Supertaudin diagnoosi

Viime viikolla kerroin, että joku ihmeellinen pöpö on ottanut vallan tästä likasta. Pitkään jatkunut on-off flunssa ja kaamaiseva väsymys alkoi jo hiljalleen raastaa hermoja kaikkine sivutuotteineen, joten päätin poiketa ”suomalaisen miehen ideologiastani” ja marssia lääkärin pakeille.

Harvemmin alan stressaamaan mistään sairasteluista sen kummemmin, mutta nyt puolikuntoisuus oli jatkunut niin pitkään, että ajattelin parhaakseni olevan käydä eliminoimassa kaikki mahdolliset jälkitaudit ja infektiot pois kuvioista. Minulle tehtiin lääkärissä perusteelliset tutkimukset ja haastattelut, jonka päätteeksi marssin vielä röntgeniin kuvauttamaan otsa- ja poskiontelot. Mitään ei löytynyt mistään.

Diagnoosi oli siis se, että olen terve kuin pukki. Tai en siis täysin terve, sillä haastattelun lomassa lääkäri luki rivien välistä stressikäyrien olleen allekirjoittaneella pitkään vähän turhankin pinkeänä. Määräykseksi sain lepoa ja lisää lepoa, mielellään kokonaan offia töistä. Kroppa kun ei millään pääse toipumaan edes flunssasta, jos koko ajan on hälytystila päällä.

Pieni ajoittainen stressi toki on hyvästä, mutta pitkään jatkunut kova paine alkaa lopulta näkyä jo fyysisinä oireina. Flunssan lisäksi minulla on ollut ihmeellisiä kipuja, joita ei ole ennen ollut, kuten selkäsärkyä. En rehellisesti muista koska mulla olisi ollut selkä kipeä, jossei perus jumeja lasketa. Myös yleistynyt päänsärky kertoi jostain epänormaalista.

Olin ajatellut viikon super-rentouttavan lomani riittävän palautumiselle, mutta se tuntui olevan tässä kohtaa vain tekohengitystä ja lisäajan pelaamista taistelussa väsymystä vastaan. Vaikka olo olikin hetkellisesti lomalta palattua kuin uudesti syntyneellä, niin aika nopeasti se väsymys sieltä taas palasi kehiin. 

Sen tarkemmin muuhun diagnosointiin pureutumattani opin taas yhden kultaakin kalliimman läksyn. Siihen tarvittiin auktoriteetti, joka oli tällä kertaa lääkäri. Se on näköjään ihan sama mitä lähipiiri yrittää kertoa kun sattuu olemaan suhteellisen jääräpäinen yksilö.

Toimenpiteisiin palautumisen edistämiseksi ryhdyttiin oitis. Istuimme managerini kanssa alas ja tyhjensimme kalenteristani kaiken sellaisen, joka sieltä oli mahdollista tyhjentää. Aika karultahan se tuntui, kun yksi asia kerrallaan alettiin viivaamaan yli. Ymmärrän kuitenkin, että tämä oli pakko tehdä nyt, eikä yhtään myöhemmin.

Jotenkin tuntuu, että olen taas aivan uudenlaisen oppimisprojektin äärellä. Elämähän on yhtä oppimista ja valmiiksi täällä ei varmaan koskaan tullakaan. Nyt on kuitenkin vahva fiilis, että tämä tulee olemaan loppuelämäni hyvinvoinnin kannalta suuri ajanjakso.

Kuvat: Petteri Peltonen Photography

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*