Lentopelko, hallitseeko mua vai minä sitä?

Se oli siinä se loma. Viikko äidin kanssa ultimaattisessa paratiisissa. Siellä ei tarvinnut keskittyä mihinkään. Ei töihin, ei rooleihin. Ei edes omien aterioidensa valmistamiseen, kunhan vaan pisti kauhoen lautaselle. Nyt alkaa kotimatka. Kotimatka jota hallitsee lentopelko.

Mä olen ihan pienestä saakka lentänyt pitkiä matkoja. Tämä johtuu siitä että olen puoliksi jenkki ja puoliksi suomalainen. Ihan kansalaisuustasolla, ei vain yhdistettyjen geenien vuoksi. Suomeen muutin kun olin 7 vuotias ja siitä sitten tasaisesti vietin kesäni Los Angelesissa. Syynä puhtaasti se että olen kahden kulttuurin kasvatti, vahva afroamerikkalaisuus ja vahva suomalaisuus, joten mun äiti halusi antaa mun edelleen kasvaa molempiin.

Olin 8 vuotias kun ensimmäisen kerran äiti laittoi Helsinki-Vantaalla mut lentokoneeseen. Seuraava päätepysäkki olisi Los Angeles. Lipareet roikkumaan kaulaan ja Grams (mun amerikkalainen isoäiti) olisi sitten noutamassa LAXin kentällä. En muista siitä matkasta mitään muuta kuin että odotin kuin kuuta nousevaa että saan vihdoin nähdä mun perheen ja samalla kuinka kauhea ikävä äitiä mulla tulis kolmen kuukauden aikana. Tuosta olotilasta oikeastaan olen “kärsinyt” koko ikäni. Mun maailmassa mä ikävöin jatkuvasti jotain. Näin se on. Enkä muusta kyllä tiedäkään.

Joka tapauksessa. Lentäminen ei ollut siinä se jännä juttu, ei se ole koskaan ollut vaikka yksin matkaa olen siitä saakka taittanut. Missä vaiheessa mä sitten lentopelon kehitin? En osaa sanoa. En vaikka kuinka sitä mietin. Onko jotain sattunut? Ei. Olenko kuullut tarinoita? No joo, mutta en mitenkään läheltä. Lentoturmatutkinta? Virhe, mutta ei syy.

Mä jännitän lentämista niin paljon että en saa edellisenä yönä nukuttua kun matka on edessä. Mulla on fyysisesti vatsa sekaisin enkä koe nautintoa siitä tulevasta matkasta. Haluaisin perua niin koti- kuin lomamatkat.

Eilisellä kotiinpaluulla matka taittui Qatar Airwaysin koneella kuten mennessä. Teen aina saman rituaalin ennen kuin astun koneen sisälle fyysisesti. “Onko odotettavissa tasainen vai pomppuinen kyyti?” kysyn AINA lentoemännältä. Mun mies sanoo useasti että koitappa olla kysymättä tällä kertaa. “No enpä koita, kiitos vaan“.

Koska lentoreitti kulki Intian valtameren ja ovat menossa Seychelleillä sadekautta kohti, niin tuulia on kuulemma odotettavissa. Näin lentoemo kertoi. Välitön hikoilu alkoi. Voin kertoa että petti niin kaikki deodorantit mitä kehoni oli aimmine vastaanottanut. Odotan siis vajaa kuusi tuntia sitä milloin tärinä alkaa. Ja sehän alkoi. Eikä kyse ole siitä onko se normaalia tms. Minua pelottaa. Ja mä aloin itkemään. Itkin niin paljon. Kaksi lentoemäntää lohduttamassa. Ei ylpein hetki elämässäni.

Sitten se tasoittui hetkeksi ja keskityin elokuvaan. Aloin katsomaan mun ja mun lasten yhtä lempparia. Ja taas tärinä alkoi. Sopivasti kun biisi “You can find me in the space between” alkoi. Hengittäminen oli katkonaista itkun lomassa. Ajattelin vaan mun kolmea tyttöä. Ja kyllä, dramaattista. Ja kyllä, itseaiheutettua. Ja ei. En voi sille mitään. Netti onneksi mahdollisti viestittelyn tyttöjen kanssa, ja onneksi he eivät ole tätä hysteriaa imeneet multa.

Lennot meni ja nyt kirjoittelen tätä blogia kahvikupin äärellä omassa kotonani. Vastaus kysymykseen “Miten voit matkustaa noin paljon vaikka pelkäät lentämistä?” on yksinkertaisesti se, että lentopelko ei hallitse mua. Mä meen ja reagoin sitten miten reagoin. Mulle sanottiin että lentopelko on mielikuvituksen tuote. Se ei ole mulla fobian tasolla, vain ahdistusreaktion tasolla. Uskon tämän. Ja kaikki “lentäminen on turvallisempaa kuin ajaminen” kommentit on aivan hanurista. Ihan niinkuin se mun ajatuksia muuttais. Kiitos vaan <3

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Facebook – Kauppiaanrouva

Blogit.fi – Kauppiaanrouva