Kaksisuuntainen mielialahäiriö vei Pellavaa ja pastellia -bloggaajan suljetulle osastolle – antoi lopulta lapsensa sijoitukseen

Annikan elämä vaikutti upealta: koti kuin sisustuslehdestä, ihana työ bloggaajana, hyvä parisuhde ja kolme kaunista lasta. Todellisuus oli toinen: mielenterveysongelmien kanssa kamppaileva Annika joutui kuukausiksi osastohoitoon ja antoi lapsensa lopulta sijaisperheeseen.

Annika perusti Pellavaa ja pastellia -sisustusbloginsa vajaa kaksi vuotta sitten. Lukijoille näytettiin viimeistelty ja ylellisen oloinen omakotitalo, jossa ihasteltiin uutuuksia ja sisustettiin ahkerasti. Blogin pitämisen ohella Annika oli omistautunut kotiäiti ja hoiti kolmea pientä lastaan kotona.

Idyllistä huolimatta Annikan olo oli jatkuvasti ärtynyt ja uupunut. Hän kuitenkin uskotteli itselleen, että olo johtui vain vauva-arjen rikkonaisista yöunista. Nuorin lapsista oli vain puolivuotias.

– Olin jatkuvasti väsynyt, meillä oli ongelmia parisuhteessa ja lasten hoitaminen tuntui rasittavalta. Ajattelin silti, että kaikki kyllä palaa normaaliksi, kunhan lapset kasvavat, Annika kuvailee.

”Olenko luuseriäiti, koska en jaksa?”

Vasta puolitutun kommentti syksyllä 2016 sai Annikan pysähtymään.

– Hän sanoi minulle suoraan, että olen selkeästi loppuunpalanut ja tarvitsen apua.

Neuvolassa Annika rohkaistui kertomaan tunteistaan. Terveydenhoitaja ehdotti perheneuvolaa ja antoi esitteen mukaan. Annikasta tuntui kuin märkä rätti olisi viskaistu naamalle.

Ei kukaan tunnollinen äiti sano ääneen, että omat lapset ovat rasittavia.

– Halveksin sitä esitettä. Ajattelin, että tämä paperi ei minulle niitä ehjiä yöunia tuo. Ihmettelin, olenko minä se luuseriäiti, joka tarvitsee perheneuvolan apua, hän kertoo.

Annika kuitenkin varasi ajan perheneuvolaan, jossa vuosien aikana kertynyt väsymys purkautui.

– Tunsin itseni huonoksi äidiksi, koska ei kukaan tunnollinen äiti sano ääneen, että omat lapset ovat rasittavia. Perheneuvolan työntekijät eivät kuitenkaan tuominneet meitä. He vain totesivat, että olemme väsyneitä ja tarvitsemme apua.

Perheeseen järjestettiin perhetyöntekijä auttamaan. Mutta vaikka apua tuli, ei se riittänyt.

– He tekivät ruuan lapsille tarhapäivän jälkeen ja sain levätä. Mutta kun he lähtivät, sama meno jatkui: kiukuttelin lapsille enkä kestänyt meteliä. Mietin, että en jaksa tällaista elämää.

Tunteiden vuoristorata sai selityksen

Annikalla diagnosoitiin pitkittynyt masennus tammikuussa 2017.

Silti hänestä tuntui, ettei pelkkä masennus riittänyt kuvaamaan sitä taistelua, mitä hän oli kokenut itsensä kanssa jo vuosia. Vasta psykiatrisen akuuttitiimin vastaanotolla oireet saivat nimen: kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Lue myös: 9 merkkiä – näin tunnistat masennuksen ajoissa

Annikan koti näyttäytyy blogissa aina täydellisen tyylikkäänä. Kuva: Pellavaa ja pastellia -blogi

– Se kuulosti niin tutulta: toistuvat masennusjaksot ja hypomaniakaudet ovat kuin suoraan omasta elämästäni.

Annika sanoo, että elämä jatkuvassa tunteiden vuoristoradassa oli erittäin raskasta niin sairastajalle itselleen kuin lähipiirille.

– Hypomaniassa ajatukseni juoksevat nopeammin kuin pysyn niiden perässä. Ideoita on hirveästi, unohdan muun perheen ja käyttäydyn itsekkäästi. Olen ärtynyt ja kaikki muut ovat tiellä.

Masennuskausien aikana hän vain itkee aamusta iltaan.

– Masentuneena olen ärtynyt, poissaoleva, raskas ja jatkuvasti väsynyt. Pahimmillaan sitä ei jaksa edes katsoa toista, kun kaikki tuntuu vaan niin hirveältä.

”Halusin kuolla”

Hoidosta ja diagnoosista huolimatta Annikan tilanne meni jatkuvasti pahempaan suuntaan.

– Olin äärettömän ahdistunut. Tunsin, etten pystynyt enää huolehtimaan lapsistani. Minulla oli itsetuhoisia ja synkkiä ajatuksia, halusin kuolla.

Perheneuvolassa oli jo aiemmin tehty Annikan luvalla lastensuojeluilmoitus. Kun viranomaiset tulivat kotona käymään, Annika romahti.

– Itkien kerroin heille, etten enää rakasta lapsiani enkä enää jaksa. He soittivat akuuttitiimiin ja minut päätettiin lähettää heti osastohoitoon, Annika sanoo.

Lue myös: En pysty sanomaan tätä kenellekään – en tykkää lapsestani!

