Kiireen loppu

Viime viikot eivät ole olleet helppoja, sillä olen ollut vieressäkulkijana ja sivustaseuraajana surullisissa asioissa.

Ensimmäinen uutinen tuli viestillä: syöpä on uusiutunut. Jo kerran annetut puhtaat paperit sotkettiin ja rypistettiin sekunneissa. Rintaa puristaa, kun puhutaan tehoamattomista hoidosta ja eliniästä, jota lasketaan kuukausissa. En ole ihan lähellä, mutta näen miten suru sataa laajalle. On vaikeaa löytää sanoja, mutta kerron sen ääneen. Tuleepahan sanottua edes jotain, jotta myötätunto välittyy.

Toinen uutinen kantautuu kesken leppoisan lauantai-illan. Ystävien avioero: parin, jonka liiton puolesta olisin laittanut veikkauksissa rahani. Mutta elämä ei ole uhkapeli, eikä kukaan ulkopuolelta tiedä, mutta mitä ihmiset käyvät läpi. Harmittaa, että ruuhkavuosissa yhteydenpito on vähentynyt, enkä ole kysynyt oikeasti kuulumisia pitkään aikaan.  Ero voi olla kauniskin, ajattelen. Kunhan ihmiset vaan olisivat onnellisia.

Isot lapset, isommat murheet sanotaan. Höpsis, elämänhän pitäisi helpottaa kun lapset kasvavat, mutta ei se näin aina mene. Ystäväni katse on väsynyt, takana on valvottuja öitä ja hartijoita painavaa huolta. Elämän pitäisi jo kantaa, mutta lapsi valitseekin vääränlaisia polkuja. Kun pitäisi suunnitella opiskeluita ja unelmien työpaikkaa, eivät ajatukset kannakaan huomista pidemmälle. Kaikki tukiverkot lähipiiristä viranomaisiin on viritetty toimimaan, mutta mikään ei  tunnu riittävän.  Kun ei vain sattuisi mitään.

Asiat ovat isoja, norsunkokoisia möhkäleitä nätisti sisustetussa huoneessa. Niitä ei voi verrata keskenään, mutta niiden olemassa olo tuntuu turhalta ja turhauttavalta. Labradorinnoutajan luonteella toivoisin, että kaikilla olisi aina mukavaa. Asiat sujuisivat sulavasti, olisi aurinkoa ja sopivan tasaista. Ei elämä – valitettavasti- ole aina sellaista.

Isojen uutisten alla ajatukset kääntyvät pois itsestä ja voi olla vaikeaa toimia. Eihän vain utele suotta tai hössötä ja rasita siten jo valmiiksi vaikeaa tilannetta?  Kuinka osaisi olla juuri sopivasti läsnä ja apuna? Riittääkö se, että toinen tietää, että olen täällä? Jos hän pikkusormensa nostaa, riennän auttamaan.

Ei se ehkä aina riitä.

On ollut kaikenlaista kiirettä. Näitä kuuluisia ruuhkavuosia, pienet lapset, kaksi työtä ja mökkiprojekti. Kun lähellä käydään monenlaisia myllerryksiä, omat kiireet ovat alkaneet tuntua mitättömiltä ja turhilta. Ei niin, että asiat jotka aiheuttavat kiirettä olisivat turhia, mutta se tunne on turha.

Kun kysytään, mitä kuuluu, se on mahdollisuus kertoa elämästä tai fiiliksestä mitä vain. Miksi niin usein vastaus on, että kiirettä? Eihän se edes ole vastaus, vaan laiska toteamus, että meneillään on monenlaista, eikä aikataulut tai jaksaminen meinaa pysyä mukana. Olen sortunut kiireen valittamiseen tai joskus kierrän termin ovelasti käyttämällä sanaa ”touhukasta”. Päivä huvipuistossa voi olla touhukas, mutta arkea eli elämää voisi opetella kuvailemaan muillakin termeillä kun kiireinen tai touhukas.

Miksi niin usein tarvitaan sydäntä puristavaa huolta, että osaa laittaa asiat mittasuhteisiin? Se kiire, jota arjessaan kokee, on sarja tärkeitä ja merkityksellisiä hetkiä ja valintoja. Suureksi onneksi sellaisia, joita on saanut itse tehdä.

Kun elämä alkaa värittämään tummempia sävyjä, tapahtuu asioista, joihin et voi kunnolla vaikuttaa. Voi vain toivoa, että lääkkeet tehoaisivat, rakkaus kestäisi ja lapset pärjäisivät.

Joskus elämä tarjoilee meille hetkiä, jolloin kiire loppuu. Se voi pysähdyttää ilman stop-merkkejä ja lamaannuttaa ilman varoituksia. Yhtäkkiä harrastuskuskaukset, kauppaan unohtuneet valmispinaattilelut, raportin deadlinet ja kesälomasuunnitelmat ovat toisarvoisia tai niistä tulee tavallisen elämän haavekuvia.

Olen vakaasti päättänyt lopettaa kiireen valittamisen. Teen sen, vaikka asiat elämässäni eivät vähentyisi tai ajanhallinta parantuisi. Kiire voi olla bussiin tai tasalta alkavalle jumppatunnille, mutta se ei saa olla  adjektiivi sille, mitä kuuluu.

Niin kiire ei saa olla, että ei ehdi kysyä kuulumisia ja kuunnella, mitä toinen vastaa. Sen ”kiirettä” – vastauksen takaa saattaa löytyä kokonainen maailma, jonka seikkailussa harva meistä pärjää yksin.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*