Matti Rönkä: ”Huumori on selviytymiskeinoni elämässä”

Uutisankkuri Matti Rönkä rohkenee jo kutsua itseään seitsemän dekkarin jälkeen kirjailijaksi. Kirjojen vastaanotto jännittää silti aina. Elämästä, niin työstä kuin ikäkriiseistäkin, kuitenkin selviää savolaisasenteella: ”vakavasti, mutta ei vakavissaan”.

Uutisankkuri ja kirjailija Matti Röngän, 56, pohjoishelsinkiläisen rintamamiestalon yläkerran työhuoneen kirjahyllyssä on kelpo kokoelma kotimaisia ja ulkomaisia dekkareita.

”Chandlerit olen hankkinut divareista. Tuossa on hänen koko tuotantonsa”, isäntä esittelee yhden lempidekkaristinsa varsin luetun näköistä kokoelmaa.

Työhuoneen nurkasta löytyy myös Röngän oma tuotanto. Seitsemän Viktor Kärppä -dekkaria parillekymmenelle kielelle käännettynä.

”Viimeksi tuli käännösoikeuskysely Albaniasta. Korvaukseksi tarjottiin 300 euroa, ja toki tähän suostuin. En ollut odottanut pääsyä Albanian käännösmarkkinoille. Ulkomailla olen kaurismäkiosastoa, kiinnostava, mutta en myyntimenestys.”

Kirjailijan uran alkutaival ei ollut helppo ja siitä Rönkä on kiitollinen.

”Se, että olin ensimmäistä kirjaa kirjoittaessani jo puolitunnettu henkilö, ei edesauttanut kustannussopimusten saamisessa. Eivätkä ensimmäiset kirjat myynetkään kovin hyvin.”

Kun huomiota ja menestystä alkoi tulla ulkomailta, ensin Saksasta, Suomessakin kiinnostuttiin. Viimeiset Kärppä-dekkarit ovat olleet 20 myydyimmän kirjan listoilla.

”Sarjat ovat kiitollisia tehdä, mutta ne täytyy osata lopettaa aikanaan. Olen saanut vanhentua Viktor Kärpän mukana, joskin olen häntä kymmenen vuotta vanhempi.”

”Olen insinöörimäinen kirjoittaja”

Uusin romaani Eino on tyystin erilainen.

”Päähenkilönä on Eino, 90-vuotias muistihäiriöistä kärsivä mies. Nykyhetki ei pysy hallinnassa, mutta nuoruus on kirkkaana mielessä. Siinä Eino palaa sodasta, kotona maalaistalossa odottaa nuorikko, mutta jonka luo Eino ei haluaisi palata.”

Kirjan tarinassa on jotain samaa Viktor Kärpän elämäntarinan kanssa. Kärppä on inkeriläinen paluumuuttaja Venäjän Sortavalasta, joka haluaisi Suomessa elää tavallista elämää. Aina ei kuitenkaan ole mahdollista pysyä lain rajojen raameissa.

Röngän kirjoissa kerrotaan vahvoista ihmisistä, jotka ohittavat vaikeudet ja menestyvät. Kaikki elämänkolhut kuitenkin kulkevat repussa mukana ja hiertävät.

Romaanissa nivoutuvat yhteen tarinat omasta lapsuudesta.

”Isäni, setäni ja enoni olivat sodan käyneitä miehiä, vaikka kirja ei kenestäkään tietystä henkilöstä kerrokaan.”

Uutisankkurin pitkät työpäivät tuovat mukanaan pitkät vapaat. Niinä päivinä Rönkä kirjoittaa; ei odota inspiraatiota vaan ryhtyy töihin.

”On kahta kirjailijatyyppiä. Toiset ovat kirjailijoita ikään kuin jumalan käden ohjaamina: ryhtyvät kirjoittamaan ja katsovat mitä syntyy. Toiset ovat saksalaista putki-insinöörityyppiä. Itse kuulun jälkimmäiseen.”

”Kun isä kuoli, en halunnut olla taakaksi”

Linja-autonkuljettaja-isä ja postivirkailija-äiti halusivat Matille ja viisi vuotta vanhemmalle veljelle hyvän koulutuksen. Se olisi tie parempaan elämään. Itse he olivat muuttaneet Kuopiosta työn perässä Kuusjärvelle, nykyiseen Outokumpuun.

