Muistoja ja muuttohaikeutta

Näitä vaaleita lautalattioita tulee ikävä. Olin niin onnellinen, kun muutimme tänne. Kotiin. Annoin itselleni luvan fiilistellä tätä kämppää vielä yhdessä postauksessa ja tässä se tulee. Kirjoitin tämän postauksen eilen, kun olin yksin kotona. Tilasin kasan siipiä ja naputtelin blogijuttuja pari tuntia. Pakkasin joulua pois ja mietin, tuleeko tätä asuntoa ikävä. Tai siis, että kuinka paljon tulee.

Olen kokenut tässä kodissa paljon. Synnytyksen jälkeistä ahdistusta ja surua. Toivoa, kun headhunter soitti haastatteluun aivan mielettömästä työpaikasta. Pettymystä, kun ääni sisälläni käski jäädä vielä kotiin. Suurempaa pettymystä, kun en saanut työtä. Ihmetystä, kun toisen yrityksen toimitusjohtaja soitti ja pyysi töihin. Riemua, kun pääsin sanomaan, että kyllä vaan kotisohvalta voidaan soittaa töihin.

Ja aikuistumista. Niin paljon aikuistumista, kun ymmärsin, että se kotisohva on symboli ja vuosien työnteko on edelleen valttikorttini, vaikka olinkin pitkään kotona. Kokemukseni ei katoa. Perheemme on hitsautunut tässä kodissa yhteen. Minä ja poikani olemme tiimi. Poikani ja mieheni ovat tiimi. Ja minä ja mieheni olemme tiimi. Kunhan emme vaan joudu enää koskaan samaan työpaikkaan.

Mietin, mietin ja mietin. Sitten yhtäkkiä tuli parempi olo. Vien kaiken hyvän täältä mukanani. Vaaleat lattiat vaihtuvat tummiin, mutta kaikki opittu ja koettu muuttaa meidän mukanamme. Uuteen kotiin on jo ostettu muutama huonekalu. Niissä on karheat, käyttämättömät kankaat. Sellaiset ihan uudet, joihin tarttuu sitten uuden kodin onnenpotkuja ja muistoja, joihin voi palata uudelleen ja uudelleen.

 

Nyt on aika (lakata miettimästä, kauanko Muumi-limua on myyty tölkissä ja) keskittää ajatukset kohti sitä vihreämpää ruohoa – ja uutta kotia! ♥