Miksi venäläinen vankila oli parasta mitä Sini Saarelalle saattoi tapahtua

Aktivisti Sini Saarela ei koskaan unohda venäläisessä vankilassa viettämäänsä aikaa. Se oli kuitenkin parasta, mitä saattoi tapahtua.

Olivia

Koppi oli niin pimeä, ettei sen kokoa nähnyt. Siinä oli maalattia, jonkinlainen laveri eikä ikkunaa. Syyskuu 2013 oli päättymässä, ja Greenpeace-aktivisti Sini Saarela oli juuri määrätty kahdeksi kuukaudeksi tutkintavankeuteen murmanskilaiseen vankilaan.

Sini halusi pitää itsensä rauhallisena. Hänellä oli mukanaan kirja, Ian McEwanin Polte. Sini ei pitänyt kirjasta, mutta muutakaan ei ollut ja jostain syytä vartija oli antanut hänen pitää sen. Ehkä hän lukisi kirjaa vartin ja panikoisi vasta sitten.
Sini luki hetken oven raosta tulevassa ­valojuovassa. Hän tajusi, ettei kopissa ollut edes vessaa. Täälläkö hänen pitäisi viettää kaksi kuukautta? Itketti. Sini oli vilustunut Jäämerellä. Kuume nousi, ja Sini oli niin poikki, että nukkui kaikesta huolimatta yön yli.

Muutamaa päivää myöhemmin Sini pääsi vähän isompaan, ikkunalliseen selliin. Siinä oli vihreät seinät ja niin likainen vessanpönttö, ettei Sini istunut sille kertaakaan. Valot paloivat yötä päivää.
Selli tuntui edelliseen verrattuna kuitenkin jo melkein hotellilta tai ainakin leirikeskushuoneelta. Sellaiselta, josta ei pääse ulos.
Vankilan käytävä oli pitkä ja ankea, mutta jostain syystä sen sisäseinät oli maalattu vaaleanpunaisiksi.
”Vaaleanpunaisiksi! Se oli absurdia.”

Lähes vuotta myöhemmin elokuussa Sini on käymässä Helsingissä. Silmät ovat tv:stä tutun kirkkaan siniset ja yllä on kantaaottava printtipaita, kuten uutiskuvissa.
Sini on lähdössä ainakin puoleksi vuodeksi Australiaan, jossa häntä odottaa työ paikallisen Greenpeacen vapaaehtoiskoordinaattorina. Näinä päivinä hän hyvästelee ystäviään jatkuvasti.
Vankeusaika päättyi kahdeksan kuukautta sitten, mutta Sini ajattelee niitä kahta kuukautta yhä joka päivä.
”Se on ollut yksi suurimmista asioista elämässäni”, hän sanoo.
Sini tarinoi vankilasta kuin lottana toiminut mummo sodasta. Ensin hän muistelee jotain hirveää, kuten yötä kuumeisena maalattiaisessa kopissa, ja näyttää siltä kuin voisi purskahtaa itkuun. Sitten hän siirtyy kuvailemaan virnuillen jotakin huvittavaa yksityiskohtaa, kuten rannikkovartioston laivassa vartijaa, joka toi hänelle värikyniä, kun näki hänen piirtelevän.
Vaikka Sini ei luultavasti koskaan unohda vankilassa viettämäänsä aikaa, hän sanoo, että se oli sen arvoista.
”Omien tekojen takana pitää seistä ja niiden seuraamukset kantaa.”

Kun Sini roikkui köydessä Prirazlomnaja-öljynporauslautan kyljessä, hän ymmärsi ensimmäisen kerran, että aktivismi voi tappaa hänet.
Lautalta suihkutettiin jääkylmää merivettä hänen ja Greenpeacen toisen kiipeilijän, sveitsiläisen Marco Weberin päälle. Vettä tuli valtavalla paineella ja paljon. Sinin ja Marcon tarkoitus oli ollut kiivetä lautalle ja viipyä siellä hetki osoittamassa mieltä arktista öljynporausta vastustavien banderollien kanssa.
”Mietin, että oikeastaan on aika erikoista, että vesisuihkuun voi hukkua.”

Vettä tuli niin paljon, että he eivät nähneet tai kuulleet mitään. Sini oli pyydetty mukaan Greenpeacen alukselle Arctic Sunriselle, koska hän oli kokenut kiipeilijä ja osasi toimia kylmässä. Sini oli ollut aiemmissa mielenilmauksissa lähellä hypoter­miaa. Nyt hän näki, että Marco tärisi niin, että hänen olisi päästävä pian lämpimään.