”Olen tyypillinen jälleenrakennusajan lapsi. Vanhemmillani oli sivistyspyrkimyksiä, mutta sota sotki suunnitelmat. Lapsille on sitten haluttu kunnon koulutus. Minä ja serkkuni olemme suvun ensimmäiset ylioppilaat.”

Kun Matti Rönkä oli 13-vuotias, hänen isänsä kuoli. Se muutti nuoren pojan elämän. Isä menehtyi 47-vuotiaana harvinaiseen syöpään reilun vuoden sairastettuaan.

”Sen jälkeen ei voinut temppuilla, olla äidille taakaksi. Äidin osa on ollut raskas. Kun sairaalasta yöllä soitettiin, että isä on kuollut, äiti lähti aamulla töihin. Hän myös teki alusta asti selväksi, että eläisi loppuelämänsä yksin.”

Matin muistikuvat isästä ovat hyvin erilaiset kuin isoveljen eihän hän oppinut tuntemaan isää aikuisena. Toisaalta monelta yhteenotoltakin todennäköisesti vältyttiin.

”Luonteemme ovat sellaiset, että niitä olisi varmaan tullut.”

Isän kuoltua elämä oli vaatimatonta, eikä taloudellisesti ollut mahdollista saada kaikkea mitä muilla oli.

”En pyytänyt kohtuuttomia, tiesin mikä oli mahdollista ja mikä ei. Kesätöihin menin heti kun pääsin, jotta sain omaa rahaa tansseihin ja muihin huvituksiin. Koko ajan oli selvää, että lähden Outokummusta. Opiskelupaikaksi valikoitui Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta. Helsinki tuntui olevan täynnä mahdollisuuksia.”

Opiskeluaikaansa Matti muistelee lämpimästi. Yliopiston jälkeen hän pääsi Sanomien toimittajakouluun.

”Se oli hienoa aikaa. Aika moni saman kurssin opiskelijoista on sittemmin ryhtynyt kirjailijaksi, muun muassa Jari Tervo.”

”Huumori etäännyttää vaikeat asiat”

Uutisankkurin työssä iästä ja elämänkokemuksesta ei ole haittaa.

”Kokemus tuo varmuutta ja rentoutta. Kun olin ankkurina Mainostelevisiossa alle kolmekymppisenä, olin kivikasvoinen ja vakava.”

Huumorista on savolaisille tyypilliseen tapaan tullut Matin selviytymiskeino elämässä. Kun joku pakenee, kieltää tai torjuu eteen tulevat vaikeudet, itäsuomalainen tukeutuu melankoliseen fatalismiin.

”Hätäkö tässä, matalassa kaivossa”, Matti havainnollistaa ja virnistää päälle.

Matti Rönkä on uutistyön kautta elänyt mukana liki kaikissa viime vuosien kriiseissä. Ruudussa hänet on totuttu näkemään rauhallisena, rentona ja vakuuttavana tiedonvälittäjänä.

”Usein toimituksessa etäännytetään asioita itsestä juuri huumorin avulla, mutta ei aina. Estonia on jäänyt mieleen onnettomuutena, jolloin toimituksessa oli täysin hiljaista.”

Parhaat hetket töissä syntyvät ”yhdessä kohkaamisesta”; siitä kun ympärillä on tasainen puheensorina ja kaikki jakavat saman intohimon tekemiseen.

”On hienoa, että töissä on eri-ikäisiä ihmisiä. Kaikki eivät jaa samoja arvoja eivätkä keskity samoihin asioihin. Se on opiksi kaikille.”

Koskaan aiemmin ei tietoa ole ollut saatavilla yhtä helposti ja nopeasti kuin nykyisin. Kehityksen muutosvauhti on hurja ja hämmentävä.

”Joskus tuntuu, että ihmiset eivät arvosta tietoa samalla tavalla kuin ennen. Vieroksun ajatusta, että uutiset olisivat kuin Spotifyn soittolista, josta katsottaisiin vain se mitä huvittaa. Toisaalta pitää olla nöyrä sen edessä, mitä ihmiset haluavat.”

Rönkä ei halua ihannoida menneitä. Paluuta vanhaan ei ole.

”Koetan taistella kyynisyyttä vastaan enkä halua kuulua niihin, joiden mielestä ennen kaikki oli paremmin. Kehitys on tuonut myös paljon hyvää. Nyt eletään demokratian onnen aikaa.”

 

 

Teksti
Kuva Arsi Ikäheimonen
Juttu on julkaistu kokonaisuudessaan Oman Ajan numerossa 1-2/2015.

Toimitus suosittelee