Miksi Ruandan pakolainen ei kerro tarinaansa lapsilleen?

Rita Kostama, 36, pakeni 21 vuotta sitten kotimaansa Ruandan kansanmurhaa, jossa tapettiin sadan päivän aikana 800 000 ihmistä.

Olivia

”Sinä iltana olin isäni kanssa käymässä isoveljen luona Kigalissa, Ruandan pääkaupungissa. Olimme asunnossa, kun kuulimme kadulta ammuskelua. Pian katkesivat sähköt ja vesi. Tuli aivan pimeää. Se oli hirvittävän pelottavaa.

Odotimme asunnossa kaksi päivää, että ammunta taukoaisi. Kun ruoka loppui, meidän oli pakko uskaltautua ulos. Juoksimme autoille ja ajoimme ulos kaupungista. Joka puolella näimme palavia taloja.

Matkalla meidät pysäytettiin monta kertaa ja sotilaat tivasivat, keitä olemme ja mihin olemme matkalla. Koko ajan veljen vauva itki.

Kotikylässämme Kibuyessa kaikki oli sekaisin. Kuulimme radiosta, että jossain lentokentän lähellä oli tapettu valtavasti ihmisiä. Se tuntui aivan uskomattomalta. En ymmärtänyt, miksi.

Talomme oli Zaireen, nykyiseen Kongon demokraattiseen tasavaltaan, johtavan tien varrella, ja pian tie täyttyi itkevästä ihmisvirrasta. Kolmen kuukauden kuluttua koko maa oli sekasorrossa. Iloinen tori talomme edessä oli muuttunut Punaisen Ristin kriisileiriksi.

Kuulimme huhuja, että kaikki nuoret ihmiset tapetaan. Hallitus ilmoitti, ettei voi enää suojella ketään. Tie pöllysi, kun ministereiden autot ajoivat talomme ohi kohti Zairea. He pakenivat ja jättivät meidät yksin. YK:n joukotkin lähtivät.

Silloin isä ja äiti päättivät, että meidät lapset piti saada turvaan. Äiti ja isä jäisivät pitämään taloa pystyssä.

Kotiovella äiti otti kädestäni kiinni, katsoi silmiin ja sanoi: ”Lähdetkö sinäkin Rita, minun pienimpäni.”

Halasin isää. En tiennyt, etten näkisi häntä enää koskaan.

Lapsuuteni oli ollut siihen asti hyvin onnellinen ja turvattu. Isä oli entinen kunnan­johtaja ja arvostettu liikemies. Meillä oli oma elintarvikekauppa, kuljetusliike ja kiinteistöjä. Mistään ei ollut ikinä pulaa.

Levottomuuksia oli esiintynyt jo neljä vuotta, mutta sellaiset asiat eivät kiinnostaneet meitä lapsia.

Kun lähdimme sotaa pakoon, olin 15. Pakkasin mukaani vain vähän vaatteita ja valokuvia. Ajattelin, että palaamme pian. Olen kymmenestä sisaruksesta nuorin, ja vanhin veljeni otti minut vastuulleen.

Odotimme rajalla neljä päivää ennen kuin pääsimme yli. En ollut koskaan nähnyt niin paljon ihmisiä. Kaikilla oli kantamuksia, joillain oli mukana eläimiä. Ihmiset seisoivat, istuivat ja makasivat pitkin poikin laajalla alueella.

Pian meidän jälkeemme Ruandan raja suljettiin, eikä kukaan enää päässyt sisään eikä ulos. Kuulimme, että äiti ja isä olivat hengissä, mutta heitä uhkailtiin. Se tuntui pahalta, mutta emme voineet tehdä mitään.

Zairessa pääsimme vuokrataloon, johon ahtautui useita perheitä. Sisarukseni saapuivat hekin eri reittejä perheineen. Olimme kaikki huolissamme läheisistämme. Kuulimme, miten ihmisiltä oli tapettu perheet ja naapurit. Jotkut olivat heittäneet vauvansa järveen, jotta pystyivät juoksemaan lujempaa. Valtava määrä ihmisiä oli kadoksissa.

Yksi sisareni käännytettiin takaisin Ruandaan, emmekä pitkään aikaan tienneet hänen kohtalostaan.

Neljän kuukauden kuluttua veli päätti, että jatkamme matkaa turvallisempaan Keniaan.

Meillä oli onneksi vielä rahaa. Sen turvin pääsin Keniassa opiskelemaan sisäoppilaitokseen. Iloa kesti vuoden. Meitä pakenevia ihmisiä oli liikaa. Kenia halusi meistä eroon ja päätti palauttaa kaikki ruandalaiset takaisin Ruandaan.

Veljeni oli isäni lailla tunnettu liikemies ja hänen kaltaisensa tunnetut miehet haluttiin palauttaa ensimmäisinä. Veli yritti piileskellä hotelleissa ja haimme pakolaisstatusta, mutta hakemus hylättiin.

