MATKA KOHTI OMAA AIKAA

Vuosi sitten aloin pitää päiväkirjaa, ensin itselleni. Siitä syntyi matka Omaan Aikaan, joka jatkuu nyt blogina. Vuoden 2012 päiväkirjan muistiinpanot löydät pdf-muodossa linkistä

Vuosi 2012

Oma_aika_paivakirja_2012.pdf (7 MB)

Tiistai 1.1.

Sain parhaat elämänohjeet pitkään aikaan. Savosta: 1. Anna kaekkee, mutta elä periks. 2. Joka ihteesä luottaa, se kykysä tuploo. 3.Naara itelles ennenku muut kerkijää. 4. Murheen kantaa yksinnii, vua illoon pittää olla kaks. 5. Leoka pystyyn, ku tulloo kova paekka. Pyssyypä aenakii suu kiinni. Eiköhän näillä pärjää.

Keskiviikko 2.1.

Olen ylenlukenut ja ylennukkunut, valvonut kahteen ja herännyt yhdeksältä.  Nyt pitää palautua loman aikaerosta. Kaksi uutta ihmistä tuli tänään töihin, Ari ja Eija. Alkaa tuntua toimitukselta. Päivä meni hujauksessa. Sain uuden läppärin, joka telakoidaan työpisteeseen ja sitten voin viedä sen kotiin  mukaan. Sain julkaisujohtaja Betsyltä hyvää apua lanseeraustilaisuuden puheeni rungoksi. Pituus 12 minuuttia. Harjoittelen sen perjantaina kotona. Illalla zumbaa ja kotona hieman tyytymätön mies,koska olen kuulemma aina koneella tekemässä jotakin, tätä päiväkirjaa, jos en muuta.

 Torstai 3.1.

Tytär kutsui minua aamulla kokoomusnuoreksi. Ajattelen kuulemma jostakin työelämäasiasta sillä tavalla. En tosin muista mistä. Toinen toimitussihteeri Jaana Kivipelto-Tulkki allekirjoitti  työsopimuksen tänään. Nyt kaikki sopimukset on tehty. Toimitus tuntuu todelliselta, kun siellä on ihmisiä töissä, juttuja valmistellaan ja vaihdetaan ajatuksia. Tilasin käyntikortteja, tabletteja ja Sanomien arkiston toimituksen käyttöön. Minua haastateltiin puhelimessa Markkinointi & Mainontaan, joka ilmestyy 11.1. , päivää lanseeraustilaisuuden jälkeen. Henrik Muukkosen juttu on hyvä. Kirjoitin lanseeraustilaisuuden puheenvuoroni vielä kertaalleen. Huomenna harjoittelen sen 12 minuuttiin. Puhun Hamletille.

Perjantai 4.1.

Aamulla odottelin pesukoneen korjaajaa, jonka piti tulla klo 8-10 välillä. Kello on kohta yhdeksän eikä ketään kuulu. Voin tehdä aamun etätöitä, harjoittelen ensi torstain puhettani. Kaikilla ei ole tätä mahdollisuutta: olla paikalla juuri silloin kun kodinkoneen merkkihuollolle sopii, ja odotella.  Korjaaminen on tehty hankalaksi. Kauppaan meno olisi helpompaa. Luin Niinistön esittämästä palkka-alesta ja sen kirvoittamasta yleisemmästäkin tahdosta tehdä näin. Pidän hanketta erikoisena ja ”putkiaivoisena”, useammastakin syystä. Eikö presidentin palkkiota alkajaisiksi voisi alkaa verottaa? Verotulot koituvat yhteiskunnan hyväksi. Tämän päivän suurituloiset ovat nauttineet verovaroin ylläpidetyn hyvinvointiyhteiskunnan eduista: neuvolasta, päivähoidosta, terveydenhuollosta, koulusta, yliopisto-opetuksesta, katuvaloista ja niin edelleen. Näitä palveluja leikataan nyt, eli verotuloja kaivattaisiin kipeästi niiden rahoittamiseksi. Palkan laskemisella voi tavoitella kohtuullisuutta, mutta mikä on palkan kohtuuden raja? Käytämme palkkaamme kulutukseen, talouden pyörittämiseen. Arvonlisävero nousi  vuoden alusta 24 prosenttiin. Jos tienaan kohtalaisesti ja talouteni on kunnossa, kulutan ehkä enemmän ja kartutan sitä kautta arvonlisäverokassaa enemmän. xxx Pesukoneen korjaaja kävi. Vuosi sitten opin, että pesukoneen voi rikkoa lataamalla liian paljon pyykkiä. Tänä vuonna opin, että sen voi saada hajoamaan pesemällä liian vähän pyykkiä kerrallaan. Nyt oli joku letkun pää irti.  Hienoa kuitenkin, että kone saatiin helposti kuntoon. Korjaaja tuli neljä minuuttia ennen kymmentä ja lähti varttia yli. Töissä katsoimme kansia. Se paranee, ja siihen tulee uusia nyansseja koko ajan. Hyvä työprosessi on sopivasti hidas. Jotkut asiat syntyvät nopeasti, mutta tauko voi näyttää, kestävätkö ratkaisut.

Lauantai 5.1.

Aurinkoisen pakkasaamun virkistäminä kävelimme pitkän lenkin Jollaksen ympäri, niemen pään kautta kiertäen. Sitten vuorossa oli shoppailua sekä vaate- että ruokapuolella. Olin varautunut siihen, että Itäkeskus pullistelee venäläisiä loppiaisturisteja. Siellä oli melkein tyhjää. Sain asiat hoidetuksi ripeästi. Ostin ensimmäiset tulppaanit:  valkoisia, punaisia, keltaisia ja pinkkejä, nippu kutakin. Nautimme blinejä ja lisukkeita yhdessä rakkaiden ystävie kanssa.  Paistoin blinejä kahdella pannulla niin, että keittiö oli sakeana kärystä. Niitä tuli iso kasa, ja ajattelin, että noinkohan ylimitoitin ruoan. Vielä mitä! Keskustelimme mm. koirista (paljon!), lapsista, vanhemmista, suvusta, valokuvista, journalismista, opiskelukavereista, opiskelusta, opintolainoista, säätykierrosta, mummoloista,  asumisympäristöistä, sosiaalisesta noususta, nuorten uramahdollisuuksista, koulutuksesta, oikeassa olemisesta ja neuvomisesta. Pohdimme lemmikin merkitystä perheessä ja totesimme sen lähentävän, koska se on yhteinen kiintymyksen kohde. Hyvä aihe myös uuteen lehteen. Olipa mukava ilta! Vieraiden lähdettyä siivosin keittiön ja kirjoitin tämän.

Taide tekee hyvää. Tämä Markku Kolehmaisen työ antaa aina valoa ja energiaa.

Sunnuntai 6.1.

Loppiaisen aamu oli harmaa, pienen pakkasen ja viiltävän viiman sävyttämä. Suvun ”Daltoneista” ensimmäinen täyttää tänään 26 vuotta, maaliskuussa vuorossa toinen, tyttäremme, ja  toukokuussa kolmas.  Vuosikerta 1987 on jo lähempänä kolmea kuin kahta kymmentä. Vanha Mazdamme kieltäytyi käynnistymästä, kun pakkasta oli 34 astetta. Vaapuin vauvavatsani ja vaatekerrosten kanssa kuin pullea makkara, koska piti varoa vilustumista. Hesarin toitotus uudesta tabloidiformaatista alkaa tympiä. Se on luultavasti tekijöille isompi juttu kuin lukijoille, joille sisältö on kuitenkin tärkein. Paatuneena aikakauslehdentekijänä hämmästelen formaattiuudistuksen laajaa käsittelyä; aikakauslehdet uudistuvat koko ajan, formaattia myöten. Nykytila muuttuu äkkiä luontevaksi, mikäli se toimii.  Etukäteispuhe kasvattaa jännitystä, ehkä hyvällä, ehkä pelottavalla tavalla. Olen huomannut tämän, kun olen puhunut brändistämme etukäteen asiakkaille. Kuvailen jotain, jota ei vielä ole HS:n jutun innoittamana katsoin Evgeni Plushenkon paluun kilpajäille Sheffieldin EM-kisoissa 2012. Tango de Roxanne oli häikäisevä. Taputin keittiössä YouTuben videolle ja tirautin kyyneleenkin.  Näin Plushenkon  ensi kertaa, kun hän esiintyi Finlandia Trophyssä, kun hän oli ehkä 15-vuotias. Oli selvää, että siinä luisteli tuleva mestari. Harjoittelin Oma Aika -lanseeraustilaisuuden puhetta. Löydän joka kerralla jotakin korjattavaa; asiat voi sanoa paremmin ja tiiviimmin. Sävellän joka kerta jotain uutta. Vaikeaa. Aika osuu kutakuinkin kohdalleen. Tunnen itseni kömpelöksi.

Maanantai 7.1.

Aamu oli aikainen ja hieman kiukkuinen, kun monta ihmistä lähtee kotoa yhtä aikaa. Sanoin nuorisolle pahasti ja kaduin sitä heti. Totuin siihen, että saan viettää rauhaisia aamuja kaksin Hamletin kanssa. Pidin niistä. Päivä meni nopeasti, asioita sovitellessa ja lanseeraustilaisuutta valmistellessa. Saimme verkkosivujen esittelytekstit valmiiksi. Dummykansi on valmis ja hyväksytty. Julkaisija-lehti haastattelee minua ensi viikolla. Kaikki huomio on tarpeen. Kutsuvierastilaisuuteen on ilmoittautunut kiitettävästi väkeä.

Tiistai 8.1.

Outo pikaflunssani on saavuttanut räkävaiheen. Olen ällistynyt, sillä olen kahden kuukauden kuluessa flunssaillut enemmän kuin kymmenen vuoden aikana. Työkaveri väittää, että se johtuu stressistä. Peruin jopa zumban, mikä lienee viisas teko. Sosiaalisen median kuumin puheenaihe oli HS:n muuttuminen tabloidiksi. Aamulla se tuntui pienennetyltä, ei vielä omaa luonnetta.  Pohdimme töissä myös hypetystä: sitä HS on tehnyt kiitettävästi. Tällä kertaa mekin olemme hypettäneet etukäteen hyvin. Pitää nyt huolehtia siitä, että 20.3. ilmestyvä lehti on odotusten mittainen. Päivä meni lanseeraustilaisuuden merkeissä: tilaisuuden kulkua, puheen tsekkausta, viestejä, kutsulistoja.  Teimme pohjatyötä myös Facebook-sivujen ja Twitterin parissa. Nekin avataan torstaina klo 16. Koska en mennyt zumbaan, ehdin R:n ja H:n kanssa iltapäivän pitkälle lenkille. Oli jo pimeää, mutta koira oli onnellinen normaali-arkea isommasta laumastaan ja paimensi meitä innokkaasti. K on saanut asunnon Kruununhaasta. Hän muuttaa helmikuun alussa. Hän sai hyvää palautetta gradustaan. Olen siitä iloinen.

Keskiviikko 9.1.

Kirjoitin valmiiksi kirjeeni eräälle huippuhaastateltavalle ja laitoin sen työpöydän kulmalle odottamaan huomista. Saatoin nyt lisätä sinne käyntikortin, sillä ne tulivat tänään. Kirjoitin myös viestin työministeri Lauri Ihalaisen poliittiselle sihteerille Pilvi Torstille haastattelupyynnön kera. Ihalainen sopisi ykkösnumeron haastateltavaksi, koska käynnistämme työelämähankkeemme. Kolumnistimme Brysselistä eli Merja Rehn on joutunut taudin kouriin eikä pääse tulemaan huomiseen lanseeraukseen. Hän kehotti  välittämään terveiset sanoin: ”Kulkutaudit eivät tunne maiden eivätkä mantereiden rajoja. Lupaan kirjoittaa lennokkaita, ajatuksia herättäviä ja positiivisia kolumneja. Projektipalaverissa valmisteltiin lanseeraustilaisuutta. Duckin tekemä animaatio oli tunteikas. Väliaplodit myös AD Saaralle, joka on suunnitellut logon. Yksityiskohtia on paljon.  Toivottavasti kaikki menee huomenna hyvin. Puhuimme Saaran kanssa, että nyt alkaa jännittää. Kumpikaan meistä ei ole aiemmin tehnyt työtä, johon olisi kiinnitetty näin paljon etukäteishuomiota.

 Puhun Pörssitalossa pidetyssä Oma Aika -brändin lanseeraustilaisuudessa. Kuva Marek Sabogal.


Julkaisujohtaja Eeva-Helena Jokitaipale eli Betsy ja minä Oman Ajan lanseeraustilaisuudessa. Betsy on ollut brändin liikkeellepaneva voima, idean äiti. Kuva Marek Sabogal
Oman Ajan toimitus Pörssitalossa: vas. AD Saara Tuomikoski, toimitussihteeri Jaana Kivipelto-Tulkki, minä, toimituspäällikkö Anu Virnes-Karjalainen, toimittaja Eija Aatela ja toimitussihteeri Ari Lahdenmäki. Kuva Marek Sabogal

Torstai 10.1.

