Näin somalialaisesta pakolaisesta tuli suomalainen kirjailija

Nura Farah, 34, pakeni 13-vuotiaana Somaliasta. Täällä koulukiusatusta arasta lapsesta tuli suomeksi kirjoittava kirjailija.

Olivia

Ensimmäisenä koulupäivänä jännitin niin, että vatsaan sattui. Koulun takana metsän reunassa koululaiset tupakoivat, ja se tuntui oudolta. Puristin reppuni olkaimia ja katselin ympärilleni. Piha näytti avaralta ja asfaltti siistiltä. Somalialaisessa koulussa olisi ollut hiekkapiha ja muurit ympärillä. Tupakoinnista olisi rangaistu.

Olimme paenneet Somalian sisällissotaa vuotta aiemmin, 1993, kun olin 13. Minä, äitini ja neljä sisarustani lensimme Pietariin ja tulimme sieltä junalla Suomeen. Isä jäi Somaliaan, koska hän uskoi kotimaahansa ja odotti, että tilanne paranee pian.

Kun lähdimme, sota oli edennyt kaupunkiimme. Vietimme päiviä peläten sisällä lukkojen takana. Miehiä vietiin kodeista.

Olin iloinen, että pääsin Suomeen, sain mahdollisuuden jatkaa elämässä eteenpäin ja käydä taas koulua. Pääsin täällä kahdeksannelle luokalle, jolle olisin mennyt myös kotimaassani. Pystyin suomeksi yksinkertaisiin keskusteluihin, kuten esittelemään itseni, mutta sanavarastoni oli heikko.

Itä-Helsingissä isossa koulussamme oli yksi aasialainen, muttei minun ja sisarusteni lisäksi muita tummaihoisia. Oppilaat kyselivät uteliaina, kuka olen ja mistä tulen. Opettaja ohjasi minut kahden tytön seuraan, puhuimme koulujutuista.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta kuukauden päästä kaikki muuttui.

Koulukaverit olivat kuin eivät olisi huomanneetkaan minua. Kukaan ei puhunut minulle, ja kaverikseni osoitetut tytötkin alkoivat kartella. Kun kuljin ohi, kuulin muiden puhuvan keskenään afrikkalaisten tyhmyydestä.

Somaliassa pärjäsin hyvin koulussa. Veljeni oli luokan priimus, ja kilpailin hänen kanssaan.
Minulla oli moderni isä, joka kannusti oppimaan. Somaliassa ensimmäinen tytär pääsee harvoin kouluun, koska äitiä pitää auttaa kotona. Olen tyttäristä vanhin, mutta minua ei pyydetty jäämään kotiin.

Halusin kovasti menestyä Suomessa. Siksi tuntui vaikealta, että minua pidettiin koulussa vähän muita tyhmempänä. Halusin osoittaa, että olen älykäs olento. Sijamuodot ja sanasto tuottivat kuitenkin hankaluuksia. Biologiantunnilla en ymmärtänyt, mikä on solu, vaikka Somaliassa biologia oli ollut lempiaineeni.

Joulutodistuksessani biologia ja historia olivat hylättyjä. Halusin lääkäriksi, kuten kai kaikki maahanmuuttajataustaiset lapset. Opinto-ohjaaja ehdotti lähihoitajan työtä. Se olisi kuulemma sopinut minulle paremmin.

Kaksi seuraavaa vuotta olivat sietämistä.

Menin joka päivä kouluun, koska halusin oppia. Joka päivä oli taistelua.

Jos istuin yhdessä pöydässä, muut valitsivat toisen. Kahteen vuoteen oppilaat eivät lausuneet nimeäni. Sen sijaan he huutelivat, että sieltä se neekeri taas tulee ja ettei minusta tule mitään, hankin vain yhdeksän lasta yhteiskunnan elätettäviksi.

Luokallamme oli huono henki. Jotkut kiusasivat kaikkia. Ne, jotka eivät kiusanneet, eivät uskaltaneet puolustaa minua, koska pelkäsivät, että heitäkin alettaisiin kiusata.

Aina, kun avasin suuni, joku nälvi. Puhuin hiljaa, ettei kukaan huomaisi minua. Kun pelasimme pesäpalloa, tärisin pelosta. En osunut palloon, enkä halunnut, että kukaan kiinnittäisi minuun huomiota.