Yhtenä päivänä nuorempi veljeni kertoi, että kun isoveli oli käymässä asunnollaan, armeijan miehet rynnäköivät sisään ja vangitsivat hänet.

Silloin kaikki pimeni.

Pidätetystä veljestä oli tullut minulle puolessatoista vuodessa kuin isä. Nyt hänet oli viety, enkä tiennyt minne. Oliko hän edes elossa?

Pian kaikkia ruandalaisia pakolaisia syytettiin kansanmurhasta. Jokainen, joka tunsi tai oli sukua jollekin syytetylle, oli itsekin syytetty. Se oli hyvin pelottavaa.

Meille ei jäänyt sisareni kanssa muuta mahdollisuutta kuin paeta laittomasti. Ainut toivomme oli sisko, joka oli päässyt perheensä kanssa Senegaliin.

Olimme paperittomia ja rahattomia. Ruandassa oli vaihtunut hallitus ja vanha raha kadotti arvonsa. Käteinen muuttui hetkessä pelkäksi paperiksi.

Nuorempi veljeni myi perheen ainoan jäljellä olevan omaisuuden, kuljetusliikkeen rekat. Niillä rahoilla järjestettiin minun ja siskoni pako.

Meille ei kerrottu yksityiskohtia, koska niin oli parempi. Tuntematon mies saattoi meidät lentokentälle ja järjesti niin, että pääsimme lentokoneeseen ilman henkilöpapereita.

Olimme salamatkustajia ja odotimme sydän pamppaillen koneen nousua. Jälkeenpäin en ymmärrä, miten kestin paineen.

Päätimme, ettemme puhu kenellekään. Jo kentällä vaaleaihoinen vanhempi mies yritti jutella. Koneessa sama mies uteli, keitä olemme ja mihin olemme matkalla. En tiennyt saatoinko luottaa häneen – kaikkea mitä sanoisin, voitaisiin käyttää minua vastaan. Sopersin, että olen matkalla siskoni luo.

Mies kertoi, että hän on italialainen muusikko ja bändinsä kanssa kiertueella. Hän antoi minulle käyntikorttinsa ja sanoi hassulla huonolla englannilla write it to me. Panin kortin taskuuni ja unohdin koko asian.

Perillä jouduimme paperittomina poliisin säilöön. Jotenkin Senegalissa asuva siskoni onnistui puhumaan meidät ulos.

Ahtauduimme siskon kerrostaloasuntoon, jossa oli vain yksi huone. Meitä oli neljä aikuista ja kaksi lasta. Keittiö oli parvekkeella.

Aluksi riitti, että olimme turvassa.

Keniassa olin nähnyt pakolaisia Sudanista, Etiopiasta ja Somaliasta, mutta en koskaan ajatellut olevani yksi heistä. Senegalissa havahduin.

Tätäkö minun elämäni olisi? En voinut opiskella, koska minulla ei ollut rahaa, enkä voinut tehdä töitä, koska minulla ei ollut papereita. Olin loukussa.

Elimme kaikki siskon pakolaisavun varassa. Ymmärsin, ettei niin voinut jatkua.

Aloin vähitellen tajuta myös sen, etten todennäköisesti palaisi kotiin. Siellä minua pidettiin rikollisena.

Hain pakolaisstatusta uudestaan.

Mieleeni juolahti myös käyntikortti, jonka olin saanut lentokoneessa. Etsin ja löysin sen. Oli vaikeaa kirjoittaa ihmiselle, jota en tuntenut ollenkaan, mutta en välittänyt siitä. Kerroin, että olimme tavanneet lento­koneessa, ja että olin itse asiassa pakolainen ja tarvitsin kipeästi apua.

Kahden viikon päästä pakolaisjärjestön postilaatikkoon oli tullut minulle kirje. Pelkäsin hylkäävää päätöstä pakolaishakemukseen, mutta kuori olikin italialaiselta.

Avasin kuoren. Siellä oli sata dollaria rahaa. Olin niin iloinen, etten voinut lakata nauramasta.

Sain italialaiselta vielä monta kirjettä. Ne antoivat toivoa, jonka avulla jaksoin hakea pakolaisstatusta vielä kolmannen kerran, täyttää valtavat pinot kaavakkeita ja todistella, että pelko henkeni puolesta on todellinen ja että olen se, joka väitän olevani.

Kun minulle vihdoin myönnettiin pakolaisstatus, tuntui kuin olisin saanut ihmisarvoni takaisin. Puolen vuoden kuluttua minut ja sisareni hyväksyttiin Suomeen kiintiöpakolaisiksi.

Uusi elämäni saattoi alkaa.