Oma Aika -brändin lanseeraustilaisuus oli tänään. Aamulla teetin elämäni ensimmäiset geelikynnet, ranskalaisen manikyyrin kera. Näiden pitäisi kestää 2-3 viikkoa. Hienot ovat. Sen jälkeen kulutin aikaani yskänlääke-, nenäliina- ja lounassalaattiostoksilla. Kampaajalla vastailin Hesarin Suvi Aholan kysymyksiin föönauksen lomassa. Suvi oli työkaverini Kodin Kuvalehdessä  – ja yksi mieleenpainuvimpia reiluutensa, säkenöivän huumorintajunsa ja laajan sivistyneisyytensä takia. Vatsassa liiteli perhosia, koska esiinnyin kahden kiitetyn ammattilaispuhujan, professori Alf Rehnin ja toimitusjohtajamme Pauli Aalto-Setälän jälkeen. Olin kuulemma luonteva, vaikka itsestäni tuntui että sotkeuduin sanoissani ja toistelin asioita. Parhaalta tuntui olla lavalla, kun sain esitellä toimituksen, kolumnistit ja asiantuntijat. Ehkä kysymys on suorituksesta: lavalla on onnistuttava, kun sieltä ei voi myöskään paeta. Ja olen vuosien varrella huomannut, että tilanne vie mennessään. Jännitän enemmän etukäteen kuin itse tilanteessa. Oma Aika kiinnostaa. Pörssin sali oli koko lailla täynnä. Olemme kuitenkin vasta alussa, ja sisältö sittemmin ratkaisee.

 Perjantai 11.1.

Yrityksen hedelmäperjantaissa kerroimme uudesta lehdestä ja esittelimme paikalla olleet tekijät. Hyvä fiilis ja kuohuviiniä. Oma Aika on saanut paljon huomiota mediassa, ja yllättävän myönteistä. Hieman jännitti sekin etukäteen. Sain ravakasti haastatteluvahvistuksen työministeri Lauri Ihalaisen sihteeriltä ensimmäistä numeroamme varten. Hienoa!  Iloitsin R:lle koiralenkillä, että tuntuu kuin olisin back in the business! Tulin aikaisin kotiin, sillä olen kipeä. Nyt se on jossakin hengitysteissä ja on välillä vaikea hengittää. I ja R menevät katsomaan Lumikuningatarta. Me jäämme Hamletin kanssa kotiin. Olen löhöttänyt koko illan, niistänyt ja yskinyt, juonut hunajavettä ja vihreää teetä vuoronperään. Soitin myös äidille. Hän kertoi, ettei kuontunut kylille, vaikka oli niin suunnitellut. Hän tuntuu keksivän uusia sanoja koko ajan.

 Lauantai 12.1.

Oma Aika pääsi Ville Blåfieldin Merkintöjä-blogiin HS:n kakkossivulle. Tätä kutsutaan ansaituksi mediaksi. Ilmeisesti  hanke iskee ajan hermolle.  HS:n jutut ovat olleet asiallisia ja analyyttisiä, vailla ironian ja vähättelyn häivääkään. Uusi yleisaikakauslehti näyttää olevan mediatapaus. Toivottavasti se on sitä myös ilmestymisen jälkeen. Mieleeni tulee koko ajan, että taival on ollut pitkä. Ilman julkaisujohtaja Betsyä Oma Aika ei olisi koskaan toteutumassa. Hän on ollut sen primus motor, käytännössä ja henkisesti – ja pohtinut asiaa vuosia. Eilisissä uudenvuodenjuhlissa Koti ja keittiön AD Tarja sai vuoden allerilaisen tunnustuksen. Onnittelen sydämeni pohjasta. Se meni niin oikeaan osoitteeseen.
lunta Furuvikin omenapuissa pilvisenä päivänä.

Lumi peittää Furuvikin omenapuut pilvisenä aamuna.

Sunnuntai 13.1.

Aamu oli hidas ja pakkashuuruinen. Hamlet ymmärsi, kun sanoin sille, että mennään rantaan. Kuljimme Santahaminan vastaista töyrästä pitkin, katselimme merelle ja kaupungin suuntaan. Kävin tuikean naapurin kanssa koirankakkakeskustelun. Olin tyytyväinen voidessani kertoa, että olemme kaikki 12,5 vuotta korjanneet koiriemme jätökset talteen ja teen niin nytkin. Yhtä lailla pökäleet ärsyttävät itseäni, kun niitä on keskellä polkuja ja ihmisten rappusten edessä. Äsken selvisi, että Hamlet osaa huiputtaa. Kun tulin ulkoa, se anoi ruokaa. R soitti hetki sitten ja kertoi antaneensa sille ruoat. Ihmekös tuo, että koira makaa keittiön lattialla tyytyväisenä, kuin musta talja, kaikki tassut levällään. Innostuin kirjoittamaan tätä avattuani aamun lehden. Ensimmäisellä aukeamalla on käsitesekaannus, joskin tavanomainen, ja sen lisäksi kirjoitusvirhe. Tempperamenttinen! Temperamentti tarkoittaa tyypillistä tapaa reagoida, eli se voi olla avoin tai sulkeutunut, nopea tai hidas. Se ei tarkoita tunteikasta ja räiskyvää. Arvostamani Suvi Ahola kuvaa, miten ikääntyminen lopulta auttaa oppimisessa ja uuden vastaanottamisessa. Ja että elämä yllättää aina. Nämä asiat ovat ajankohtaista, jokapäiväistä ajateltavaa myös meidän toimituksessamme. HS:ssa on paljon aikakauslehtiaineistoa. Mikael Jungnerin haastattelua lukiessani pohdin, että juttu olisi mainiosti julkaistavissa / julkaistu Eevassa, Annassa, Seurassa, Kotiliedessä, Avussa… En kiistä, etteikö juttu olisi ollut hyvä, mutta nämä ovat naisten- ja perhelehdille normitavaraa.  Reportaasi Hugo Chavezin Venezuelasta olisi voinut olla juttu 1970-80-luvun viikkolehdessä: tavisten haastatteluja kadulla ja ostoskeskuksissa poliitikkojen ja professoreiden sijaan. Kysymys: mikä on aikakauslehden rooli, kun sanomalehtikin valtaa nurkkia joka suunnasta? xxx Tein leivitettyä kuhaa. Tytär totesi, että oli on niin hyvää, että teki mieli imuroida se. Siis kauppahallin kuhaa, ruiskorppujauhoa, valkopippuria, suolaa, kananmunaa ja kirnuvoita paistamiseen. Lisäksi tein kermaviilistä ja smetanasta allround-kastikkeen kalalle ja salaatille. Maustoin omatekoisella sinapilla, lehtipersiljalla, luomusitruunan mehulla, suolalla ja sokerilla.

Maanantai 14.1.

Ensimmäinen aamu koko miehityksen voimin! Mahtavaa saada työyhteisö kasaan ja aloittaa brändin kasaaminen toden teolla. Tästä se lähtee. Tiiviiseen päivään kuului konseptin ja työprosessin hahmotusta, teemojen läpikäyntiä, rytmin tutkimista, juttujen ideointia, vastuualueiden jakamista. Töistä lähtiessä taivas oli upean sininen, vaaleampi jo.

Tiistai 15.1.

Kauniin pakkasaamun huippuhetket: oranssinkarvainen aamurusko itätaivaalla ja tiukansininen lasersäde Unioninkadulla. Illalla R oli sitä mieltä, että ulkona oli kiva ilma. Satoi hiljalleen lunta ja pikku pakkanen tiukkui. Koirapuistossa Hamletille tuli nokkapokka nuoren schäferin kanssa, ja virkarähinän jälkeen se elvisteli tyytyväisenä.

Keskiviikko 16.1.

Heräsin ajatukseen, osaisinko ja uskaltaisinko kirjoittaa isästäni. Aivoinfarktista, shokista. Siitä, miten hän tuskin jaksoi hengittää ja ajattelin veljen ja äidin kanssa keskussairaalan aulassa, että näin hänet viimeisen kerran elossa. Kiitollisista silmistä, kun astuin sairaalaan, särkyneistä, kun lähdin pois. Ahdistuksesta, kun ei voinut sanoa, että tulen ensi viikolla. Äidistä, joka kävi sairaalassa viisi vuotta joka päivä, jos ei ollut kipeä. Siitä miten kävin veljen luona Varkaudessa itkemässä ennen ajoa Helsinkiin. Pyörätuoliulkoilusta kuulaana syyspäivänä, siitä, joka jäi viimeiseksi käynniksi kotona, koska isä ei  enää pystynyt istumaan. Kuolemasta, jonka tiesimme olevan ainoa noutaja. Hautajaisista, joissa nuorin veljeni lauloi hänelle kirkossa Ota hänet vastaan, niin että tuntui kuin soinnut kantaisivat tuonpuoleiseen. Siitä, millaista oli olla hänen esikoisensa ja tyttärensä. Ehkä joskus. Töissä pohdimme kansijuttuja. Tarvitaan rakastettuja henkilöitä ja hyviä tarinoita.  Keskustelimme myös mm. vanhemmista, mummoista, sukupolvista – ja kuolemasta. Kotona huomasin unohtaneeni läppärin töihin. Perhe taisi olla tyytyväinen, paitsi K, jonka koneelle tungin sähköpostiasioille. Pakkasilta Hamletin ja R:n kanssa oli ihana. R tuli autolla meitä vastaan, Sydämessä läikähtää joka kerta, kun Hamlet ponkaisee vauhtiin ja porhaltaa isäntäänsä kohti. Sen liike on niin kaunis ja virheetön, sen ilo niin vilpitön.

 Torstai 17.1.

Teimme sisältösuunnitelmia. Toimituspäällikkö Anu rakensi hyvän rungon, josta näkyy useampi lehti pääpiirteissään yhtä aika. Sovimme tavat, joilla konseptin neljä pientä henkilöjuttua käsitellään.Rakennamme avustajaverkkoa. On parempi saada muutamia kestäviä avustajasuhteita. Näin laatu ja hinta kohtaavat paremmin. Lähetin haastattelupyynnön bluesmatkalaiselle, jonka seurueen tapasin JFK:n lentokentällä palatessamme New Yorkista viime syksynä. Raitiovaunussa matkalla Hakaniemeen tapasin Ulla Engeströmin. Hän ehti valistaa minua Thinglinkin kasvusta USA:ssa ja natiivimainonnan noususta. Sponsoroidut kuvat syrjäyttävät bannerimainonnan. Mahdollista, sillä bannerit ärsyttävät ihmisiä, kauniit kuvat luultavasti vähemmän. Illalla vasta luin HS:n Torstai-liitettä. Ruokatorstain ystävä on hylätty; minulta vietiin perinne. En pidä siitä. Ruokatorstai oli sukupuolineutraalimpi, mikä on hyvä asia.  Torstai-liite on versio kevyestä naistenlehdestä tai iltapäivälehtien viikonvaihteesta.  Lisäksi naisten- ja iltapäivälehdet tekevät nämä jutut paremmin.  Ehkä kepeys on uutta Hesarille, mutta lukijalle se ei tarjoa mitään uutta.  En osaa pitää Hesaria keveyden foorumina.

 Perjantai 18.1.

Aamulla pakkasimme laukkuja Tanskan-matkalle. Niskat jumissa, nenä vuotaa ja ulkona 19 astetta pakkasta. Kampaus ja meikki olivat kauniita, kiitos Dobrila ja Tiinamari! Taksimatkalla kampaajalta kotiin luin viestin, että erään merkittävän suomalaisvaikuttajan haastattelu onnistuu! Hän esiintyy julkisuudessa tällä tavalla harvakseltaan, joten ilahduin. Aikataulu Kööpenhaminassa oli tiukka. Kolmessa vartissa kirjauduimme hotelliin ja vaihdoimme vaatteet. Hurrikaanimekkoni (ostettu Macy´siltä päivää ennen Sandya) oli kaunis, mutta hitusen liian pitkä, joten koko illan sain varoa askeleitani. Solystin ruoka oli tänä vuonna loistavaa, erityisesti hummeri! Uusi brändi herätti huomiota, mutta enemmän suomalaisseurueessa kuin muualla. Vieressäni istunut norjalainen herra seurusteli matkapuhelimensa kanssa, tekstaili ja luki uutisia. Myöhemmin kollegat valistivat, että herra on riippuvainen kännykästään.

Sollystin illallisella puolisoni kanssa. Tummansinisen iltapukuni ostin New Yorkista päivää ennen Sandy-myrskyä.

 Lauantai 19.1.