Ysiluokalla minulle tehtiin karsastus­leikkaus, ja olin kaksi viikkoa poissa koulusta. Kun tulin takaisin, muut 15-vuotiaat keskustelivat siitä, kuinka paljon rahaa on taas mennyt tähänkin neekeriin.

Aiheesta oli selvästi puhuttu kotona.

Tilanne paheni.

Vuonna 1995 somalialaistaustainen mies surmasi ikäiseni tamperelaisen tytön, ja siitä puhuttiin mediassa paljon. Seuraavana päivänä pelkäsin mennä kouluun.

Tuntui, että olisin jollain tavalla vastuussa tytön kuolemasta. Siinä vaiheessa koulussamme oli jo muitakin somalialaisia kuin minä ja sisarukseni, ja me kaikki kärsimme murhasta.

Kuulin, että somalipoikia hakattiin muissa kouluissa, ja pelkäsin veljieni puolesta.

Olin kauhuissani ja häpeissäni. Koulussa sain kuulla koko ajan, että neekerit tulevat tänne murhaamaan. Historian tunnilla luokkakaveri viittasi ja kysyi, miksi afrikkalaiset ostavat kotimaassaan aseita, tappavat toisiaan ja voivat sitten tulla tänne meitä häiriköimään.

Käsityönopettajani oli tärkeä. Hän jaksoi aina kuunnella minua, ja hänen tunneillaan vallitsi sellainen henki, että sain olla rauhassa ja rentoutua.

Jotkut opettajat pitivät kiusaajille puhutteluja. Se saattoi auttaa pariksi viikoksi. Jotkut opettajat vähättelivät kiusaamista ja sanoivat, että olen herkkähipiäinen.

Aloin uskoa siihen. Ehkä minun pitäisi vain kestää?

Yksi opettaja kyseli, miksi somalit eivät perusta yrityksiä. Mistä 15-vuotias sellaista tietäisi? Minusta oli kohtuutonta, että olisin vastuussa kaikista somaleista.

Minulla ei ollut kavereita koulun ulkopuolellakaan. Kesälomalla menin usein yksin metsään lukemaan sarjakuvia.

Ysiluokan keväällä keski­arvoni oli seitsemän. Kymppiluokalle meno oli järkevää mutta tuntui epäonnistumiselta.

Kiusaajani jatkoivat lukioon, eivätkä uudet luokkakaverini tienneet, että kanssani olemista pitäisi varoa. Olin innoissani, kun ymmärsin paljon enemmän kuin ennen. Sain ystäviä, joista osa tuli joskus koulun jälkeen kotiini juomaan mehua ja juttelemaan. Hengasimme ostarilla ja kirjastossa.

Rinnakkaisluokallani oli hyvännäköinen afroamerikkalainen poika. Hänen tukkansa oli letitetty, ja kaikkien mielestä hän oli mahtava. Hän osasi räpätä vähän, ja hän pukeutui räppitähden vaatteisiin. Hänen asemansa suojeli minuakin. Sana neekeri unohtui.

Sain nostettua keskiarvoni seiskasta yli kahdeksaan, mikä riitti lähilukiooni.

Lukiossa kaikki oli toisin. Kun pidin esitelmää äidinkielen tunnilla, yksi poika naureskeli ja kysyi, osaanko edes suomea. Kielitaitoni oli jo ihan hyvä, mutta minua jännitti ja ääneni tärisi. Aloin itkeä ja lähdin luokasta. Välitunnilla luokkakaverit kovistelivat poikaa tupakkapaikalla, ja hän jätti minut rauhaan. Se oli viimeinen kerta, kun minua kiusattiin.

Sain hyvän kemianopettajan, joka huomasi motivaationi ja kannusti minua. Hän piti minulle ja muutamille muille tukiopetusta, ja hänen ansiostaan sain hyvän numeron. Innostuin kemiasta lisää ja hain siksi opiskelemaan laborantiksi.

Innostuin myös kirjoista. Sodasta kertovat tarinat tuntuivat tutuilta. Aloin ajatella, että ehkä minäkin voisin kirjoittaa kirjan.

