asioista että arkisesta tekemisestä. Surua ei pidä arvottaa.

– Surua voi lähestyä niin monesta eri suunnasta: tunteiden, kehollisten kokemusten, tekemisen tai vaikkapa kirjoittamisen kautta. Mikään suremisen tapa ei ole toistaan vähempiarvoinen.

Tutkimusta tehdessään Mari hieman yllättäenkin huomasi, että etenkin keski-ikäiset naiset surevat tunteisiin keskittymisen sijaan tekemällä; on lapsuuden kodin tyhjentämistä, perunkirjoitusten ja muun byrokratian hoitamista, monenlaista fyysistä tekemistä.

– Joku voi ajatella, että se on surun pakenemista, mutta tekemiseen keskittyminen voikin olla hyvin tietoista. Muuten ei kestäisi.

Lue myös: Satoja kilometrejä juokseva Jarmo: ”Ultrajuoksu auttaa surutyössä”

Kaksi menetettyä lasta

Tekeminen ja toisten hoivaaminen tuli toistamiseen tavaksi surra, kun Mari sai miehensä kanssa kuulla Veikoksi nimetyn lapsen menehtyneen kohtuun raskausviikolla 17.

– Samoihin aikoihin joulun jälkeen siskoni ja hänen tyttärensä sairastuivat keuhkokuumeeseen. Hoidin kotona sairastanutta sisartani. On mielekästä huomata, että voi kannatella toista ihmistä. Mutta kävin kyllä silloin syvällä. Suru tuntui kumuloituvan ja kertautuvan. Olimmehan menettäneet jo ennen tätä yhden lapsen.

Vajaa vuosi ennen Veikon kuolemaa pariskunta oli joutunut tekemään raskaan päätöksen edellisen raskauden keskeyttämisestä. Raskausviikolla 24 ultrassa todettiin poikkeama, joka osoittautui Dandy Walker -epämuodostumaksi. Kyse on vakavasta ja moninaisesta kehitysvammasta.

Ajatus oman lapsen kärsimyksestä oli liikaa. Pariskunta päätti keskeyttää raskauden.

Taimi eli synnytyksen jälkeen 15 minuuttia, jotka sain pitää häntä sylissäni. Silloin yksi elävä lapsi antoi elämälle merkityksen. Tilanne olisi ollut toinen, jos meillä ei olisi ollut jo yhtä lasta, 5-vuotiasta Aatua.

Lue myös: Miten kuolemaan pitäisi suhtautua?

Elämä muuttaa ihmistä

Mari sanoo, että surusta on tehty sairauden kaltainen tila, josta pitäisi parantua. Surevien on lohdullista kuulla, että heidän ei tarvitse pakonomaisesti pyrkiä johonkin tai suorittaa surua.

– On absurdia ajatella, että voisin päästä surustani yli. Surusta selviytyminen ei ole päämäärä tai lopputulema. Kokemus ei lähde pois ja menetys muuttaa ihmistä. Siitä jää jälki.

Surun voi myös ajatella yhdistävän ihmisiä, koska kaikki joutuvat kokemaan elämässään surua.

– Suru koskettaa kaikkia, mutta jokainen kokemus on erilainen.

Kun hän keräsi tutkimustaan varten kirjeitä suomalaisten surukokemuksista, kirjeissä jotkut ihmiset kertoivat surun rytmittäneen koko heidän elämäänsä. Elämä menee kuitenkin eteenpäin ja tulee uudenlaisia elämänvaiheita.

– Minultakin usein kysytään, kuinka suru on muuttanut minua. En osaa vastata siihen, sillä en tiedä, millainen ihminen olisin muutoin ollut. Elämä muuttaa ihmistä. En koe muuttuneeni paremmaksi ihmiseksi, mutta tapani katsoa maailmaa on erilainen.

Lue myös: Alkoholismin varjossa varttunut Merja: ”Olin alkoholisti-isäni pahin vastus”

Tavoitteena vuoropuhelu

Marin väitöskirjan nimi Salattu, suoritettu ja sanaton suru kertoo, kuinka vaikea meidän on kohdata sureva ja kuinka surevan itsensäkin voi olla hankala puhua surustaan.

Moni vaikenee, koska kokee, että toisten kyky ottaa surua vastaan on puutteellinen. Tilanne helpottuu, jos sureva ymmärtää, etteivät muut ole ilkeitä tai epäempaattisia. Tilanne on vain vaikea kaikille.

– Monella on tarve kertoa, jos joku suostuu kuuntelemaan. Keskustelu olisi hyväksi. Kysymys toimii hyvänä avauksena ja on turvallinen. Surevalta voi kysyä vaikka ”Miltä susta tuntuu?”.

Surevat voisivat itsekin olla rohkeampia asian puheeksi ottamisessa. Jos ei puhu, ei myöskään anna toisille mahdollisuutta myötäelää.

– Sureva voi kokea, että häntä ei ymmärretä ja päättää olla puhumatta. Joskus kyse on ”valikoivasta vaikenemisesta”. Silloin sureva jättää tietyt ihmiset, jopa omat perheenjäsenensä, puheensa ulkopuolelle.

Mari antaa neuvoksi surevan läheiselle pitää sureva ensikohtaamisissa päähenkilönä ja antaa hänen puhua. Tämän jälkeen voi pyrkiä vuoropuheluun.

– Omien kokemusten kertomista varotaan liikaa. Se olisi kuitenkin hedelmällinen tapa keskustella.

Lue myös: Kun omat vanhemmat vanhenevat: ”Välillä tuntuu raskaalta, kun mikään loma ei oikein ole lomaa”

Elämä on arkea

Mari on antanut oman surunsa näkyä, jos siltä on tuntunut. Hän sanookin poikiensa, Aatun ja Reinon, olevan surevan äidin kasvattamia.

– Huomaan sen monesta asiasta. Toisaalta poikien äärimmäisestä rakkaudellisuudesta ja toisaalta sen ymmärtämisestä, että elämässä on myös tummia sävyjä.

Surun äärelle saa asettua ja antaa surun näkyä. Surevaa hämmentää usein, kuinka muut menevät eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. On hyvä ymmärtää, että elämä ja arki jatkuvat.

– Muuten voi tulla katkeruuden ja erkaantumisen tunteita. Se, että arjen on jatkuttava, ei ole muiden pahantahtoisuutta.

Lue myös:

Jännittäminen surettaa Merviä: ”Olen ollut eräänlainen sivustakatsoja”

Oletko empaattinen? Tutkimusten mukaan empatia voi aiheuttaa stressiä

Halvaannuin, nyt työni on inspiroida muita

 

 

teksti Anu Virnes-Karjalainen
kuvat Mari Lahti

Toimitus suosittelee

>

Pin It on Pinterest