Aamiaisen jälkeen lähdimme kohti Kööpenhaminan kauppahallia. R oli innoissaan sekä arkkitehtuurista että liikkeistä. Paikka oli kiitosten veroinen.Toisessa rakennuksessa oli leipää, mausteita, kuppikakkuja, teetä, suklaata, toisessa kalaa  ja lihaa ruhoineen päivineen ja ravintoloita. Ostimme venezuelalaista ja madagaskarilaista suklaata. Pakenimme viimaa kirjakauppaan: Jeffrey Eugenidesin Virgin Suicides, Hunter S. ThompsoninThe Gonzo Papers Anthology, Haruki Murakamin 1Q84 ja Jack Kerouacin  Lonesome Traveler. Söimme työkavereiden kanssa Kööpenhaminan smörrebrödiä vanhimmassa ravintolassa, Lilla Apoteket. Kolmen tunnin lounas, aika äänekäs. Iltapäivällä kävimme R:n kanssa rauhoittumassa Ny Carlsberg Klyptotekissä – katsomassa talvipuutarhaa ja ranskalaisen taiteen kokoelmaa; Gauguinit, Monetit ja Cezannet. Lisäksi pysähdytti työ, jossa oli nuori tyttö maalattu niin että tuntui kuin hän voisi kävellä ilmielävänä ulos maalauksesta. Illallisen nautimme kollegani Jutan ja hänen puolisonsa kanssa Fiskebar-ravintolassa Teurastamon alueella. Ruoka: simpukoita, kummeliturskaa ja omenajälkkäri, R:lle juustoja. Ruoka oli hyvää, mutta palvelussa olisi ammattimaistamisen varaa. Väsytti niin, että melkein nukahdin ennen jälkiruokaa. Todettakoon vielä, että kampaukseni osoittautui piponkestäväksi.

Sunnuntai 20.1.

Hyytävän kylmä päivä. Vietimme sen Louisianassa. Ihailimme veistospuistoa ja merta sisältä käsin. Andy Warholin varhaisten piirustusten harvinainen näyttely sykähdytti. Hän käytti tarkkaa, ilmaisevaa viivaa, ja osassa piirroksista oli sarjakuvamaisuutta. Huippu oli Anri Salan näyttely, joka koostui pääosin videoteoksista. Days Without Red kertoi Sarajevosta ajalta, jolloin tarkka-ampujat vainosivat kadulla kulkijoilta.  Punaiseen ei pukeuduttu, koska vaatteiden tehtävä oli maastouttaa ihmiset. Videossa kerrottiin nuoren soittajan matkasta Sarajevon sinfoniaorkesterin harjoituksiin;  hän lymysi kadunkulmissa, pälyili turvallista reittiä hakien, juoksi puistokäytäviä. Taustana soi Tsaikovskin kuudes sinfonia. Lentokoneessa vieressäni istui Etelä-Ruotsissa asuva ruotsalais-ecuadorilainen nainen (äiti Ecuadorista, isä Ruotsista. Hän oli jäänyt varhaiseläkkeelle lääkefirman laboratoriosta, kun firma lopetti toimintansa hänen kotikaupungissaan. Sen jälkeen hän ryhtyi hoitamaan kahta tätiään ja vuokraamaan talostaan huonetta opiskelijoille. Yksi vuokralaisista oli intialainen tohtoriopiskelija. Nainen oli matkalla Delhiin tämän isosiskon häihin.  Isosisko oli jo 29-vuotias, ja perhe oli onnellinen saadessaan hänet naimisiin. Häät pidetään maanantaina, ja ne kestävät kolme päivää. Itse tohtoriopiskelijalla oli sydänsuruja, sillä hänen tyttöystävänsä, joka kuului korkeampaan kastiin, oli pannut viisi vuotta kestäneen suhteen poikki. Perhe oli päättänyt näin, koska mies edusti alempaa kastia. Tohtoriopiskelijalla ei kuitenkaan pitäisi olla naimahuolia; hän on hyvä sulhanen.

Maanantai 21.1.

Olin matkan jälkeen stressaantunut. Kinasin perheen kanssa pienistä, turhista asioista. Tiputin puhelimeni autotallin lattialle, ja lasi hajosi. Parasta päivässä oli lenkki Hamletin kanssa tummansinisessä pakkasillassa.

Tiistai 22.1.

Tapasin työkaverini vuosien takaa. Keskustelimme journalismista, toimittajien pukeutumisesta, tutuistamme vähän, lapsista, puolisoista, joistakin eksistä, matkustamisesta, vapaudesta, vanhemmista, tyytymisestä ja vaatimisesta. Autotallista lähtiessäni vedin käännöstä suoraksi ja raaputin auton kyljellä pylvästä paikassa, josta olen ajanut satoja kertoja. Kotona todettiin, että olen stressaantunut ja että minun pitäisi muistaa rauhoittua. En ilahtunut hyvää tarkoittavista neuvoista, ja käytin osan iltaa työasioihin. Tein ruokaa, ja se rauhoitti:  kanaa,  chilimausteita, inkivääriä, valkosipulia, soijaa, fariinia ja herkkusieniä salaatin kera.

 Keskiviikko 23.1.

Työpaikan ikkunasta näkyy aurinkoinen taivas ja piipuista kohoavat savut. Kaunis talvipäivä ulkona. Sain ensimmäisen pienen juttuni ensimmäiseen numeroon valmiiksi.

 Torstai 24.1.

Fantastinen aamu! Lähdimme Hamletin kanssa jäälle, kun sininen hämärä vielä peitti lumen. Valo suorastaan räjähti, hanki hehkui valkoisena, taivas ensin puuterisävyissä, sitten kirkkaansinisenä.  Jäällä oli vähän lunta ja tie aurattu, joten oli helppo liikkua. Parasta oli kuitenkin koirani: se riemuitsi loikkiessaan ja temmeltäessään vapaana jäällä, pöllytti lunta, laukkasi tohkeissaan luokseni ja oli mielissään sekä leikistä että tottelevaisuudesta palkkioksi saaduista nameista. Kotiin tullessamme se oli liikuttavan uupunut. Sitten ajoin Savoon säkenöivän talvipäivän halki. Lumipitsiset puut, vitivalkeat hanget ja puhdas taivas olivat häikäisevän kauniita.  Perillä oli kuiva pakkanen. Katsoin Ylen ja Nelosen uutiset. Azerbaizhanissa on ollut levotonta. Onneksi tytär on palannut sieltä takaisin. Nelosen uutisissa Sami Sillanpään Jemen-katsaus oli erinomainen. Säämies jäämäessä oli kuin suora otos Morning Glory -elokuvasta. Hyvänen aika. Mietin helmikuista seminaaripuheenvuoroani. Aikakauslehden tekijänä olen hämmentynyt. Jos eteeni asetettaisiin sokkona jutut Nasima Razmyarin muutosta avoliittoon, nuoren seksibloggarin ja onnettomuudessa vammautuneen miehen ja hänen puolisonsa haastattelut, en ensimmäisenä veikkaisi foorumiksi Helsingin Sanomia, vaan näin: Case 1:  Ilta-Sanomat, Anna tai  Me Naiset, case 2: , Cosmopolitan, Trendi, case 3: ET, Kodin Kuvalehti, Apu,Seura, Eeva. Onko uutiset heitetty sivuraiteelle ja tuotu tilalle aikakauslehtien runkoaineistoa? Kaikki tuntuu kelpaavan. Nukahdin kesken A-Studion laihdutus- ja lihavuuskeskustelun, joten en nähnyt EM-taitoluistelun pariluisteluja. Äiti oli katsonut ja päivitteli, miten miehet pyörittivät ja heittelivät naisia.

Aurinko nousee Kalmalahden ylle tammikuun pakkasaamuna.

 Perjantai 25.1.

Aamulla kävelin rapeassa pakkaskelissä ympäri Leppävirran kirkonkylän rantoja. Halusin nähdä, miten aurinko nousee. Ehdin Kalmalahden pohjukkaan oikeaan aikaan ja ikuistin tulipallon nousun Unnukan ylle. Lenkin jälkeen tein pienen keskivartalotreenin ja olin itseeni aika tyytyväinen. Lähdimme äidin kanssa kohti Pieksämäkeä.  Äiti kävi ostamassa syntymäpäiväkukkia tädille ja Matti-veljelleni. Minä lämmitin autoa, joka oli ollut jatkuvalämmitteisessä tolpassa ja hyrähti pehmeästi käyntiin. Täällä maalla tolpissa on virtaa koko ajan. Ajoimme hempeän lumisen maiseman halki Nenonpeltoon, jossa täti jo odotti. Lounasta, ostoksia ja keskustelua. Puhuimme Soisalon Seudussa uutisoidusta hoitajan tapauksesta. Leppävirran terveyskeskuksen vuodeosastolle oli tullut suomalainen erikoissairaanhoitaja Norjasta. Hän hämmentyi hoitohenkilökunnan vajauksesta. Vanhukset söivät aamupalaa kakat vaipoissa, ja ruokailujen välit olivat liian pitkät. Hän otti yhteyttä Valviraan ja teki valituksen viranomaisille. Ilmeisesti asiasta ei  pystytty keskustelemaan lähiesimiehen kanssa. Hoitajan työsuhde purettiin koeajan päätyttyä, ja hän hävisi oikeusjutun. Hän työskentelee uudelleen Norjassa. Hoitaja kiinnitti huomiota oikeaan asiaan: pitkäaikaissairaan oikeuksiin. Itsekin ihmettelin iltapalan aikaista tarjoilua ja henkilökunnan vähäistä määrää. Potilaat makasivat sängyissä, ja harvoin henkilökunta heitä kävi katsomassa. Ystävällisiä hoitajat olivat poikkeuksetta. Esimiehenä olisin surullinen, jos työyksikköni ongelmista ei keskusteltaisi kanssani ennen kuin niistä puhuttaisiin ylemmille tahoille. Miettisin, mikä asianosaisella / asianosaisilla todellisuudessa on mielessä. Pohtisin, miten olen esimiehenä toiminut väärin, ettei ole luottamusta ja uskallusta ottaa esille arkaakin aihetta. xxx Katsoin EM-taitoluistelua.Venäläinen Adelina Sotnikova luisteli tajuttomasti, ja ikää on vasta 16-vuotta. Lumoava esitys! Samassa Zagrebin hallissa olen jännittänyt henkeä pidätellen. Siellä Inkeri luisteli MM-kultaa Marigold IceUnityn riveissä huhtikuun ensi päivinä 2004. Halli näyttää televisiokuvassa isommalta kuin luonnossa, ja on myös tyhjempi kuin muodostelman MM-kisoissa, jolloin se meinasi ratketa väenpaljoudesta vapaaohjelmapäivänä. Sääennuste piti paikkansa, ja pyrytti kovasti, kun ajoimme kirkonkylältä maalle veljeni 48-vuotissyntymäpäivää juhlimaan. Vein menomatkalla lisää kynttilöitä hautalyhtyihin. Hautausmaalla on kummallista ja vähän pelottavaa, kun siellä on pimeää.

Lauantai 26.1.

Aamulla tapasin kouluaikaisen ystäväni Sirkun ja kävimme potkuriajelulla.  En ole ajanut potkurilla sitten teinivuosien! Sitten sain herkullista aamupuuroa ja itse tehtyä mustikkakeittoa. Äidin kanssa kävin kuntosalilla ja syömässä. Aina on surullista lähteä hänen luotaan. Ajoin keskittyen koko matkan. Loppumatkasta pyrytti rankasti. Lähellä kotia, Herttoniemessä, valitsin tavalliseen tapaani rauhallisen teollisuusalueen reitin.  Ajoin hiljaa, en puhunut puhelimeen. Ajoin Sahaajankatua. Asentajankadun ja Sahaajankadun risteyksessä on jalankulkuvalot, jotka ovat autoilijoille vihreät molempiin suuntiin. Ajoin suoraan, ja valoissa auto kääntyi suoraan eteeni.  En voinut tehdä mitään. Yritin väistää. Osuin auton etukulmaan, rekisteröin lyhtypylvään, väistin sitä ja tajusin, että auto menee päin tiiliseinää. Vauhtia oli niin vähän, että auto vain hipaisi seinää. Konepelti nousi ylös, mutta yksikään turvatyyny ei lauennut. Olin kauhuissani. Vastapuoli seisoi mykkänä keskellä katua ja poltti tupakkaa. Hänen takanaan ajoi toinen mies, joka tuli katsomaan, olenko kunnossa ja todisti poliisille tilanteen.  Ensimmäisenä kaivoin kynän ja paperia ja raapustin ylös vastapuolen rekisterinumeron. Siltä varalta, että se karkaisi. Ei karannut. Olin kaiketi paniikissa, puhuin ja itkin. Hätäkeskus rauhoitteli. Ensin tuli paloauto, sitten ambulanssi ja sitten poliisit. Ambulanssissa halusivat tutkia pulssin, pupillit ja verenpaineen ja tekivät ensihoitokertomuksen. Tarrasin varmaan jokaista univormumiestä kädestä ja pulisin kamalasti. Poliiseista yksi sanoi, että kannattaa varautua siihen, että tapaus tulee uniin, vaikkei se nyt tuntuisi miltään. R tuli taksilla kotoa, auttoi ottamaan tavarat autosta ja tulimme yhdessä kotiin. Emme saaneet ottaa mitään auton etuosasta laukeamattoman turvatekniikan takia. Virkavalta toimi rauhallisesti ja empaattisesti. Olen iloinen veronmaksaja tänään. Hurjinta oli arvaamattomuuden ja hallinnan puutteen tunne. En voinut tehdä mitään.  Onneksi ei tullut henkilövahinkoja.