Arvioidaan, että neljännes maapallon vielä löytymättä olevista öljy- ja kaasu­varoista löytyisi arktisilta alueilta. Se houkuttaa energiayhtiöitä ja Pohjoisen jää­meren alueen valtioita Arktikselle. Öljynporaus ääriolosuhteissa on vaarallista. Jos jäisellä merellä tapahtuisi öljy­onnettomuus, öljyä voisi pulputa jään alta ympäröivään luontoon seuraavaan kesään asti. Sitä olisi hyvin vaikeaa estää tai kerätä. Siksi Greenpeace haluaa estää öljynporauksen alueella, ja siksi Sini roikkui köydessä. Toinen syy on ilmastonmuutos. Jos sitä halutaan hillitä, on järjetöntä kaivaa esiin lisää öljyä, kaasua tai hiiltä.

Sini oli kavunnut samalle öljynporauslautalle jo vuonna 2012. Silloin Greenpeacen kiipeilijät veivät lautalle bannerin, viettivät porausalueella viikon ja saivat aikaiseksi ison keskustelun Venäjällä.
Suomessa keikka kuitattiin pikku-uutisilla, mutta häly Venäjällä sai öljy-yhtiö Gazpromin lykkäämään porausten aloittamista vuodella, siis syksyyn 2013.
Mutta nyt yhtiön ja Venäjän viranomaisten asenne oli kovempi kuin ennen.
Onneksi ei sentään kaikkien. Kun Venäjän rannikkovartioston laiva lopulta haki Sinin, Marcon ja muut aluksella olleet aktivistit kyytiinsä, rannikkovartijat tarjosivat teetä ja vilttejä.

Vankilassa Sini oli enimmäkseen yksin. Joka päivä hän pääsi tunniksi melkein ulkoilemaan vankilan pihassa olevaan betoniseen muutaman neliön koppiin, jossa oli katto. Muun ajan hän vietti sellissään ja katsoi paljon televisiota, josta näki vain venäjänkielisiä kanavia. Kolme kertaa vangit kutsuttiin oikeuden eteen.

Sini tapasi vankilan ulkopuolelta vain asianajajaansa ja Suomen konsulia. Alkuun konsuli toi kirjeitä sukulaisilta ja ystäviltä, mutta sekin oli kiellettyä ja piti lopettaa.
Rankinta oli, ettei Sini voinut vaikuttaa tilanteeseensa. Tuntui, että kaikki oli jo päätetty jossain muualla ja oikeudenkäynneissä ravaaminen oli pelkkää teatteria.
”Jouduin kohtaamaan voimattomuuteni. Jos itketti, en voinut odottaa lohdutusta vaan piti selvitä omin voimin.”

Voimattomuuden tunne oli vaivannut Siniä aiemminkin. Se kohdistui ilmastonmuutokseen.
Sini huolestui ympäristön tilasta jo lapsena. Huoleen liittyi aina pelko, koska tuntui, ettei yksi ihminen voinut vaikuttaa. Aktivistiksi ryhtyminen oli Sinin tapa lievittää ahdistusta. Hän kiipesi ydinvoimatyömaan nosturiin ja jäänmurtajiin siinä missä toiset allekirjoittavat vetoomuksia ja lahjoittavat rahaa tilille. Silti Sinistä tuntui, että ilmastonmuutos oli liian suuri möhkäle.
”Ajattelin, ettei ketään kiinnosta eikä kukaan tajua, miten iso uhka ilmastonmuutos on maailmalle.”
Kun Venäjä syytti kolmeakymmentä Greenpeacen aluksella ollutta aktivistia merirosvouksesta ja uhkasi heitä 15 vuoden vankeudella, tapahtuikin jotain yllättävää.

Sini alkoi saada vankilaan kannustuskirjeitä tuntemattomilta. Viidentenä lokakuuta, pari viikkoa vangitsemisen jälkeen, 46 maassa marssittiin kaduilla mielenosoituksissa, joissa vaadittiin Arktiksen suojelua ja aktivisteja vapaiksi. Mielenosoituksiin osallistui kymmeniä­tuhansia ihmisiä. Vetoomuksen aktivistien vapauttamiseksi allekirjoitti yli 2 miljoonaa ihmistä. Arktiksen suojelun tär­keydestä kuuli enemmän ihmisiä kuin koskaan ennen.
Greenpeacella on lähes 3 000 vakituista työntekijää yli 40 maassa. Kun Arctic Sun­risen miehistö vangittiin, koko organisaatio valjastettiin yhteen päämäärään: heidän vapauttamiseensa.

