Leena Lehtolainen: ”Dekkarit ovat pimeän puolemme peili”

Rakastamme Leena Lehtolaisen, 52, rikosromaaneja, koska hänen sankareihinsa ja konniinsa on helppo samaistua. Leena viettää 40-vuotistaiteilijajuhlaansa, mutta potee edelleen kirjoittajan rimakauhua.

– Onpa se kutonut komean verkon, Leena Lehtolainen ihastelee lukkia talonsa porraspäässä. Luonto tulee liki, sillä rehevä metsä alkaa aivan inkoolaisen talon kupeilta.

Talon emäntä ei kavahda lukkia, mutta ei hän kavahda hurjempiakaan hommia: Suomen suosituimpiin ja menestyneimpiin kirjailijoihin kuuluva Leena Lehtolainen on vienyt meidän siivon keskiluokkalaisen elämän pimeälle puolelle luomiensa hahmojen, rikosylikomisario Maria Kallion ja henkivartija Hilja Ilveskeron kautta.

Ensimmäinen murhani julkaistiin 1993. Sen jälkeen murhia on tehty kymmeniä.

Käydään emännän perässä peremmälle taloon.

Kirjan valmistuminen 
on aina suuri ihme

Sisällä on alkusyksyn hämäryys ja hiljaisuus. Kotona ovat Leenan lisäksi tallinnalainen löytökissa Hönde, 3, ja suomenruotsalainen Magnus, 2. Ne nukkuvat Leenan työhuoneessa.

– Kissat tulevat liiankin liki, kun kirjoitan. Olen joutunut loman jälkeen valtaamaan työtuolini Höndeltä takaisin.

Elokuun alussa ilmestyi Tiikerinsilmä, Hilja Ilveskero -sarjan neljäs trilleri. Haastattelupäivänä painoon meni yhdessä Kaisa Viitasen kanssa tehty tietokirja, Taitoluistelun lumo.

Mutta kirjan valmistuminen ei ole kirjailijalle koskaan itsestään selvää.

– Kirjan valmistuminen on joka kerta suurempi ihme. Sanat voivat loppua milloin tahansa. Rimakauhu on jatkuvaa, se on osa tätä ammattia.

Sitä on vaikea uskoa. Kirjoja on syntynyt vuosien varrella 27. Esikoiskirjansa Leena Lehtolainen julkaisi vain 12-vuotiaana. Siitä on nyt 40 vuotta.

20160824. Inkoo, Finland. Author Leena Lehtolainen at her home. Photographer: Mari Lahti / Oma aika
”Päiväkirja kulkee mukanani kaikille kauppareissua pidemmille matkoille.” Samaan kirjaan Lehtolainen kirjaa niin työn kulun kuin henkilökohtaisetkin asiat.

Nyt kukaan ei komenna lopettamaan

Kesällä 1975 yksitoistavuotias Leena nakutti tätinsä Ailin kesähuvilan vintin portaissa tarinoita puhtaaksi kirjoituskoneella.

Kymmenen kuukauden päästä, toukokuussa 1976, julkaistiin nuortenromaani Ja äkkiä onkin toukokuu. Tekijänoikeuspalkkioilla Leena kustansi puolet pianosta ja oman osuutensa perheen matkasta Pariisiin.

Kovin boheemia kirjailijaa ei Leenasta tullut. Vain työajat venyvät nykyisin.

– Nyt kun kukaan ei komenna lopettamaan, saatan havahtua iltakymmeneltä siihen, että olen kirjoittanut koko päivän yöpaidassa ja unohtanut syödä.

Vuosia Leena työskenteli lastensa ehdoilla ja rytmissä. Kun pojat, nyt 22-vuotias Otso ja 25-vuotias Konsta, lähtivät kouluun, äiti kävi rikosten kimppuun.

Punkkarin arvot ovat ennallaan

Räkäinen kitara pärähtää yhtäkkiä soimaan: Yy, kaa ja yy kaa koo. Poliisi ajaa sinisellä autolla, uaa, sinisellä autolla. Poliisilla on pillit katolla, uaa, pillit katolla… Se on Leenan puhelin: soittoäänenä on Eppu Normaalin Poliisi pamputtaa taas. Musiikkia ajalta, kun Eppu Normaali oli punkia.

Vaikka aika kuorii punkkarista ulkoiset merkit, punk uppoaa edelleen ja arvot ovat ennallaan:

– Minulle tärkeintä ovat vapaus, ihmisten välinen tasa-arvo ja myös sananvapaus. Sananvapaus on hyvin tärkeää.

Sen väärinkäyttämisestä Leena on huolissaan. Asiat, joita ennen jurnutettiin tupakkatauolla, kirjoitetaan nyt julkisesti netissä.

– Taustalla on tietysti se iso ongelma, että ihmiset kokevat, ettei heitä kuunnella ja ettei heidän mielipiteillään ole merkitystä. Ettei heillä ole mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mitä heidän elämässään tapahtuu.

”Kirjoitan asioista, jotka piinaavat minua”

Tästä tyytymättömyydestä kumpuaa Leenan mukaan se, että on helppoa väittää väärää tietoa todeksi, esimerkiksi maahanmuuttajista.

– Kun asioita toistetaan tarpeeksi, ne muuttuvat totuudeksi.

Näistä yhteiskunnan ristiriidoista Leena löytää aiheensa: poliittisen vallan keskittymisestä, ihmiskaupasta, urheilun ja politiikan vääristyneestä suhteesta.

– Monet aiheet nousevat asioista, jotka häiritsevät ja piinaavat minua. Ne ovat sopineet rikosromaanin kautta käsiteltäviksi.

Leenan teemoja ovat myös tasa-arvo ja sukupuoliroolit: Maria Kallio tasapainoilee työn ja perheen yhteensovittamisen kanssa. Ville Puupponen on Leenan luoma homoseksuaali poliisi, ensimmäinen suomalaisissa dekkareissa.

– Soitin aikoinaan poliisikouluun ja kysyin, onko heillä maahanmuuttajataustaisia poliiseja. Silloin 90-luvulla ei ollut, mutta minulle sanottiin, että saisi olla.

Niin syntyi Anu Wangin hahmo. Hänen kauttaan Leena käsitteli rasismia.

Rikoskirja voi toimia peilinä

Leena Lehtolainen ei kuvittele muuttavansa maailmaa kirjoillaan.

– En halua saarnata kenellekään, mutta voin tarjota toisen näkövinkkelin. Vaikka olen viisikymppinen, luotan 
naiivisti, että kirjallisuus auttaa samaistumaan ihmisiin ja kohtaloihin. Rikoskirjat toimivat eräänlaisena peilinä.

Siitä peilistä näkyvät tavallisen ihmisen pienuus ja suuruus – ja myös pahuus.

– Kun kuvaan pahuutta, kuvaan omaa pimeää puoltani.

 

Leena Lehtolaisen koko haastattelu on Oman Ajan numerossa 10/2016.

Teksti
Kuvat Mari Lahti

Tilaa Idealistan uutiskirje!

Saat sähköpostiisi suoraan monipuoliset treeni-, kauneus- ja hyvinvointijutut.

Toimitus suosittelee