Sunnuntai 27.1.

Kolmelta heräsin siihen, että oivalsin, että vastaan tullut kääntyvä auto ei ollut näyttänyt vilkkua. Päässäni pyörii hidastettu kuva siitä, että auto menee kohti seinää. Aidossakin tilanteessa se hetki tuntui ikuisuudelta. Ajattelen myös poliiseja. Poliisityön mittakaavassa peltikolari on pikkujuttu. Kun toinen poliiseista kirjoitti käsin raporttia vakuutusyhtiötä varten, katseeni kiinnittyi katonrajassa kylttiin, jossa luki ruumispussit. Keskustelimme poliisien kanssa tästäkin. ”Siihen tottuu. Tämä haalari on vähän kuin sellainen taikahaalari, että kun sen riisuu työvuoron jälkeen, työ jää sinne”, sanoi toinen. Aamulla kävin Hamletin kanssa pitkällä lenkillä. Se oli iloinen ja tyytyväinen. Nyt se makaa keittiön lattialla rentona ja urheilleena.  Keskustelin siskojeni kanssa. Toinen raportoi uineensa ja riippuliitäneensä Thaimaan-lomalla ja nauttineensa siitä. Toinen oli tanssinut syntymäpäiväjuhlissa rivitansseja puoli neljään asti ja oli menossa voipuneena töihin. Luin myös Hesaria, ja tuskastuin rakenteeseen. Tabloidin käyttöohjeet olivat tarpeen. Nyt ryhdyn selvittämään tulevan haastatteluni tausta-aineistoja. Ensi viikko on täynnä palavereja ja myyjäkoulutuksia. Koko perhe tekee töitä. R lähti jo aamulla toimistolle. K viimeistelee graduaan. I kirjoittaa jotain työhön tai uraansa liittyvää.

Maanantai 28.1.

Tapasimme toimituspäällikkö Anun kanssa kanteen haluamamme, karismaattisen pariskunnan. Saimme vastauksen, joka sisälsi sekä hyviä että huonoja uutisia: hankkeemme onnistuu, mutta ei toivomallamme aikataululla. Kansi on haastava, koska henkilön tulee olla tasokas. Mutta tämä hoidetaan!

 Tiistai 29.1.

Metsästin kansipersoonia ja sain vara-auton. En halua ajaa autoa. Tunnen itseni epävarmaksi ja pelokkaaksi ratissa. Kotona tein lohikeiton. Lähdin Hamletin kanssa ulos vasta puoli yhdeksältä. Kävelimme ensin koirapuistoon ja tulimme jääreittiä takaisin. Annoin Hamletin juosta hangella ja jäällä vapaana. Se oli onnellinen. Se leikki ja  lopulta paimensi minua huolekkaasti.  Kotona se vinkui lohikeittoa ja saikin sitä. Nyt se makaa pöydän alla, pää jalkani kupeessa.

Keskiviikko 30.1.

Keskustelimme sukupolvikokemuksesta. Suuret ikäluokat syntyivät 1946-1950, jokaisena vuonna yli 100 000 uutta suomalaista. Vuonna 1956 meitä syntyi 88896. Syntyvyys kääntyi rajumpaan laskuun 1958. Vertailun vuoksi:  tyttäreni syntymävuonna 1987 luku oli 59 827 ja poikani, eli 1988,  63 316. Omalle sukupolvelleni opiskelupaikka ja työelämä avautuivat, mutta uran tiellä oli liuta kunnianhimoisia, sosiaalista nousuaan tekeviä suurten ikäluokkien edustajia. He valtasivat politiikan ja talouden. Me olimme aina kokemattomampia. Kun vanhenimme, ero suuriin ikäluokkiin ei ollut niin merkittävä, että siitä olisi ollut etua. Kulttuurin ja arvomaailman amerikanisoituessa tulimme liian vanhoiksi: nyt haluttiin nuorempaa voimaa keulaan.  Meistä kasvoi sandwich-sukupolvi, väliin puristetut, vaille huomiota jääneet. Nyt, kun suuret ikäluokat ovat eläkeiässä, heidän jälkeensä 1950-luvulla syntyneet ovat ensimmäisiä irtisanottavia ja eläkeputkeen työnnettäviä. Sain ihanan viestin Koti ja keittiön seuraajaltani Jutalta. Hän kertoo Einosta ja Hamletista seuraavassa pääkirjoituksessaan! Olen otettu ja liikuttunutkin. xxx Illalla katsoin Juice-musikaalin. Se oli merkillinen kokemus. Juice Leskisen laulut elävät mielessä, muistoina siitä kun olin paljon nuorempi, monet keikat, jotka silloin seurasin. Osasin kaikki illan laulut ulkoa.  Parasta oli naissolistin esittämä tulkinta 1970-luvun laulusta Per Vers, runoilija. Se oli yhdistetty muusikon kuolemaan, koskettavasti.  Loppuajan valokuvassa hän näytti vanhukselta. Juice kuoli 2006, 56-vuotiaana eli samanikäisenä kuin minä olen nyt. Se tuntuu hämmentävältä.

Torstai 31.1.

Sukuun syntyi poikavauva, yli nelikiloinen. Lasten vanhimmasta serkusta tuli isä, nuorimmasta veljestäni isoisä, minusta ja sisaruksistani isotätejä ja -setä.   Vauvan isä lähetti puhelimella kuvan, ja siinä tuhisi tärkeänä arvokas, hyvin isänsä näköinen vauva.

HELMIKUU 2013

Tällainen helmikuun kuuluu olla. Valkoinen ja luminen. Hamletin kanssa jäällä.

Perjantai 1.2.

Jossain vaiheessa työpäivää  tuli tunne, että ensimmäinen numero ei ilmesty ikinä. Tiedän sen olevan harhaa. Kun se on ulkona, alkaa kuukausittainen rytmi. Se on tiivis ja helpottava. Ei tarvitse odottaa, eikä voi jäädä jumiin tehtyihin asioihin, sen paremmin onnistumisiin kuin virheisiinkään. Suomen Kuvalehti hätkähdytti todella Jörn Donnerin kuvilla. Runebergin päivänä 80 vuotta täyttävä herra oli kuvattu alastomana työhuoneessaan, seisoen ja istualtaan. Ehkä tarkoitus oli viitata historiaan hänen rohkeista elokuvarooleistaan tai sitten Mammutti-kirjan henkilökohtaisiin paljastuksiin. Pidin kuvia mauttomina. Riitta Kylänpään kirjoittama juttu oli elegantti ja älykäs; niin hyvä että olisin suonut sen jatkuvan. Donner ajattelee ja ilmaisee kiinnostavasti. Mielenkiintoista on, että tässä yhteydessä keskustellaan siitä, miten Donner esiintyy tai haluaa esiintyä. Kyllähän lehti päättää, millaista linjaa se vetää teksteissään ja kuvissaa . Ainakin näin pitäisi journalistin ohjeiden mukaan olla. Illalla intouduimme Hamletin kanssa pitkään lenkkiin, jään poikki venevalkamaan  ja sieltä valkoisen, puhtaan Aittasaaren ympäri. Jäällä koira innostui iloympyröihin ja kipitti vauhdikkaasti koko matkan.

Lauantai 2.2.

Jumalaisen hidas aamu. Nautimme siitä suunnattomasti koko porukka, eli minä, R ja Hamlet. Kiersimme pitkän lenkin rantoja pitkin kolmisin, katselimme merta ja lumen puhtautta. Juttelimme keittiössä kaikenlaista, mm. Jörn Donnerista,  Ateneumin taidenäyttelystä , jonne aiomme huomenna mennä. Kysyin puolisolta, onko hän voinut olla perheessämme oma itsensä. Hän vastasi, että on. Samoin koen minäkin (sillä skaalalla kuin tietoisesti tunnistan itseni…). Missä sitä olisi oma itsensä, ilman kuoria ja suojauksia, jos ei perheessä? Eihän missään muualla kokonaan voi, koska se on vaarallista. Se olen oppinut.  Jos ei voi olla vapaa ja suojassa omassa laumassa,  hyytyy  ennemmin tai myöhemmin. Pohdimme myös sitä, tyydymmekö jotenkin vähään. En tiedä.  Kun minulta kysytään, mikä pitää meitä yhdessä, vastaan: ennen muuta yhteiset arvot, sillä niistä lähtee kunnioitus toista kohtaan, ja siitä seuraa kaikki muu. Nyt ryhdyn siivoamaan kylpyhuoneita. Ne ovat aika karvaisia. Karvakone muuten makaa vieressäni keittiön lattialla hurjan rentona ja huokailee hyvin tyytyväisenä!

Sunnuntai 3.2.

Paistoin kuhaa, klassisesti voissa ja oliiviöljyssä pannulla. Pieniä mausteita tuli omatekoisella sinapilla, tillillä, sitruunamehulla, suolalla ja sokerilla höystetystä kermaviilistä. Teki mieli laittaa jälkiruokaa, mutta pidättäydyin, koska emme kukaan halua lisää kaloreita. Perheessä on terveystammikuu, ei tipaton, mutta vähäherkkuinen. Bodybalance ja bodycombat – tämän sunnuntain rautainen yhdistelmä, edellinen rauhoittaa, jälkimmäinen jättää energiatason korkealle ja hartioihin verenkierron. Yritin illalla katsoa kehuttua American Girls -sarjaa. En kuulunut sen kohderyhmään, joskin se valaisi jollakin tavalla parikymppisen, vieraantuneen amerikkalaistytön maailmaa. Nukahdin kesken kaiken.

 Maanantai 4.2.

Aamulla taivas kellersi meren päällä, kun taivalsimme Hamletin kanssa Furuvikissä. Keskustelin ajomatkan töihin siskoni kanssa meitä molempia kiinnostavista kysymyksistä, kuten kirpputoreista ja Ikeasta (sisko, 53 v, on näissä asioissa neitsyt!), merillä olemisesta, matkustamisesta, kodeista, siitä, mitä itse kukin tekee kotona ja mitä ei, laiskuudesta, ruoanlaitosta ja leipomisesta, painonhallinnasta, siitä että meistä on tullut isotätejä, siitä miten uusi vauva muistuttaa isäänsä ja edesmennyttä isoisoisäänsä meidän mielestämme,omista  lapsistamme pikkuvauvoina, äidistä joka antoi hyviä ohjeita vauvanhoidossa sekä  Colin Firthistä, erityisesti sarjassa Ylpeys ja ennakkoluulo. Muun muassa. Tein oman neitsytmatkani, mediatoimistoon. Reilut kuusitoista vuotta päätoimittajana, ja se päivä koitti tänään. Puhuin kollegani Mirvan kanssa, hän Ellestä ja minä Omasta Ajasta. Sen jälkeen sain kunnian haastatella viisasta ja kiteytyneesti ajatuksensa ilmaisevaa Lasse Lehtistä taustaksi yhteen juttuun. Valmiita lauseita! Lisäksi suunnittelimme Pirjo Airaksisen ja Lassen kanssa Savolaisten kirjailijoiden iltaa, joka pidetään 19.3. Puhuttiin savolaisesta ilmaisutaidosta, murteesta, tekstivirtuooseista Sirpa Kähkösestä Juice Leskiseen. Sain myös hyviä kommentteja esitykseeni Pohjois-Savon valtuuskunnan mediaseminaariin. Päivän saavutuksiin kuului myös öljyn lisääminen vara-autooni, koska valo vilkkui.

Tiistai 5.2.

Runebergin päivänä puhuin kuin runeberg: ensin markkinoinnille ja sitten mediatoimistossa prnttisuunnittelijoille. Autossa matkalla töihin kuuntelin esiintymistaidon opettajaa: puhumaan pitää mennä itsetuntoisena ja innostuneena. Näin pyrin tekemään. Zumbassa olin jähmeä, koska ruokavälit olivat olleet liian pitkät . Illalla tapasimme Hamletin kanssa R:n ja Miksu-koiran. Kun Hamlet äkkäsi kävelytiellä kaverinsa, se lähti kuin ammus – ja minä perässä. Matkan aikana satoi paljon kosteaa lunta, ja kotiin tullessani muistutin lumiukkoa.

