Kiitollisuus

Voi apua! Ensiksi haluan kiittää teitä kaikkia ihania lukijoita, kun olette tulleet lukemaan höpötyksiäni. Teitä on ollut täällä valtava määrä ja mä pakahdun just onnesta. Kiitoksia kaikista kommenteista täällä blogissa, Instagramissa ja Facebookissa. Oon nyt jonkin aikaa tässä onnellisuuskuplassa ja saatan näyttää hölmöltä tuolla vihanneshyllyllä tämä kestohymy päällä yksikseni ruokakärry seurana, mutta oon tosi iloinen ja otettu tästä kaikesta, joten tämä kestohymy nyt suotakoon. Kiitos niin paljon.

En osaa sanoa, miksi mua jotenkin jännitti aloittaa tämä uusi blogi. En ole ikinä vaihtanut koulua nuorempana, mutta nyt tuntui siltä, että olisin esitellyt itseni ihan uudelle luokalle pienessä jännityksessä(ja nyt aloin miettimään, kuinka reippaita ja rohkeita ne pienet lapset ovat, jotka ovat esimerkiksi vaihtaneet alakoulua 6xsydänemoji!!). Kuten jo aiemmassa postauksessani kerroin, että olen lukenut itsestäni kaikki mahdolliset negatiiviset adjektiivit, joten mitkään ilkeät kommentit eivät pelottaneet vaan ajatus siitä, että nyt mulla on tämä päiväkirja, julkinen sellainen. Tästä blogista olen haaveillut pitkään ja nyt se tässä on. Mitä sitten? Olenko mä tarpeeksi hyvä täällä? Ovatko tekstini tarpeeksi mielenkiintoisia? Löytävätkö lukijat blogini ja pysyvätkö he täällä jatkossakin? Sanoin tälle Saralle, että hengittäisi syvään, ottaisi kylmän PepsiMaxin, kaapista Marabouta unohtaen “ihan vahingossa” karkkilakkonsa sekä lukisi teidän lähettämiä kommentteja. Stressi unohtui välittömästi. Vastaanotto oli täällä erittäin lämmin ja en malta odottaa, millainen reissu tästä oikein tulee.

Koko asu: NA-KD

Aloittaessani tämän blogin mun täytyi miettiä, mitä kaikkea tulen jakamaan täällä teille ja mihin vedän omat rajani. Oon aina ollut julkisuudessa vähän sellainen “höpöttäjä”. Se on ollut välillä hyvä juttu, mutta siitä voi saada myös helposti “julkisuustyrkyn”maineen. Voin kyllä myöntää, että otsikot: “Jäi poliisin haaviin” tai “Enää en voi kontata kotiin” näyttivät aika pahalta niissä lehtien kansissa. Tarkoitukseni oli tosin vain vastata toimittajan kysymyksiin, eikä tuottaa äidille hämmennystä siinä lähikaupan lehtihyllyllä. Tämä itseironisuus ja hassu huumorintaju kostautuvat noina hetkinä, mutta sellainen mä olen ja mielummin olen oma itseni, kuin esitän jotain konservatiivista Saraa, jota mä en tässä elämässä ole. Tulen olemaan se avoin, hassu höpöttäjä täällä blogissakin, joten ei oteta tätä liian vakavasti. Pilke silmäkulmassa ja sellainen turha jäykkyys pois, niin meillä on täällä yhdessä paljon hauskempaa.

Mä itse saan eniten inspiraatiota ihmisistä, jotka kertovat asioita suoraan ja myöntävät, jos elämä onkin yhtä Salattuja Elämiä eikä pelkästään sitä tasaista ja harmonista illuusiota siitä täydellisestä elämästä. Jos näette täällä pelkästään kuvia uudesta Vuittonista tai viimeisen päälle siloiteltuja Instagram-aamiaisia(okei, niitä voi välillä olla), niin minut saa todellakin herättää heti tähän todellisuuteen. Tämän blogin kuuluu myös olla sitä ihan normaalia elämää sieltä kamerankin takaa. Tässä some-maailmassa sellainen saattaa unohtua, vaikka se käsittämättömältä voi kuulostaakin.

Ihanaa some-sunnuntaita jengi ja kiitos vielä.

Kuvat: Janina Pitkänen / Radisson Blu Seaside

xo Sar