Lentokone laskeutui hämärälle Helsinki-Vantaan lentokentälle. Oli syksy ja ulkona oli vain muutama aste lämmintä. Palelin. Meitä odotti aulassa tulkki, jonka kyltissä luki ranskaksi tervetuloa. Siitä tuli lämmin olo.

Lensimme läpi pimeyden Turkuun, jossa meitä odotti oma asunto. Seuraavana päivänä meidät vietiin kirpputorille ostamaan lämpimiä vaatteita.

Olin nuori ja ajattelin, että nyt on vihdoin minun mahdollisuuteni. Neljä vuotta elämästäni olin vain ­paennut ja pelännyt. En voinut tuntea syyllisyyttä siitä, että osa perheestäni, nyt myös äiti, lojuivat vankilassa. En voinut auttaa heitä, mutta itseäni minä saatoin auttaa.

Aloin opiskella ahkerasti ja puolitoista vuotta saapumiseni jälkeen tapasin ystäväni luona suomalaisen mukavan miehen. Mies oli ystäväni miehen paras kaveri ja vapaa. Löysimme heti paljon juteltavaa. Pian muutin miehen luo Espooseen ja menimme naimisiin. Viime kesänä vietimme kymmenettä hääpäiväämme.

Hain koko ajan sinnikkäästi töitä. Lopulta minua onnisti, kun Espoon kaupunki palkkasi minut päiväkotiin. Sain töistä ystäviä ja aloin juurtua Suomeen.

Meille syntyi kaksi tyttöä. Hoitovapaalla kiersin vaunujen kanssa Espoon Leppävaaran urheilupuistossa ja katselin ihaillen äitejä lastensa kanssa luistelemassa. Päätin, että opin luistelemaan ennen kuin lapsemme oppivat kävelemään.

Ilmoittauduin aikuisten luistelukurssille, jossa muut harjoittelivat piruetteja. Minä koetin lähinnä pysyä pystyssä.

Nyt luistelen Järvenpään taitoluistelijoissa ja osaan esimerkiksi valssihypyn.

Suomessa kirjoitin italialaiselle kirjeen, jossa kiitin tuesta ja kerroin, etten enää tarvitse hänen apuaan. Kirjoitin huvikseni hänen nimensä hakukoneeseen. Olin kuin koivuhalolla päähän lyöty, kun minulle selvisi, että mies oli kuuluisa italialainen muusikko ja säveltäjä.

Pidimme vuosia yhteyttä, jopa soittelimme. Hän kuoli viime kesänä, emmekä ehtineet tavata. Olen siitä surullinen, mutta ennen kaikkea olen kiitollinen hänelle ja kaikille hyville ihmisille, jotka auttoivat minua matkallani.

En ole käynyt Ruandassa lähtöni jälkeen. Menneisyys on kuin toinen maailma. Sisarukseni ovat asettuneet ympäri Afrikkaa ja Eurooppaa, yksi sisko asuu Amerikassa. Jossain vaiheessa kyllästyin pitämään lukua, missä kukin on.

Äiti asuu siskoni luona Ranskassa. Hänet vapautettiin vankilasta, ja hän on käynyt Suomessa. Kasvot ovat samat, yhä kauniit, mutta hän ei enää hymyile. Hän ei pysty katsomaan silmiin eikä puhumaan siitä, mitä hänelle on tehty tai mitä hän on nähnyt.
Isäkin vapautettiin. Hänen kanssaan en ehtinyt puhua ennen kuin hän kuoli vanhana ja sairaana. Iso­veljeni vapautettiin vuosi sitten. Hänen silmissään olen edelleen 16-vuotias pikkusisko. Hän ei ymmärrä, että minulla on uusi elämä täällä Suomessa.

Kymmenen vuotta luulimme yhden siskomme kuolleen, mutta hänkin löytyi lopulta elossa. Monet tutut ovat edelleen kadoksissa.

Ruandan sotaa selitetään monesti monimutkaisena heimojen valtataisteluna. Minusta se on väärin. Toivoisin, että puhuttaisiin sisällissodasta. Heimoajattelu on typerää, se vain varmistaa, että sodat jatkuvat.

En ole vielä kertonut tyttärilleni tarinaani. Se on vaikeaa, koska he ovat vasta 7- ja 8-vuotiaita. Kun olin heidän ikäisensä, ajattelin, että maailma on vain hyvä.

Haluan, että he voivat ajatella samoin – niin kauan kuin se on mahdollista.

Käyn kouluissa kertomassa vieraille lapsille elämästäni pakolaisena. Ehkä se on harjoittelua, joka valmistaa minua siihen päivään, kun kerron tytöille minun Ruandastani.”

 

Teksti: Leena Lukkari
Kuva: Arsi Ikäheimonen
Juttu on julkaistu Oliviassa 5/2015.

Toimitus suosittelee