Keskiviikko 6.2.

Vietimme Hamletin kanssa pitkän aamun.Tein kotona töitä, Hamlet makasi pöydän alla. Tapasin Ulpu Iivarin ja haastattelin häntä taustaksi juttuuni. Lisää kehuja haastateltavalleni. Kävin Grit Plyo -nimisessä jumpassa. Puoli tuntia riehuntaa, mikä oli hyvä. Sen jälkeen core. Hain Inkerin kaupasta. Söin. Kävin Hamletin kanssa koirapuistossa. Soitin ystävälleni, jolla on ollut rankkaa viime aikoina. Hän on onneksi sitkeää tekoa. Myöhään illalla luin loppuun Hanna Jensenin kirjan 940 päivää isäni muistina. Hän on kirjoittanut tärkeän teoksen, sillä muistisairaiden – ja muuten vanhetessaan huononevien – omaisten, isien ja äitien ja tätien, määrä kasvaa koko ajan.Yhä useampia kohtaa sen myös kuten Hanna; eronneiden vanhempien lapsena, jonka vanhemmalla ei ole uutta puolisoa – joka toimisi omaishoitajana. ärkytyin hänen isänsä viimeisistä päivistä. Isä kotiutettiin sairaalasta vastoin kaikkea järkeä. Se  viimeinen kotiutus kesti noin vuorokauden. Muutaman päivän kuluttua isä oli poissa. Hanna kirjoittaa yksinkertaisesti, analyyttisesti ja pelottomasti.

Torstai 7.2.

Kontrasti puhtaanvalkoisen, lumikuorrutteisten puiden valtaaman lähiön ja  loskaisen keskustan välillä on valtaisa. Jollaksen talvi on kaunis ja miellyttävä, keskustan liukas, märkä ja epämiellyttävä. Keskustelimme editoinnista. Käsittelijän tulee muistaa, että kirjoittaja ajattelee, mitä on kirjoittanut. Hänen tulee välittää kirjoittajan tekstistä eikä uittaa tekstiin omaa näkökulmaansa. Hänen tulee kunnioittaa kirjoittajaa. Hänen ei pitäisi poistaa asioita, vaan jäsentää tekstiä niin, että asiat pysyvät siellä – sillä, kuten jo kirjoitin, kirjoittajakin yleensä ajattelee.  Kirjoittajan puolestaan pitää voida luottaa editoijan taitoon ja etiikkaan. Hyvä editointi on huolenpitoa ja rinnalla kulkemista, ei paremmin tietämistä. Etenkin käsittelijän pitää osata etäännyttää itsensä. Se on suorastaan ehdoton edellytys työssä onnistumiselle ja kirjoittajan luottamuksen voittamiselle. On monia tapoja tehdä asioita hyvin.

 Perjantai 8.2.

Aamulla soitti vahinkotarkastaja ja kertoi olevansa sen kannalla, että kolarivaurioitunut Golfini kannattaa korjata. Auto on maannut kaksi viikkoa jouten yhden korjaamon pihalla. Vahinkotarkastaja on päättänyt siirtää sen toiseen, jossa se saadaan työn alle ensi viikolla. Kävin fysioterapeutilla, joka sanoi, että kaulan lihakset ovat jumissa, todennäköisesti kolarin seurauksia. Tein keskittyneen työpäivän ja pysyttelin tiukasti omassa huoneessani. Editoin julkaistavaa päiväkirjaani taitossa. Jännä, miten paljon helpompaa minun on hahmottaa kokonaisuuksia, kun näen tekstin edessäni visualisoituna. Sellaiseen työskentelytapaan olen oppinut vuosien v arrella. Illalla kuljimme  R:n ja Hamletin kanssa vitivalkoisen lumen peittämässä Jollaksessa, kuin satumaassa. Puiden oksillakin oli paksu lumikerros. Päivällä innostuin kollegani avokadovirityksistä ja hän kertoi tehneensä kerran suurenmoista kurkku-avokadokeittoa.  Sitä piti tietysti kokeilla heti. Sain miedon ja pehmeän, hyvän keiton aikaiseksi kahdesta avokadosta, kurkusta, suolasta, mustapippurista, sitruunasta, pakastimesta kaivamastani kotipihan mintusta ja ruokakermasta.  Lisukkeena käytin kaapista löytynyttä homejuustoa, joka terästi keittoa mukavasti.

Laajasalon uimarannalta näkee kauas.

Lauantai 9.2.

Nautimme pitkästä aamulenkistä, Hamlet, R ja minä. Kävimme uimarannalla saakka, kuvasimme merta, koiraa ja toisiamme koiran kanssa uusilla puhelimillamme. Pyry alkoi vasta kun  lähdimme kaupunkiin. Sitten oli vuorossa Ateneum ja 52 sielua -näyttely. Symbolismia näyttely valotti hienosti, ja esillä oli paljon taiteilijoita joista en ollut ikinä kuullutkaan. Ellen Thesleff olisi voinut olla yksi ranskalaisista impressionisteista, hän oli hyvin ”eurooppalainen”, jos näin voi sanoa. Näyttelyssä on vieretysten yksi Thesleffin Italia-maalaus ja Vincent van Goghin töitä. Niissä on samaa henkeä. Olen van Gogh -fani, ja yleensä pirautan kyyneleen tai pari hänen töidensä äärellä. Niin tänäänkin. Pidän myös Gauguinista ja Kandinskystä. Lisäksi näyttelyssä oli pari työtä, jotka oli tuotu Tanskasta Ordrupgaardista. Olemme käyneet siellä ja ihastuimme kovin Zaha Hadidin piirtämään moderniin osaan. Tämä irakilaissyntyinen arkkitehti on mielestäni huikea. Seuraavat ulkomaiset taidetavoitteeni  ovat Vincent van Goghin kunnostettu museo Amsterdamissa  ja Zaha Hadidin suunnittelema Rooman modernin taiteen museo. Kotimaassa haluan nähdä sekä Leena Luostarisen että Marjatta Tapiolan näyttelyt; ensi viikonloppuna kenties. Tein mustikka-rahkatortun Kotilieden ohjetta vähän muunnellen. Täytteessä on maustamatonta, lohkeavaa jogurttia, rahkaa, vaniljaa ja munia, ohjeen ruisleseen sijasta kuidukas-leseseosta ja ruisjauhojen sijasta vehnäjauhoja. Lisäsin vielä mantelilastuja täytteen päälle. Siitä tuli syntisen hyvää. Pelkään syöväni sen lähes kokonaan itse.Tämän takia en uskalla leipoa usein, vaikka se on yksi lempipuuhiani. Väärin menneet asiat lauantai-iltapäivänä:

  1. Kuljetin ostoskärryä väärin parkkihallissa.
  2. Kruununhaassa yritin tulla väärin autoon – liian aikaisin.
  3. Kruununhaassa yritin tulla väärin autoon –  liian hitaasti.
  4. Kaadoin kattilasta keittoa väärin lautaselle.
  5. Jätin homejuuston väärälle kohdalle pöydälle.
  6. Täytin tiskikoneen väärin. (Laitoin tiskikoneen päälle.)
  7. Täytin roskiksen väärin. (Vein roskikset:)
  8. Päivän Helsingin Sanomat oli väärässä paikassa. (Etsin sen hänelle.)
  9. Päivän Ilta-Sanomat oli väärässä paikassa. (Etsin sen hänelle)

Outoa kyllä, jääkaappi ei ollut väärin täytetty. Ruoan jälkeen kaikki olikin jo kohdallaan. ..

Sunnuntai 10.2.

En malttanut olla aktivoimatta häirittyä ja sulkemaani Twitter-tiliä, kun halusin viestittää yli  50-vuotiaiden työllisyydestä ja yhdestä huonosta jutusta. Minne ovat hävinneet faktat? Erikoisesta bungalowista kertovassa jutussa ei ollut sanaakaan talon rakennus- saati arkkitehtuurihistoriasta. Olen kovin hämmentynyt ja ärsyyntynyt. Kiva asua bungalowissa, joo. Siinäpä tieto- ja elämyspläjäys. Perheelle värkkäsin peruslasagnea, josta tuli ohuiden lasagnelevyjen ja punaviinin ansiosta oikein maukasta ja mehevää.  Lisäksi pesin keittiön maton. Kävin bodybalancessa ja combatissa sen jälkeen. Ihan hyvä olo, ja hartioissa lämmin.

Maanantai 11.2.

Vanhempieni kihlapäivä oli 11.2.1956. Äiti muisteli sitä tänään, kuten joka vuosi. Oli ollut lauantai ja nuoripari oli ajanut taksilla Kuopioon kihlaostoksille. Yleislakko alkaisi pian. Töissä tavallinen maanantai, kokous, päivitykset ja keskustelua aiheista ja tekijöistä. Briiffaaminen on vaikea laji. Vaikka kuinka kerromme, mitä haluamme, jutut eivät aina tule sellaisina kuin on sovittu. Sitten tapasin pitkäaikaisen mentorini, Elinan. Hän oli analysoinut esitystäni keskiviikon seminaariin ja sain arvokkaita kommentteja ja ideoita. Mahtavaa, että hän jaksaa paneutua. Lisäksi hän kertoi lomastaan Ranskassa ja koirastaan, joka oli syönyt itsensä hoidossa nelijalkaiseksi laatikoksi. Koira oli onnellinen, mutta joutuu dieetille. Jollaksessa on pitsitalvi. Tavattoman kaunista. Kävelimme Hamletin ja iloisesti yllättäen tapaamamme Miksun ja sen emännän kanssa pitkän lenkin. Nyt hauva on uupunut. Menen yt katsomaan telkkarista Iskelmä-Suomea.

Tiistai 12.2.

Eilisiltainen Iskelmä-Suomi -dokumentti jäi pyörimään mieleen. Vaikka iskelmä edustaa itselleni marginaalimusiikkia, dokumentti puhuttelee sekä ajankuvana että vahvojen taiteilijapersoonien kautta.  Paula Koivuniemi ja Katri-Helena vain paranevat vanhetessaan. Erityisesti Paula on mahtava. Liikutuin, kun salillinen yleisöä lauloi kuorossa Aikuista naista – nuoret, miehet, vanhat, naiset, kaikki! Kävimme läpi Oma Aika -viestintäsuunnitelmaa. Teen kuten pyydetään, toisin sanoen kaikkeni, että saisimme brändiä esille. Minulta odotetaan henkilöpanosta. Sen jälkeen olimme tj Paulin ja irtonumeromyynnistä vastaavan Mikaelin kanssa kertomassa Omasta Ajasta Lehtipisteen avainhenkilöille. Vastaanotto oli innostunut. Saimme vastata kysymyksiin ja kuulimme kiinnostavia, erittäin asiantuntevia kommentteja. Esiintymistä on tiedossa tästä eteenkin päin joka päivä tällä viikolla: mediatoimistokäyntejä ja huomenna Pohjois-Savon valtuuskunnan mediaseminaari. Ilta: zumbaa, kylmäsavulohipastan valmistusta, koiralenkki kauniissa illassa, tämä pieni päiväkirjamerkintä ja Mestareiden liigan matsi (jos jaksan valvoa). Vasta illalla luin Hesarista Reetta Meriläisen kolumnin, jossa hän ennakoi vakavan journalismin paluuta ja minä-minä-kirjoittelun vähenemistä. Pidän näitä toivottavina asioina. Hassua sinänsä, että juuri HS taitaa tällä hetkellä olla minä-journalismin johtava linnake.

Keskiviikko 13.2.

Päivä meni puhuessa. Ensin esiinnyin mediatoimistolle, illansuussa Pohjois-Savon valtuuskunnan seminaarissa. Seura on mainitsemisen arvoinen: ennen minua esiintyivät HS:n päätoimittaja Mikael Pentikäinen ja Ylen toimitusjohtaja Lauri Kivinen, ja jälkeeni Savon Sanomien päätoimittaja Jari Tourunen.Seminaarin avasi tutkija Johanna Vehkoo.¨Jännitin vähän, mutta en kovin paljon, koska tuntui, että tiesin mistä puhun. Olenhan tehnyt tätä työtä 35 vuotta. Tapasin ihailemani Sirpa Kähkösen, kirjailijan, joka on kirjoittanut Savon murteeseen kaikki tunteet. Nyt katsomaan Mestareiden liigaa.

Torstai 14.2.

Jatkoin puhumista mediatoimistoissa. Kuuntelin keskustan puheenjohtajaa Juha Sipilää., jolla oli mukanaan havaintoväline, pyöreä kakkara, johon oli siivutettu yhteiskunnan tärkeät asiat.

Perjantai 15.2.

Viisastuin professori Alf Rehnin tapaamisesta. Tutkijaa kiinnostavat mysteerit. Puhuin jälleen mediatoimistossa. Sanat ovat nyt lopussa.

