Näinä päivinä ei vain huvita

Viime yönä matkattiin yöjunalla kotiin Ylläkseltä. Aamu kuudelta rojahdin omalle sohvalle kunhan olin saanut ensin laukut purettua. Mun äiti oli onneksi käynyt kaupassa, niinkuin aina näinä päivinä kun ennen “sian pieremää” palaan kotio. Ei siinä aamulla mitään ihmeempää tarvitse, mutta kahvimaito on mulle ehdoton. Ja nyt kun lapset oli völjyssä niin tietenkin aamupalapöytään jotain särvintä.

Melko matalapaineinen viikko takana. Mikään ei suju ja kaikki on tahmeaa. Oli kyse oikeastaan mistä tahansa. Mulle rakas ihminen tuli tosi kipeäksi ja se vaikuttaa mun mielialaan. Ajatukset on siinä eikä mikään oikein innosta. Ei minään päivinä.

Ehkäpä se on syy miksi jotenkin nyt todella vahvasti kyseenalaistan sitä mitä mä haluan “isona” tehdä. Nuoresta saakka olen ollut todella johdonmukainen esimerkiksi ura-askeleissani. Olen hypännyt epämukavuusalueille ja ottanut riskejä. Vaikka en olisi ollut pätevä paperilla, niin olen kompensoinut sen persoonalla, tiedonjanolla ja rohkeudella. Mua ei ole pelottanut työhaastattelut tai psykologiset eikä myöskään uudet roolit ja vastuut.

Nyt mä matkaan 862 kilometriä ihanne tapauksessa kaksi kertaa kuussa. Joka tosin ei ole toteutunut tässä kuluneen vuoden aikana oikeastaan kertaakaan tuolla syklillä. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä syvemmin huokaan kun pääsen omaan kotiin Tampereelle. Alkaako loppu häämöttämään ja uudet tuulet puhaltamaan? Pitääkö alkaa ottamaan selvää mikä musta itsestä tulee isona ja olenko varmasti toteuttanut kaikki haaveeni? Vai onko tämä kriisi jonka kaikki käy aikanaan läpi? Vaikea sanoa.

Multa on 2013 vuodesta asti kysytty “mites sitten kun Rianna menee kouluun, missäs te sitten asutte?” Olen tarkoituksella vältellyt kysymystä ja sanonut eläväni hetken kerrallaan. Montakos hetkeä mulla on jäljellä. En tiedä, enkä kyllä haluakaan tietää. Fakta kuitenkin on että ikää tulee lisää  ja sitä myötä erilaiset tarpeet ja varmaankin haaveet. Onnellisuus on käsite joka on täysin toteutettavissa, mutta mun maailmassa ei materian voimin. Uusi laukku ei tee mua onnelliseksi enää, aiemmin se kyllä teki. Nyt mulle tuo onnen tunteen se että laskut on ajallaan maksettu ja voin ostaa ruokakaupasta mitä lapset huikkaa, ilman että se nyypäyttää koko talouden perseelleen. Onnen tunne tulee siitä että läheiset voivat hyvin ja mun lapset nauraa. Onnen tunne tulee siitä kun saan aamulla rauhassa lukea lehteä ja hörppiä kahvia. Onnen tunne on mulle aikaa. Aikaa jota varmuudella ei ole eikä kukaan osaa sanoa kauanko se kestää.

Huomenna vietän pari päivää kolmen sukupolven kesken kun äiti ja mun vanhemmat tyttäret lähdetään road tripille. Näistä hetkistä se hyvä tunne tulee.

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Facebook – Kauppiaanrouva

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Bloglovin´- Kauppiaanrouva

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*