Heti vangitsemisen jälkeen Murmanskiin matkusti tukiryhmä, joka toi vankilaan ruokaa ja vaatteita. Kun Sini ja muut aktivistit lähes kahden kuukauden kuluttua siirrettiin Pietariin, heitä oli vastassa toinen tukiryhmä.
Kööpenhaminan ja Lontoon toimistot pitivät yhteyttä vangittujen kotimaiden hallituksiin, hankkivat asianajajat jokaiselle vangitulle ja tiedottivat kaikista käänteistä maailman medialle.
Ehkä mielenosoituksilla oli vaikutusta tai sitten kyse oli jostain muusta.
Joka tapauksessa marraskuun puolivälin jälkeen joku päätti vapauttaa aktivistit takuita vastaan. Heidän piti kuitenkin jäädä Venäjälle odottamaan oikeudenkäyntiä.
Vankilan ulko-ovi painoi niin paljon, että Sinistä tuntui, että hän puristuisi sen alle. Oven takana odotti toimittajia ja tuttuja greenpeaceläisiä.

Ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen Sini sai kävellä ilman, että käsiä piti pitää selän takana. Hän sai halata ystäviä ja istua tavalliseen autoon, jossa kukaan ei pitänyt hänestä kiinni. Hän kuuli englantia, ja oli ihmeellistä ymmärtää, mitä puhuttiin. Vankilassa hän oli ollut useimmin tekemisissä vain venäjää puhuvien vartijoiden kanssa.
Koko illan Sini teki asioita ensimmäistä kertaa. Hän jakoi hotellihuoneen aktivistitoverinsa, argentiinalaisen Camila Spezialen kanssa. Yhdessä he hyppivät sängyllä ja juoksivat portaita edestakaisin viidentoista minuutin ajan vain koska niin sai tehdä.
”Nautin, kun sain itse avata oven ja ikkunan. Roikuimme ikkunasta, itkimme ja nauroimme.”

Kun Sini oli viettänyt kuukauden Pietarissa, presidentti Vladimir Putin armahti suuren määrän vankeja ja Greenpeace-aktivistit siinä samalla. Se tuntui Sinistä järjettömältä, koska aktivistit eivät halunneet pyytää anteeksi.
”Oli se tietenkin myös suuri helpotus. Saimme luvan lähteä kotiin.”
Sini suunnitteli tapaavansa äidin ja käyvänsä tämän kanssa mummolassa. Hän luuli palaavansa entiseen arkeensa: töihin Greenpeacen toimistolle, seinäkiipeilemään ja veneilemään, lenkkeilemään, kuntosalille ja tapaamaan ystäviä, mutta entistä elämää ei enää ollutkaan.

Tapaninpäivän jälkeisenä iltana juna ylitti Venäjän ja Suomen rajan. Sini ei ollut juonut alkoholia vuosiin, mutta nyt hän päätyi Marcon kanssa ravintolavaunuun. Vegaanina Sini eli vankilassa enimmäkseen leivällä, perunalla, punajuurella ja kaalilla. Hän oli laihtunut monta kiloa ja tuli hiprakkaan yhdestä siideristä.
Sinin tueksi Suomesta lähtenyt Greenpeacen työntekijä kehotti valmistautumaan paluuseen, koska vastassa olisi toimittajia.
Kymmenisen vuotta aiemmin Sini oli valinnut suoran toiminnan, koska ei mielestään ollut riittävän hyvä esiintyjä ajaakseen ympäristön asiaa puhumalla. Silti ajatus erityisestä valmistautumisesta tuntui hassulta. Pari toimittajaa, ehkä jollakin kamera. Kyllä kai hän heille jotain osaisi sanoa.
Helsingin rautatieasemalla näytti olevan aika paljon väkeä, mikä oli outoa, olihan myöhäinen perjantai-ilta. Kun Allegro pysähtyi, Sini näki laiturilla isoja kameroita.
”Vielä silloinkin ihmettelin, onko jotain tapahtunut.”
Kun Sini tajusi, että joukkio oli häntä vastassa, hän halusi paeta.
”Kysyin, voitaisiinko vaikka palata Ilmalan asemalle.”