Lauantai 16.2.

Tänään puhuivat kuvat: Leena Luostarisen ja Marjatta Tapiolan maalaukset.

 Sunnuntai 17.2.

Aalto Yliopisto aikoo muuttaa opetus- ja tutkintokielensä englanniksi. Kansainvälistymisen vuoksi. Suomi on pieni kieli, mutta sitten kai pitäisi opetella englantia kuin äidinkieltä? Vain äidinkielellä pystyn ilmaisemaan itseni tarkasti ja pohjia myöten; jos aina silläkään. Samanlaisia yksityiskohtia ja sävyjä en ikinä tavoita millään muulla kuin äidinkielelläni. Tämä sunnuntai meni työn merkeissä; valmistelin huomista haastattelua ja tein yhden englanninkielisen esityksen. Sitä tehdessäni huomasin todeksi, että äidinkielellä osaan ilmaista paremmin. Tankerofiilis. Päivän viisaus. ”Jos on terve itsetunto ja nöyryys, silloin on varaa kuunnella muita.” Suomen Pankin entinen pääjohtaja Sirkka Hämäläinen, HS. Voi kun oppisin tuon paremmin!

Hamlet the Dog! Sitä seuratessani ajattelen, miten joku olento voikaan olla niin täysillä läsnä. Itsetunto on kohdillaan!

Maanantai 18.2.

Aamulla haastattelin työministeri Lauri Ihalaista. Jännitti, paitsi itse tehtävä, myös se, toimiiko uusi haastattelunauhuri. Haastattelu sujui hyvin. Fiksu ja asiansa osaava haastateltava tekee toimittajankin työn antoisaksi. Iltapäivällä ajoin bussilla kotiin hymyilevän maahanmuuttajakuskin kyydissä. Purin nauhan ja aloin rakentaa raakaversiota tekstistä En olisi malttanut lopettaa, mutta yhdeltätoista illalla järki voitti. Luin loppuun Jeffrey Eugenidesin Virgin Suicides. Karmeasta aiheestaan huolimatta se oli jotenkin kepeä, leikittelevä kirja.

Tiistai 19.2.

Katuvalot sammuivat 7.38. Epäilen, että se johtui myös vitivalkoisesta tuoreesta hangesta, joka tuntui hohtavan valoa. Pääsin jyvälle jutun rakenteesta jossain vaiheessa päivää. Oma Aika -lehden ensimmäisen numeron kantta tutkitaan ja hiotaan. Siitä tulee hyvä. Saimme vahvistuksen että työministeri Lauri Ihalainen on mukana Suomen paras työpaikka 50+ – hankkeemme raadissa. Loistavaa. Lisäksi Tuula bränditiimistä hoitaa kisan promoa, Hyvä. Olin zumbassakin energinen tänään, vaikka tunnenkin itseni lihavaksi. Hamletin kanssa nautimme hyvin auratuista, valkeista jalkakäytävistä ja kävelyteistä. Tänä vuonna kaupunki on todella kunnostautunut kevyen liikenteen väylien kunnossapidossa. Kiitos! Yhteentoista asti tein taas juttua, mutta se eteni. Aloitin Lasse Lehtiseltä saamani Nätti-Jussin elämäkerran – ja koukutuin täysin. Johan oli elämä!

Keskiviikko 20.2.

Aamulla Hamletin kanssa nautimme pakkasesta ja kiireettömyydestä. Kirjoitin juttuani. Varustauduin melkein tunnin tapaamiseen, joka kesti tunnin. Tulin kotiin ja jatkoin kirjoittamista. Koira, joka aamupäivän oli maannut raukeana, halusi iltapäivällä seurustella kanssani, haukkui ja vaati rapsutusta. Hauska otus. Kävimme kauniissa illansuussa, valon vielä ilahduttaessa, pitkällä lenkillä R:n ja Hamletin kanssa. En tänään enää koske juttuuni. Eiköhän nyt jo riitä, ainakin vähäksi aikaa. Hieman viimeistelin esitystäni Allerin  julkaisujohtajien kokoukseen perjantaiksi. Seurailin hieman Facebookissa käytävää Facebook ja julkisuus -keskustelua. Ehdotuksestani APY järjestää siitä jäsentilaisuuden, johon JSN:n puheenjohtaja Risto Uimonen tulee alustajaksi. Ripeää, hyvää toimintaa.

Torstai 21.2.

Aamulla olin mukana seurustelu-upseerina työministerin kuvauksissa. AD Saara ja kuvaaja Fabian tekivät loistavaa työtä. Yksi henkilökuvista on erityisen hieno. Hyvät tanssi ja yogalates, kauppareissu ja keveä iltalenkki pakkaskuutamossa R:n ja koiran kanssa. Tanssitunnilla tytär näyttää ammattilaiselta liikekielensä ja huikeiden vaakojensa ansiosta. Mainitsin tästä hänelle salilta lähtiessämme. Hän totesi, että yli 20 vuoden tanssi- ja luistelukokemuksella näin pitää ollakin. Vielä muutama sivu Nätti-Jussia tähteellä. Olivatpa jutut totta tai tarua, ne ovat huikean mielenkiintoisia. Ja Arto Paasilinnan / Lasse Lehtisen lauseissa on hienosti tallella puheen rytmi. Jussi oli tarinaniskijä, ja jutut on kerrottu Arto Paasilinnalle nauhalle Pohjanhovissa vuonna 1964.

Perjantai 22.2.

Aamu alkoi Oman Ajan esittelyllä Aller Median muiden maiden julkaisujohtajille. Englanniksi pidin, ja huomasin että kangertelin  ja jouduin etsimään sanoja, mikä on minulle aika harvinaista. Pitäisi puhua enemmän englantia. B:n kollegat olivat kiinnostuneita ja antoivat hyviä kommentteja. Mietin työyhteisön vuorovaikutusta. Kuinka yhtä aikaa antaa tilaa ja pitää kiinni yhteisistä pelisäännöistä ja arvoista? Kuinka viestittää toiselle kunnioitusta ja ammattitaidon arvostusta. Meidän pitää luottaa siihen, että työn tehnyt ihminen osaa ajatella ja on ammattilainen. Vaikuttamisen tarve voi olla sisäänrakennettu joihinkin ihmisiin, ja se ilmenee erilaisin tavoin. Tiedän, että näkemystensä ilmaisemista voi opiskella. Erilaiset ajatustavat tuovat rikkautta – kunhan ymmärtää itse että kaikkeen ei tarvitse laittaa omaa puumerkkiään. Mukailen työministeri Ihalaista, jota haastattelin alkuviikosta: ”Sitä voi olla itse vaikka kuinka hyvin oikeassa, mutta se ei auta, jos ei osaa vakuuttaa ja kuunnella toisia.” Oikeassa oleminen on taitolaji. Oppiminen ja yhteistyö edellyttävät kuuntelua ja avoimuutta, jokseenkin tervettä itsetuntoa – ja kohtuuteen sovitettua oikeassa olemisen tahtoa. Ugh, olen puhunut.

 Lauantai 23.2.

Aamulla havaitsimme, että jääkaappi on kirjaimellisesti tyhjä. Kyläkaupassamme, Jollaksen Valintatalossa, saimme Hamletin ja R:n kanssa todistaa hienoa palvelua. Vanha herra tuli taksilla, taksi auttoi hänet kauppaan, ostoslistan otti meillekin tuttu kiva kassatyttö, hoiti herran ostokset. Herra maksoi, taksinkuljettaja kantoi tavarat. Toimitus sujui nopeasti ja viestitti arvokkuutta. Palvelua tarvitsevaa ihmistä palveltiin sujuvasti ja hienotunteisesti. Inkeri lähti Turkuun muodostelmaluistelun SM-kisoihin. Mikä tahansa kolmesta kovasta, MIU; Roxut tai Unique, voi jääädä ulos MM-kisoista. Harjoittelen kieltäytymistä. Pöydällä edessäni on aamulla kaupasta ostettuja, tuoreita voisarvia. En aio sortua,en. Savolaisen kirjailijoiden iltaa ajatellen ostin myös Pirjo Hassisen Populan ja Marko Kilven Elävien kirjoihin, jotta olisin lukenut Hassisen uusimman ja Kilveltä edes jotakin. Lisäksi, savolaisen syntyperäni velvoittamana paistoin talvimuikut Anna-mummoni opeilla, oikeaoppisesti nipin napin naisen sormen kokoiset, ruisjauhoissa kieritetyt, pannulla reilusti voita. Että osasivat olla hyviä.

Aurinko laskee kaupungin suuntaan. Pidän talven puuterivalosta.

 Sunnuntai 24.2.

Ensimmäinen aito säkenöivä talvipäivä, sellainen kuin helmikuun lopussa kuuluu olla. Aurinko paistoi, hanki hohti, jäällä pieni hankikanto ja hyvä kulkea. Päivän menyy: broileria saltimbocca-tyyliin, salviaa, serranoa ja valkoviiniä, palsternakkapyree, jossa vähän kermaa ja muskottia myös sekä meloni-vihersalaattia. Emme tee jälkiruokia, koska olemme painontarkkailutilanteessa. Bodybalance ja combat. Oikein hyvä yhdistelmä. Ystävältäni Kristiinalta saimme itse leivottua ruisrouheleipää. Se on valtavan hyvää. Onneksi en karppaa! Nyt Marko Kilven Elävien kirjoihin -dekkarin pariin. Aloitin sen eilen sivistääkseni itseäni Savolaisten kirjailijoiden iltaa varten. Kelpo teos vie mukanaan sellaisenkin kuten minä, jonka suosikkilukemistoon dekkarit eivät kuulu

Maanantai 25.2.

Aller ilmoittaa lopettavansa HIFK:in ja Jokereiden tukemisen millään tavalla, kaukaloväkivallan vuoksi. Hyvä, eettinen ulostulo. Kyynistä tai ei, sanon kuitenkin, että jääkiekko on minusta aina ollut väkivaltaa sisältävä laji. Illalla piti ruveta pohtimaan Oman-jutun julkaisemista. Ihmiset pelkäävät sitä, kun se sijaitsee Jemenin vieressä, vaikka se on turvallinen maa. Olen sitä mieltä, että juttu julkaistaan turvallisuusboksin kera. Jounalismin tehtäviä on sivistää ja hälventää ennakkoluuloja – sitä tämä juttu on.

Tiistai 26.2.

Luin Helsingin Sanomista Sanoma Magazinesin kaupallisten sisältöjen tuottamisen koulutusohjelmaa käsittelevän haastattelun. Mielenkiiintoinen hanke, hämmentäväkin. Aloitin Pirjo Hassisen Populaa. Pidin siitä.

Keskiviikko 27.2.

Järjestelin yhtä sun toista. Tapasin lounaalla kosmopoliitin. Se oli kiinnostavaa ja marinoitu fenkolisalaatti hyvää. Riehuin grit plyossa eli hypittiin jumppapenkin yli. Puolessa tunnissa finaaliin. Tehokasta!

Torstai 28.2.

Suomalaisen kulttuurin päivä oli kaunis ja mukava. Sen päätteeksi nautimme toimituksen kanssa illallisen Murussa. Nyt poroa kahdella tapaa – ja jälleen sitä fenkolia, mutta tällä kertaa lohen kanssa. Ajoin metrolla kotiin ja liukastelin loppumatkan ylämäkeen. Luin Populaa ja nukuin huonosti. Minulle sopii paremmin ulkoilu kuin viinit, jotka kyllä sinänsä olivat oikein maittavia, etenkin slovenialainen valkoviini, rypäle Furmint.

MAALISKUU 2013

Maaliskuu parhaimmillaan! Jäällä pieni lumi, hyvä kulkea. Kaukana näkyy Vuosaaren Cirrus.

Perjantai 1.3.

Enää 12 päivää Oman Ajan ensimmäisen numeron painoon menoon ja 20päivää sen ilmestymiseen. Kauppalehti Option jutussa mummoteineistä mainittiin lanseeraustilaisuutemme – että Aller etsii mahdollisuuksia ikääntyvien markkinoilla. Ärsyynnyn koko termistä. Kaikki ihmiset ikääntyvät kun he vanhenevat. Olisin ihan mielelläni vaikka viisikymppinen tai 50+, mutta en ikääntyvä. Siitäkään huolimatta, että eräs työtoverini totesi yli viisitoista vuotta sitten  kolmikymppisen asenteella: ”Olet erittäin viehättävä, joskin ikääntyvä nainen.” En ollut tuolloin täyttänyt 41 vuotta. Kirjoitin ensimmäisen version pääkirjoituksesta ja seurasin samalla Ylen Areenasta miesten 4 x10:n kilometrin hiihtoa Val di Fiemmesä. Norjan Petter Northug on jäätävän kova urheilija. Illalla käveli onnellisena koiran kanssa ulkona ja tajusin hieman ennen kotiraittia olevani liikkeellä ilman avainta. Onneksi naapurit olivat kotona.; heillä on ollut vuosikausia tallessa avaimemme, siltä varalta että esimerkiksi joku lapsista olisi unohtanut sen. Taidan mennä katsomaan telkkaria hetkeksi ja sitten lukemaan Populaa. Ihanaa kun on viikonloppu.