Suljettu osasto pelotti

Annika muistaa, kuinka käveli peloissaan suljetulle osastolle sisään ensimmäistä kertaa.

Ääni kaikui kolkoista seinistä ja hän joutui kävelemään metallinpaljastimien läpi kahden tiukkakatseisen hoitajan seuratessa vieressä.

– Ensimmäinen yö meni itkiessä. Olin niin yksinäinen ja minua pelotti. Vähitellen sopeuduin. Sain levätä, kukaan ei kitissyt, vaatinut tai vinkunut vieressä. Nukuin koko ajan, hän kuvailee.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on tehnyt Annikan elämästä vaikeaa. Kuva: Pellavaa ja pastellia -blogi

Hoitoon joutuminen oli kuitenkin kriisi perheelle. Alle kouluikäiset lapset eivät ymmärtäneet, miksi äiti yhtäkkiä katosi. Annikan mies oli sairastunut jo aiemmin masennukseen ja nyt miehen kunto meni nopeasti huonommaksi.

– Mies jäi yksin vastuuseen kolmesta pienestä lapsesta. Hän näytti niin väsyneeltä ja poissaolevalta käydessään katsomassa minua. Itkin hoitajille, ettei mieheni pärjää lasteni kanssa kotona. Aika pian lapset sijoitettiin sukulaisperheeseen sairaalassaoloni ajaksi, Annika kertoo.

Annika pääsi pois osastohoidosta kesällä 2017. Perhe lähti saman tien ansaitulle lomamatkalle Annikan kotiseuduille.

– Minulla oli silloin sairauden sekamuotoinen jakso eli masennusta ja hypomaniaa sekaisin. Olin ensin superiloinen ja tunnin päästä saatoin vaan romahtaa ja itkeä lattialla. Se oli ihan hirveää. Heti reissun jälkeen soitin akuuttitiimiin. He lähettivät minut heti takaisin sairaalaan.

Annika vietti lopulta kolme kuukautta osastolla.

Lue myös: Pelkäätkö missaavasi jotain? 7 tapaa, joilla some voi aiheuttaa masennusta

”Oli selvää, ettei lapset voisi asua kotona”

Vaikein oli kuitenkin edessä.

Annika ja hänen miehensä päätyivät pitkän harkinnan jälkeen antamaan lapsensa pois sijaisperheeseen. Annika sanoo, että päätös oli musertava, mutta se oli pakko tehdä.

– Halusin olla rakastava äiti, joka ajattelee lastensa parasta. Tässä tilanteessa heille oli ilmiselvästi parasta se, että he eivät asuisi kotona, hän kertoo.

En täytä perinteisen masentuneen kaavaa.

Syyllisyys lastensa antamisesta pois kuitenkin raastaa aika ajoin.

– Tiedän, että tämä on paras ratkaisu, minkä olen tehnyt. Lapset voivat nyt paremmin kuin yhtenäkään päivänä kuluneen kahden vuoden aikana, Annika sanoo.

Lähipiiri ja ystävät ovat tukeneet häntä raskaassa elämäntilanteessa. Mutta kun Annika kertoi sijoittamispäätöksestä blogissaan, oli vastaanotto ristiriitainen. Jotkut kommentoivat ilkeästi, että Annika on antanut lapsensa pois vain, jotta voi sisustaa rauhassa.

– En täytä perinteisen masentuneen kaavaa. Jotkut eivät usko sitä, että voin olla samaan aikaan tässä kunnossa, mutta silti meikkaan ja sisustan.

Tulevaisuus on avoin

Annikan mielestä nykyajan jatkuvat paineet uuvuttavat ihmiset. Pitäisi olla täydellinen äiti tai isä, huolehtia parisuhteesta ja ystävyyssuhteista, jaksaa käydä töissä, siivota ja sisustaa.

– Meihin on iskostettu syvälle se, että pitää pärjää yksin ja olet epäonnistunut, jos et jaksa. Se ei ole totta. Se, että tunnistaa oman jaksamisensa rajan ja hakee apua, on hieno asia, hän sanoo.

Kiitos hyvän hoitotasapainon ja tiiviin kuntoutuksen, on myös Annikan vointi tällä hetkellä kohtuullinen. Masennus on väistymässä ja arki on rauhallista.

Annika ei silti uskalla vielä miettiä tulevaisuuttaan tai sitä, milloin lapset pääsevät kotiin – mutta on varovaisen toiveikas.

– Haaveilen ensisijaisesti siitä, että jaksaisin olla lapsille läsnäoleva ja iloinen äiti – sellainen, mitä en ole sairauteni takia pitkään aikaan ollut, Annika miettii.

Lue myös:

Ihmetyttääkö läheisen käytös? 7 tärkeää kysymystä persoonallisuushäiriöstä

Kaksi tarinaa: Näin selvisin masennuksesta

Marjolla ei ollutkaan masennus vaan keliakia: ”Diagnoosi oli järkytys ja yllätys”

Tekstiä korjattu 27.4.2018 klo 10.50: Jutun otsikkoa muokattu, kuvatekstiä lyhennetty ja kuvatietoja muutettu.

Teksti
Kuvat Pellavaa ja pastellia -blogi

Tilaa Idealistan uutiskirje!

Saat sähköpostiisi suoraan monipuoliset treeni-, kauneus- ja hyvinvointijutut.

Toimitus suosittelee

Pin It on Pinterest