Suomessa ja maailmalla aktivistien vankeus oli ollut koko syksyn etusivun uutinen. Sinistä oli tietämättään tullut ihminen, josta kaikilla oli mielipide: joillekin hän oli sankari, toisille viherterroristi. Kolmannet pitivät häntä sinisilmäisenä blondina, joka oli höynäytetty matkaan.
Sinin kotiinpaluu oli mediatapahtuma, jonka Yle näytti suorana lähetyksenä.
Junan oven takana oli niin paljon toimittajia, ettei Sini päässyt heti ulos. Kaksi valokuvaajaa änkesi junaan heti, kun se pysähtyi. Neljä tv-kanavaa työnsi mikrofoninsa Sinin eteen.
”En tajunnut, mistä oli kyse, ja se oli ahdistavaa.”
Ensimmäisten päivien aikana tilanne alkoi selvitä Sinille. Hänestä oli tullut julkkis.
”Asian tajuaminen kesti varmaan siksi, että en halunnut hyväksyä sitä.”

Tuntui hyvältä olla kotiyksiössä Itä-Helsingissä, tavata ystäviä, nukkua pimeässä ja mennä minne haluaa, mutta kaduilla ja kaupassa vieraat ihmiset pysähtyivät tuijottamaan. Varsinkin aluksi Siniä tultiin kiittämään ja ihmiset kertoivat olevansa iloisia, kun hän oli vapaa.
Jotkut tulivat sanomaan, että aktivistit olisi pitänyt jättää vankilaan.
”Nyt jälkikäteen julkisuus tuntuu rankemmalta kuin vankila-aika. Vankeus on ohi, mutta julkisuus muutti elämääni.”
Sini tunnistetaan edelleen. Hänestä tuntuu, ettei hän voi käyttäytyä kuin ennen. Enää ei voi esimerkiksi tunkea kuivia patonkeja kävelykadulle jatkuvasti väärin pysäköidyn Hummerin pakoputkeen.

Julkisuuteen oli vaikea tottua, mutta siinä on hyvätkin puolensa. Sinin mediatila on Arktiksen media­tilaa. Arktiksen takia hän antaa haastatteluja, ja vankilakokemuksen vuoksi häntä kuunnellaan.
Vankilassa oli aikaa ajatella. Sini mietti motiivejaan ja sitä, miten etuoikeutettuja Arctic Sunrisen aktivistit olivat. Heillä oli koko ajan asianajajat ja valtavasti tukea vankilan ulkopuolella.
”Maailmalla on paljon aktivisteja, jotka ovat vankilassa, eikä kukaan tiedä heidän vankeudestaan tai ainakaan pysty auttamaan”, Sini sanoo ja puree alahuultaan.
Vuosituhannen alussa Sini aloitti lastentarhanopettajaopinnot Helsingin yliopistossa. Ne jäivät ensimmäisen lukuvuoden jälkeen, kun Sini löysi ympäristöjärjestöt.
”Huomasin, että palan ihan muille kysymyksille.”
Sittemmin myös ympäristötieteiden ja biologian opinnot jäivät aktivismin jalkoihin. Nyt, 32-vuotiaana, hänellä ei vieläkään ole muita tulevaisuudensuunnitelmia kuin maailman pelastaminen. Ei, vaikka nyt hän tietää, että aktivismi voi viedä kuolemanvaarallisiin tilanteisiin.
”En osaa ajatella, etten tekisi näitä asioita tai että tekisin jotakin muuta mieluummin.”
Tänä syksynä hän on mukana Greenpeacen ilmastokampanjassa Australiassa. Siellä ilmastonmuutos näkyy karusti. Vaikka on varhainen kevät, lämpötila nousee hellelukemiin. Maastopalot ja kuivuus ovat arkipäivää.

Enää Sini ei tunne itseään niin pieneksi ja voimattomaksi kuin vuosi sitten. Vaikka yksin ei ehkä voikaan vaikuttaa kovin paljon, yhdessä se on helpompaa. Ristiriitaista kyllä, kaksi kuukautta venäläisessä vankilassa kasvattivat Sinin uskoa ihmisiin. Hän alkoi myös ajatella, ettei taistelua ilmastonmuutosta vastaan ole hävitty.
”Ihmiset haluavat hyvää toisilleen ja ovat valmiita auttamaan myös itselleen vieraita. Saimme valtavasti tukea, ja monet tuntuvat oikeasti ajattelevan, että asiamme on tärkeä.”

Venäjä ilmoitti 1.10.2014 lopettaneensa Greenpeace-aktivistien huliganismitutkinnan. Arctic Sunrisen miehistöä vastaan ei nosteta syytteitä. Juttu on julkaistu Oliviassa 11/2014.

 

Teksti Elina Venesmäki
Kuvat Nina Merikallio
Tyyli Emilia laitanen
Meikki ja hiukset: Miika Kemppainen

Toimitus suosittelee