 Lauantai 2.3.

Häikäisevä aamu ja koiran kantava hankiainen. Kuljimme jään poikki kotiin, ja Hamlet paimensi isäntäänsä liikuttavasti. Luin sen jälkeen yleisaikakauslehtiä: HS Kuukausiliitettä ja Apua. Tuli taas valituksi vaikea journalistinen laji. Mietin, miten sisustus- ja ruokalehteä toimittaessani mietin, miten paljon yksinkertaisempaa ja konkreettisempaa olisi keskittyä ihmisiin. Nyt, yleisaikakauslehteä tehdessäni mietin, miten haastavaa ihmisten kanssa on. Kaikki juoksemme kilpaa kiinnostavien ihmisten perässä.  Millä erotut? Millä voitat? Konseptilla, rytmillä, tarinankerronnalla, äänellä. Näin uskon. Tehtiin viisi pizzaa. Alun perin piti tehdä vain kolme, mutta yksi meni pieleen (tomaatti unohtui). Siksi siis uusi setti ja viisi pizzaa kaiken kaikkiaan. Söin ahneuksissani taikinaa, ja vatsa voi tosi huonosti koko illan.

Sunnuntai 3.3.

Aamulla pyrytti vielä kovaa, ja Hamlet oli sitä mieltä, että pitkää lenkkiä ei tehdä. Ei tehty. Sen sijaan kävimme päivälenkillä Inkerin ja Hamletin kanssa häkäisevässä päivässä; vastasataneen valkoisen lumen keskellä tarpomassa. Katsoin eilen Teemalta tulleen Woody Allen -dokumentin, ja nyt arvon, haluanko katsoa Annie Hallia vai 50 kilmetrin hiihtoa ennen balancea ja combatia. Taidan päätyä hiihtoon. Tein marinoitua fenkolia, smetanalohta uunissa ja seuraksi riisi-ohrajuttua, jollaista en ole ennen tehnyt.

Maanantai 4.3.

Kevään tuntu lähti karkuun. Aamulla oli pakkasta 15 astetta, ja illalla lumipyry hakkasi kasvoihin. No, Hamlet rakasti turkin kuivaamista niin, että unohdin pyryn kuritukset. Päivällä käytiin läpi lehden kiinnimenon prosessia. Siinä pitää osata lopettaa ja muistaa sillä tavalla kunnioittaa toisten työtä. Vahvassa asiantuntijayhteisössä jokaisella on näkemyksiä ja halu ilmaista ne. Sen takia puuttumattomuus on joskus vaikeaa. Mietimme kansihenkilöä numeroon kolme – ja suunnittelemamme ihminen tulee mukaan. Hyvä niin. Tänään Teemalla jälleen Iskelmä-Suomi. Ajankuvana se on kiintoisa.

Rakas siskoni Eeva ja minä Fazerin kahvilassa. Sisko tuli Lontoosta ja matkusti sitten kotiin Raumalle. Olivat olleet katsomassa Chelsean peliä. C voitti.

Tiistai 5.3.

Tapasin siskoni Helsingissä lounaalla. Se on merkittävä tapaus, koska emme ole vuosikymmeniin tavanneet Helsingissä lounaalla. Tuli ikävä ajatusta, millaista olisi, jos asuisimme samassa kaupungissa. Olisimmeko yhtä läheisiäi kun nyt, kun puhelin laulaa vähintään kerran viikossa? Illalla kävin zumbassa, ja sen jälkeen Hamlet oli urheilutuulella, tunnin lenkki, Aittasaaren kautta illalla. Oli kaunis talvi-ilta. Nukahdin kesken Mestarien liigan matsin taas kerran. Harmi, sillä Real Madrid  voitti ja Cristiano Ronaldo teki maalin Manchester Unitedin verkkoon Old Traffordilla. Merja Rehn on kirjoittanut virkeän, koukuttavan kolumnin. Hyvä, oma tyyli. Ilahduin kovin.

Keskiviikko 6.3.

Aamulla hain kolaroidun Golfini korjaamolta. Oli outoa istua rattiin. Edellisen kerran matka päättyi seinään, konepelti paukahti nenäni eteen. Matkaeväiksi ostamani pähkinätkin olivat tallella autossa. No, nyt Hamlet pääsee autokyytiin. Se ilahtuu tästä kovin. Inkerin laskettu aika oli 6.3.1987. Muistelin sitä vähän. Pääkirjoituskuvauksia tänään. Tukkaa, meikkiä, kukkia, vaatteiden vaihtoa. Hamlet halusi poseerata kaikissa kuvissa.  Joskus ennen sitä piti houkutella kuviin, nyt sitä pitää houkutella pois. Telkesin sen hetkeksi yläkertaan, mistä se loukkaantui aika tavalla. APY:n tilaisuudessa keskusteltiin Facebookin käytöstä lähteenä.  Olen hieman häilyvällä kannalla FB:n lähdejulkisuuden suhteen. Toisaalta, sitä käytetään kuten mediaa ja sen avulla ajatellaan hallittavan julkisuutta. En usko, että se onnistuu – eikä sen pidäkään onnistua. Markus Leikolan kolumni saapui tänään. Punnittua tekstiä ja kaunokirjallinen lause. Ilahduin jälleen. Kolumnistimme ovat taitavia ja riittävän erilaisia.

Torstai 7.3.

Tapasin erittäin mielenkiintoisen ja keskustelevan mahdollisen tulevan kansihenkilön. Kaksi tuntia vierähti kuin siivillä. Hänen elämässään on tapahtunut paljon. Jospa juttu onnistuisi. Ostin lisäksi kymmenessä minuutissa gaalamekon ja sain kaupasta jutunaiheen. Sinne on palkattu yli viisikymppisiä myyjiä ja yksi on palannut takaisin eläkkeeltä myymäläpäälliköksi. Yrittäjä oli asiasta iloinen – saattaa olla, että teemme jutun Paras työpaikka 50+ -hankkeen yhteyteen. Olin siis ostanut mekon täyteen hintaan ennen kuin tästä työasiasta keskusteltiin ollenkaan. Tulin myös miettineeksi faktan ja fiktion eroja. On järjestelmiä, joiden tarkoitus on tuottaa faktaa, mutta niitä voi käyttää myös tuottamaan fiktiota.

Hunks-tanssija Esko Eerikäinen ojensi kaikille työpaikkani naisille ruusut kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi. Minähän halusin kuvaan hänen kanssaan.

Perjantai 8.3

Kevät tekee tehtävänsä. Herään valoon. Naistenpäivänä muistelemme aina vuotta 1987. Oli samanlainen, pilvetön talvipäivä, ja esikoista lähdettiin synnyttämään illansuussa. Ei kai siinä ole mitään outoa, että muistot palaavat mieleen kuin elokuva. Esikoisen syntymä oli siihenastisen elämäni suurin muutos. Meistä tuli vanhempia. Sitä rakkauden ja huolen määrää ei voi mitata; se vain on. Huomenna hän täyttää 26 vuotta. Illalla kuljimme Hamletin kanssa tummansinisen taivaan alla lumen kajossa jäätä pitkin Aittasaaren rantaan. Koira oli onnellinen – ja minä myös.

Lauantai 9.3.

Tytär täyttää 26 vuotta – myös hänen syntymänsä päivä oli puhdas ja kirkas kevättalven päivä. Sellainen, että hanget häikäisevät, taivaan sininen kirkuu ja aurinko voimaannuttaa kaiken. Nautimme päivästä ylenpalttisesti. Kuljimme jäällä aamulla ja päivällä, niemen molemmin puolin vuoronperään. Hamlet oli hyvin onnellinen, kun se pääsi ensin autoon ja sitten jäälle kirmaamaan vapaana. Toisin sanoen juoksemaan palkintojen perässä vuoroin minun ja R:n luo. R:aa se paimentaa liikuttavasti. Tein tyttärelle huomista synttärilounasta varten lakkasacherin verkkokokaten. Valiolta nappasin kakkupohjan ja kuorrutteen, Kotilieden ohjeesta kostutuksen rommin ja omasta päästäni täytteeksi pakasteesta sulatettuja lakkoja, joihin ripautin pikkiriikkisen sokeria. Nyt odotellaan, miten kakku tekeytyy huomista varten. Tein valmiiksi myös kanan marinadin, viimekesäisen löytöni spicy peaches tällä kertaa. Ajattelin laittaa lihat yöksi marinadiin ja valmistaa ruoan uunissa – olen tehnyt sitä grillaten, ja se on mahtavan makuista. Alkupalaksi tulee paahdettua parsaa, ilmakuivattua kinkkua – ja ehkä sitruunavoisulaa vaihtoehdoksi kinkulle. En tiedä vielä. Jätän hetkeksi Hassisen Populan Kähkösen sukutarinan ja Marko Kilven esikoisdekkarin takia. Popula alkoi vetävästi, mutta jotenkin sen lukeminen tuntuu nyt hyhmäiseltä. Lasse Lehtisen kolumni Ilta-Sanomissa oli erinomainen. Hän ruoti populismia ja Timo Soinin ja median suhdetta analyyttisesti. Lehtinen ei koskaan kirjoita tylsästi! Termi mölymystö jää elämään. Se osuu. Suomalainen media on antanut Soinille mellestystilaa liiankin kanssa. Lehtinen on oikeassa: toimittajat eivät ole haastaneet häntä tarpeeksi. Sutkauksista ja sanaleikeistä saa nasevia otsikkoja, ja se on riittänyt Suomi-medialle aika usein. Asiaan meneminen on vaivalloisempaa. Lisäksi, tavallinen ei ole uutinen – näinhän länsimainen uutiskriteeristö pelaa. Sopii miettiä, onko se aina hyvä asia.

Sunnuntai 10.3.

Jälleen kirjoitan: talven upein päivä! Lähdimme Hamletin kanssa jo kahdeksalta ja kiersimme Jollaksenniemeä Saunalahteen ja sieltä vielä jään poikki Villa Kuunarin luokse. Hamlet oli kovin onnellinen. Mietin, että luonto on järjestänyt hyvin: lumirodun tassut ovat pyöreät ja isot, jotta niillä olisi vakaata kulkea lumessa. Inkerin syntymäpäivälounas ukin perheen kera: uunissa paahdettua parsaa ja hollandaisekastiketta, vihreä salaattimix ja balsamicovinegretti, spicy peaches -kanaa uunista, kasvisliemessä keitetyn riisi-ohran kera, luomuruisleipää, kirnuvoita ja jälkkäriksi rommilla kostutettu lakkasacher. Viinit: Mudhouse Sauvignon Blanc ja Ninth Island Pinot Noir.  Mukava ja herkullinen ateria 26-vuotiaan kunniaksi. Sen jälkeen sopivasti bodybalance ja combat. Nyt, venyteltyäni ja taisteltuani, alan lukea Sirpa Kähkösen kirjaa Vihan ja rakkauden liekit. Aloitin sen aamulla – ennen kuin aloin ulkoilla, laittaa ruokaa, kirjoittaa tiedotteita savolaisten kirjailijaillasta, syödä, ulkoilla ja urheilla.

Maanantai 11.3.

Iskelmä-Suomen jakso oli paras tähänastisista. Se pureutui tekstien ytimeen analyyttisesti ja ihanalla lämmöllä. Vexi Salmin tunne ja Heikki Salon keveä akateemisuus olivat ohjelman parasta antia.

Tiistai 12.3.

Historian ensimmäinen Oma Aika lähti tänään kirjapainoon. Vein toimitukseen kuohuviinin, jonka olin saanut lanseerauspäivänä lahjaksi ja säästänyt tätä päivää varten.Kilistäessämme maljoja totesin, että huomiota tulee ja monenlaisia arvioita. Kaikkeen kannattaa varautua. Huomaan, että alkaa jännittää. Emme voi tehdä enää mitään. Lämpimäiset tulevat perjantaina, kun olen maalla. En usko, että maltan olla noutamatta niitä lauantaina maalta palattuani. Illalla ajattelin katsoa Mestareiden liigaa, Barcelona – Milan. Nukahdin ennen ensimmäisen puoliajan loppua sohvalle, jälleen kerran.

Keskiviikko 13.3.