Vuonna 2001 olin juuri valmistumassa laborantiksi, kun Suomen ensimmäinen ja ainoa hullun lehmän tauti -tapaus todettiin ja Evira etsi lisätyövoimaa. Sain yllätyksekseni työpaikan heti. Olen työskennellyt Evirassa siitä asti. Työkaverini ovat kivoja, ja olen käynyt heidän kanssaan kahvilla nyt hoitovapaallakin.

Aloin kirjoittaa iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla. Luin Khaled Hosseinin Leijapojan ja Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Puolikas keltaista aurinkoa ja tein muistiinpanoja siitä, mitä haluaisin kertoa omassa kirjassani.

Halusin käsitellä Somalian menneisyyttä ja samalla sitä, miksi olen täällä. Somalian sisällissota on edelleen aihe, josta monikaan ei halua puhua.

Sodasta on vain vähän aikaa, ja kaikki menettivät siinä jotain. Minusta Somalian tapahtumista pitää puhua. Haluan, että nuoret ymmärtävät, mitä tapahtui, ja että oppisimme virheistä.

Parin vuoden kirjoittamisen jälkeen lähetin käsikirjoituksen useille kustantajille. Otava pyysi minulta apua Anja Snellmanin Parvekejumalat-äänikirjan nauhoituksissa. Autoin joidenkin somaliankielisten sitaat­tien ääntämisessä, ja samalla puhuimme kirjastani.

He vakuuttuivat tarinastani.

Viime helmikuussa kirjani Aavikon tyttäret julkaistiin.

Se oli unelmieni täyttymys. Kirja kertoo Khadija-tytön varttumisesta aikuiseksi, paimentolaisten elämästä, klaanien taisteluista ja Somalian itsenäistymisestä. Kirjassa on mukana tarinoita suvustani.

Kirjan ilmestymisen jälkeen jotkut vanhat koulukaverit ottivat yhteyttä. Yksi kirjoitti muistavansa epätoivoiset silmäni ja ajatelleensa minua paljon jälkeenpäin. Häntäkin kiusattiin koulussa, eikä hän uskaltanut asettua puolelleni. Yksi entinen kiusaaja olisi halunnut kaverikseni Facebookissa.

Pahoitan mieleni edelleen, kun kuulen kiusaajistani. Luokkakokoukseen minua on turha kutsua. Nyt aikuisena tiedän olevani vastuussa vain omista teoistani, mutta kun Norjassa räjähti ja Jokelassa koulussa ammuttiin, olin helpottunut, ettei tekijä ollut muslimi.

Nyt olen hoitovapaalla yksivuotiaan lapseni kanssa ja kirjoitan uutta romaania. Sen yhtenä teemana on kiusaaminen.

En usko, että lapsellani on hätää koulussa ihonvärinsä takia. Ainakaan Helsingissä tumma ihonväri ei ole enää mikään juttu, mutta kiusatuksi voi toki tulla mistä tahansa syystä. Olisi kamalaa, jos häntä kiusattaisiin. Toivon, että voin kasvattaa hänelle niin hyvän itsetunnon, että hän pärjää. Toivon, etten menisi silloin koululle riehumaan. Jos lapseni kiusaisi muita, minua hävettäisi.

Hiljattain vanha kemianopettajani kutsui minut puhumaan ysiluokkalaisille. Hän halusi minun kertovan, miten voi päästä tavoitteisiinsa. Myös vanha äidinkielenopettajani halusi minut kouluun puhumaan, esikuvaksi tytöille.

Tuntui hyvältä, kun koululaiset ihailivat menestystäni. Olen käynyt vain ammattikoulun, mutta Evira kuulosti heistä hienolta.

Vanha koulu herätti ahdistavia muistoja. Kuljin koulun käytävää, joka oli maalattu eriväriseksi, mutta oli muuten ihan niin kuin ennen. Oli hämärää ja aurinko siilautui vain hiukan ikkunoista lattiaan. Lapset nälvivät toisiaan ja esittivät jotain, mitä eivät oikeasti ole.

Yksi poika oli erillään muista. Ajattelin, että hän on yksinäinen.

 

Teksti: Elina Venesmäki
Kuvat: Mari Lahti
Juttu on julkaistu Oliviassa 10/14

Tilaa Idealistan uutiskirje!

Saat sähköpostiisi suoraan monipuoliset treeni-, kauneus- ja hyvinvointijutut.

Toimitus suosittelee