Mun tytöt – ei mikään helppo matka tähän

Mä kotiuduin reilun parin viikon reissulta ja isoin ikävä oli mun lapsia. Istuin bussissa Helsinki-Vantaalta Tampereelle ja kuuntelin musiikkia. Mieleen tuli tytöt ja kyyneleet vaan kihosi mun silmiin vaikka tiesin että olen ihan parin tunnin päästä pääsemässä kotiin ja tytöt on siellä. Se jälleen näkemisen riemu oli niin upea tunne että meillä meni ilta vain rupatellessa sohvalla eikä meistä kukaan oikein ymmärtänyt ajantajua, mutta oli vaan niin valtavasti puhuttavaa. Enkä mä tällä hetkellä muista kuumimpia aiheita, mutta muistan sen fiiliksen kun katson näitä tyttöjä ja mielessäni mietin että kyllä mäkin jotain olen vissiin oikein tehnyt kun mulla on onnellisia ja iloisia lapsia sekä meillä riittää ääntä kun vuorotellen jokainen yrittää saada suunvuoron.

Silloin kun mä erosin ensimmäisestä avioliitostani, se oli mun elämäni yksi vaikeimmista päätöksistä. Jättää lasten koti joka oli omin pikku kätösin rakennettu ”onnellisten perheiden asuinalueelle” ja rikkoa heidän eheä koti. Sanomattakin selvää, se ei koskaan ollut mun tavoite. Mä ajattelin aina että tämä on ja pysyy, tytöt elää aina ehjässä kodissa. Kunnes eräänä päivänä huomaat olevasi täysin uuden edessä ja asuvasi kahden lapsen kanssa pikku kaksiossa sen rapeen parinsadan neliön sijaan ja mietit että ”mitähän vi**ua nyt”.

Yhteishuoltajuus pitkän liiton jälkeen tarkoitti sitä että oli pyyhittävä mielestä parisuhde ja rakennettava uusi suhde lasten isään. Oma ylpeys nieltävä ja omat tunteet. Helppo nakki. Tai sit ei. Uudet tunnemylläkät usein saa järkivanhemmat käyttäytymään niin että lapsista tuleekin pelinappuloita ja ylpeys ohjaa liikkeitä. Olen niin monesti nähnyt kuinka, no näissä tapauksissa rakastava äiti, yrittää keinolla millä hyvänsä estää isää näkemästä lastaan. Toki varmasti on tapauksia missä isä on estävä osapuoli, ja voi olla tapauksia joissa esto on paikallaan molemmin päin, mutta näistä en puhu. Puhun puhtaasti vallan käytöstä. Yhtäkkiä tulee sääntöjä lasten tapaamiseen, ongelmia olemattomista asioista. Ainoa asia jota tässä ruokitaan on oma ego ja yritetään pitää kynsin hampain kiinni pienemmästäkin kontrollista.

Mutta kysymys oikeastaan näissä asioissa on ketä siinä lopulta satuttaa eniten. Satuttaako ex-kumppaniaan vai lapsiaan? Vastaan oman mielipiteeni, että eniten ja isosti vain omia lapsiaan. Ja miksi? Jos meidän päätarkoitus on vanhempina kasvattaa terveet, järkevät ja hyvän itsetunnon omaavat lapset. Miksi siis sulkea lapsen elämästä toinen vanhempi joka ei ainoastaan auttanut hänet tulemaan tähän maailmaan vaan rakastaa häntä yhtä paljon kuin minä? Joka haluaa viettää lasten kanssa yhtä paljon aikaa kuin minä.

Ja palaan ajatuksissani tähän hetkeen. Melkein vuosikymmen jälkeen katson mun lapsia jotka elää kahta kotia. ME ollaan tehty jotain oikein. En minä vaan me. Meillä on tasapainoiset ja onnelliset lapset jotka rakastaa molempia vanhempiaan tasa-arvoisesti. Ei mikään itsestäänselvyys.

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Facebook – Kauppiaanrouva

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Bloglovin´- Kauppiaanrouva

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*