Aamu alkoi valmistautumisella ensi viikon gaalaan, toisin sanoen tulipunaisten geelikynsien hankkimisella. Tämä on viimeisin kauneusvillitykseni, ja tavasta lienee vaikea luopua, koska kädet ovat kauniimmat näin. Voi olla, että pihahommien alkaessa tilanne muuttuu. Deadlinen jälkeinen päivä on hieman alakuloinen. Kutsun sitä synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi. Mietin myös erilaisia työkulttuureja ja käyttäytymisen koodeja. Oman yhteisön sisällä on helpompi sopia koodistot ja sitoutua niihin. Arvostan toisten työn kunnioittamista ja rauhallista kommunikaatiota. Aina se ei ole yksinkertaista eikä itsestään selvää.. Sain vara-auton, koska kolarikorjaus oli tehty puutteellisesti ja auton leasingyritys haluaa tarkastaa auton muutenkin. Olivat unohtaneet tolpanjohdon pistorasian. Kovasti ihmettelin, kun en sitä löytänyt toissailtana. Nyt minulla on BMW, joka on takavetoinen. Vähän jännittää ajaa sitä, koska olen tainnut ajaa takavetoista autoa viimeksi joko 22-vuotiaana tai 1980-luvun puolivälissä, jos vanha Madzamme oli takavetoinen. Joka tapauksessa siitä on vierähtänyt 30 vuotta. Tulin suhteellisen aikaisin kotiin, koska olin menossa illalla toviksi vielä töihin, mukaan numeroon kolme tulevan jutun kuvauksin. Tapasimme R.n kanssa Herttoniemessä; hän oli keksinyt kaupassa ,että voisin tehdä avokado-kurkkukeittoa – havaittuaan että jääkaapissa oli kolme kurkkua. Tarkoitus oli ostaa maitoa ja kakkapusseja koiralle… Kuljimme upeassa illansuussa pitkän lenkin Hamletin kanssa, ja taivalsimme loppumatkan pulverilumen peittämällä jäällä. Kaunista, aika kylmää, ja Hamlet riemuissaan, kun laumassa oli kaksi ihmistä. Tein sen keiton, muunnellen kasvikset.fi:stä löytämääni ohjetta: avokadoa, kurkkua, salottisipulia, valkosipulia, kasvisfondia, pakastimesta minttua, kermaa, mustapippuria, maldonia ja limetin mehu. Nyt kun olisi vielä Peltola Blueta, jota R ostaa Eat & Joysta! Se on syöty, ymmärrettävästi. Teen vielä hetken päiväkirjan tsekkausta etäyhteyden avulla. Etäyhteys on joskus hidas, mutta ehkä näin myöhään (klo 21) hieman nopeampi…

Torstai 14.3.

Nautin kiireettömästä aamulenkistä Hamletin kanssa. Oli toistakymmentä astetta pakkasta, kun paarustimme jään poikki Aittasaareen, kiersimme sen ympäri ja tulimme vielä pitkän kaavan kautta jäätä pitkin kotiin. Koira riemuitsi iloympyröillä ja leikimme luoksetulemista, mistä se pitää kovin. Se jotenkin tiesi myös, että lähden pariksi päiväksi pois, katseli matkalaukkuja ja äänteli. Ja sitten alkoi bad car day, huonon auton päivä. Taas, voisi sanoa. Oma autoni on nyt kolaritarkastuksessa Laakkosella, ja sieltä oli tuotu minulle BMW tiistaina. Juuri maalle lähtiessäni lämmityslaite lakkasi toimimasta. Auto oli pakattu täyteen omaa ja ystäväni Krisken tavaraa. Ihmettelimme, kun mikään puhallin ei toimi. Onneksi emme lähteneet ajamaan emmekä olleet matkalla vielä! Ajoin Laakkosen BMW-taloon Herttoniemeen, jossa todettiin, että autossa on häikkää eikä sillä parane lähteä minnekään. Olin niin hätääntynyt, että suunnilleen purskahdin itkuun. Tämä ei voi olla totta! Aller Median automies Matti K. vastasi flunssapediltä ja kehotti kärsivällisyyteen – oikeutetusti, mutta minulla se oli aika vähissä. Sitten hän sanoi soittavansa puhelun. Saman kadun varrella on toinen Laakkosen liike, jossa meidän piti kysyä muuatta Voutilaista, joka on kotoisin Leppävirralta, kuten Matti K. ja minäkin. Tuli tosi huono omatunto, kun olin niin hermona auto-Matille, joka oli kipeänä ja myös osasi auttaa. Pyytelin anteeksi. Ajoimme sitten Mikkeliin ja Leppävirralle tuliterällä Mazda 6:lla, jonka Voutilainen meille osoitti. Auton keula on pitkä kuin koiran kuono. Se on iso ja miellyttävä ajettava! Ihana peli, jossa on vain yksi puute: sen tavaratila on niin pieni, että Hamlet ei mahtuisi sinne. Nyt olen Leppävirralla, vihdoinkin. Seitsemän tuntia meni. Saan sukulaisasiat hoidetuksi. Toivottavasti huono autokarmani on nyt päättynyt. Minä ja suvun uusi vauva! Olen isotäti, ylpeä ja liikuttunut.

Perjantai 15.3.

Oma Aika -lehden ensimmäiset kappaleet ovat tulleet painosta tänään. En päässyt näkemään, mutta kollegalta kuulin, että ei ollut huono! Oma päiväni sujui ajellessa sukulaisten luona: hautausmaa, isälle ja isovanhemmille lyhdyt. On kulunut 30 vuotta Anna-mummon kuolemasta. Sitten vierailimme tädin luona, joka tarjosi ahvenkukkoa, joka sai minut tainnoksiin. Torkuin sohvalla, kun täti ja äiti juttelivat. Varmasti ihan hyvä ratkaisu. Sen jälkeen seurasi matkan kohokohta. Näin ensi kertaa suvun uuden vauvan, 31.1. tammikuuta syntyneen Jörön, joka kastetaan sunnuntaina. Sain vauvalta hymyn! Olin myyty ja liikutuin ihan kaikesta. Tämän pikkumiehen isä oli ensimmäinen vauva, joka oli minulle (ja siskoilleni) rakas. Hetkittäin vauva näytti ihan isältäni. Pojan äiti totesi, että hyvä niin. Isäni oli komea mies, jonka ulkonäkö siirtyi veljelleni ja myös vauvan isälle. Ulkona maalla oli huikea pimeys: musta, tähtitimanttien pilkuttama taivaankansi, kapea, kalpea kuunsirppi. Luin loppuun Sirpa Kähkösen riipaisevan Vihan ja rakkauden liekit. Hän kertoo siinä isoisänsä Lauri Tuomaisen kohtalosta, ja samalla analysoi kansalaissodan jälkeisten vuosien Suomea siitä näkökulmasta, mitä tapahtui kommunisteille. Kuvaukset Tammisaaren pakkotyölaitoksesta ovat järkyttävää luettavaa. Tärkeä kirja.

Lauantai 16.3.

Aamulla oli pakkasta vielä 18 astetta, kun kävelin Leppävirran kirkonkylän poikki kohti Unnukkaa. Olimme sopineet lenkkitreffit kouluaikaisen ystäväni Mimman kanssa. Kuljimme ihanassa talviaamussa ensin hänen kotiinsa ja nautimme aamiaista – joka sisälsi runsaasti hänen leipomaansa maistuvaa kakkua. Sen jälkeen olikin syytä jatkaa reippailua. Samalla kertasimme nykyhetken ja historian meille tärkeitä asioita.  Tulimme takaisin kirkonkylän puolelle Kalmalahden jäätä pitkin ja saavuimme rantaan Karlvikissa. Se oli muuten paikka, johon isäni esi-isä, Olof Hämäläinen, saapui Kuopiosta 1700-luvulla. Hän oli pappi, ja hänen mielestään Leppävirta tarjosi perheelle sopivaa maaseudun rauhaa ja tilaa. Äidin kanssa matkasimme Varkauteen Lauri-veljeni kotiin. Isäntä itse oli jumissa Kiinassa työmatkalla, eli vietimme päivällä hetken naisväen voimin. Muistelimme kaikenlaisia suvun vanhoja asioita, ja se oli oikein rattoisaa. Myös lounas oli herkullinen; ja olin ylpeä itsestäni, että pidättäydyin suuresta määrästä pannukakkua. Varkaudesta ajoin Mikkelin eteläpuolelle hakemaan paluukyytiin ystäväni Kristiinan. Maalaistie tuntui loputtoman pitkältä menomatkalla, ja lyhyeltä paluumatkalla. Oli ihanaa, kun oli matkaseuraa! En malttanut olla hakematta töistä Oman Ajan ykkösnumeron lämpimäisiä. Pitää tutkia sitä vähän. Virheet aina pelottavat, vaikka tiedän, että pieniä puutteita on aina ja että jokainen numero sisältää sekä onnistumisia että asioita, joissa on tsempattavaa. Niin tässäkin. Koetin kovasti pitää lehteä tehdessä mielessä, että yhdessä numerossa ei tarvitse kertoa kaikkea.Lehti kun ilmestyy kerran kuussa. Huomattavaa on sekin, että olen onnellisesti kotona matkan jälkeen. Edellinen reissu päättyi Bernerin toimtalon seinään Herttoniemeen.

Sunnuntai 17.3.

Joka sunnuntai on tunne, että tämä on viimeinen viikonloppu kun voi mennä jäälle ja nauttia valkoisesta talvesta. Sellainen oli taas aamulla. Kuljimme kohti Jollasta, jonne Hamlet ei halunnut mennä, käännyimme takaisin ja vaelsimme jäätä pitkin uimarannalle ja sieltä takaisin kotiin. Ihana aamu! Näin myös ensimmäiset pajunkissat. Hamletin turkki kiiltää kauniina. Karvanlähtö on päättynyt. Katsoin taitoluistelun MM-kisoja ahkerasti tänäänkin. Huiput: Tatiana Volosozhar – Maxim Trankov, pariluistelu, Tessa Virtue – Scott Moir, jäätanssi sekä Carolina Kostner ja Yuna Kim. Huikaisevaa taituruutta ja tulkintaa. Miehiä en valitettavasti nähnyt.

Maanantai 18.3.

Kävimme läpi ensimmäisen Oman Ajan toimituspalaverissa. Aika levollisin mielin lähetämme sen maailmalle. Sen pitääkin olla vakava lehti monella tapaa, mutta liian totinen se ei saa olla. Lukijat ratkaisevat.tämän. Mietin seuraavaa asiaa: Mitä tehdä, kun vanha ihminen on kiukkuinen, äksy ja aiheuttaa pahaa mieltä? Pitääkö hänen kanssaan ottaa käyttöön erilaiset käyttäytymisen säännöt ja tunnekontrolli kuin muiden, esimerkiksi lasten, puolison, ystävien tai työkavereiden? Luin sitten,että kun ihminen vanhenee, hän saattaa stressaantuneena reagoida vahvasti eri tavalla kuin ”normaalisti”. Niinhän me toisaalta teemme kaikki; olemme stressaantuneina,lyhytjänteisiä ja äkäisiäkin. Sain oman autoni takaisin. Se tuntuu pieneltä ja äänekkäältä, hetken. Illalla pyrytti.Tein mangokanaa, ja kuinka ollakaan, käytin siihen korianteria ja lehtipersiljaa, tämän hetken lempiyrttejäni, katsoin Iskelmä-Suomen loistavan jakson, jossa puhuivat ja lauloivat Danny, Tapani Kansa, Anna Eriksson ja Jari Sillanpää. Nyt meni jo nostalgian puolelle, koska näiden artistien musiikkiin ja esiintymisiin minulla on henkilökohtainen suhde.

Loistavat savolaiset kirjailijat, Marko Kilpi, Sirpa Kähkönen ja Lasse Lehtinen ravitsivat sielua kirjallisuusillassa tiistaina.

Tiistai 19.3.

Huomenna lanseerataan Oma Aika. 170 000 irtonumeroa on lähtenyt tänään Lehtipisteeltä kohti kauppoja ja kioskeja. Hurjaa. Lukijapalaute jännittää. Ja toimituksessa elämme jo seuraavaa numeroa. Tiedämme monta asiaa, jotka voimme hioa paremmiksi. Tänään alkavat Oman Ajan tv-mainokset. Lehdet ovat tilaajilla tänään. Kotona verkkoyhteydessä on joku häiriöi, joten en pääse etäyhteydellä päivittämään blogiani tai muutakaan.’ Savolaisten kirjailjjoiden illassa Sirpa Kähkönen sykähdytti, ja herrat eli Lasse Lehtinen ja Marko Kilpi antoivat hänelle tilaa. Kähkönen ja Lehtinen ovat loistavia puhujia molemmat. Hauskaa: Savolaiset ovat ainoa suomalainen heimo, joka hallitsee small talkin ja myös sen, miten keskustelukumppani viedään henkisesti kahville. Sydämeen käypää: Miten vangita ihmisen sielu ja tunteet tekstiin ja tarinaan. Sirpa Kähkönen sanoi, että siinä pitää olla ”guts”, suomeksi ehkä, munaa.

Toimitus suosittelee