Mikä on oikeeta liikuntaa?

WAYYYY BACK! Kuva: Janne Lehtonen

Olen harrastanut liikuntaa aina. Siis kirjaimellisesti siitä saakka, kun olen oppinut konttaamaan. Siitä ei mennyt kauaa, kun minulle jo tökättiin luistimet jalkaan, pesäpallomaila käteen ja jalkapallopaita päälle. Kaikkea on tosiaankin tullut kokeiltua, mutta loppujen lopuksi jalkapallosta muodostui minulle päälaji.

Pelasin jalkapalloa kaiken kaikkiaan 13 vuotta. Rakas harrastus kuitenkin loppui kuin seinään 18-vuotiaana polvivammaan. Siitä hyppäsin aikalailla suoraan fitneksen pariin ja sekin harrastus loppui puolessa välissä vuotta 2014. Miltä aika kilpaurheilun jälkeen on tuntunut?

Kun olet koko ikäsi liikkunut tavoitteellisesti ja kilpaillut tosissasi parissakin eri lajissa, alkaa liikunta muodostua “vakavaksi” puuhaksi. Sitä ei aina lähde treeneihin hymyssä suin ja ajattele että onpas ihana päästä liikkumaan. Sinne mennään, koska haluat olla paras. Sinne lähdetään väsyneenäkin, koska haluat voittaa toisen joukkueen tai kilpasisaresi. Treenit vedetään loppuun asti, mielellään niin pitkään ettei pysty enää edes pihahtamaan.

Vaikka nykyään liikun ihan vain fiilispohjalta ja omaksi ilokseni, en voi täysin myöntää, etteikö minussa asuisi vielä pieni (lue: suuri) kilpailuvietti. Olen todella kilpailuhenkinen edelleenkin, mutta eritoten urheilussa. Kun on kasvanut ja elänyt urheillakseen, tuntuu aika mahdottomalta ajatukselta kääntää oma mentaliteetti 110% siihen, että liikunta on vain terveyttä edistävää toimintaa. Ainahan siinä kuitenkin vähän pitäisi kehittyä tai tulla jollain asteella paremmaksi kuin oli eilen.

Kuva: Janne Lehtonen

Tein itsestäni eilen erikoisen havainnon. Olin pitkästä aikaa neppailemassa jalkapallo-aiheisissa kuvauksissa, jossa meidän osallistujien oli tarkoitus kisailla leikkimielisesti muutamissa erilaisissa tehtävissä. Kuten kuvauksissa aina, alkuun säädetään kameroita, paikkoja, kuvasuuntia jne, joten meille “kilpailijoille” jäi melkein tunnin verran aikaa vaan hengailla ennen virallista aloitusta. Hengailu on ehkä väärä sana kuvaamaan sitä toimintaa, mitä me loppujen lopuksi tehtiin :D Sillä punaisella sekunnilla kun saatiin nappikset jalkaan, alkoi semmoinen juokseminen, pomputtelu, kikkailu ja laukominen ettei paremmasta väliä! Näky muistutti ehkä eniten sitä, että lauma pariviikkoisia varsoja olisi vapautettu ensimmäistä kertaa kevään laitumille juoksemaan.

Noin tunnin kohellettuani tajusin kuinka hengästynyt olin. Siis aivan hapoilla! Ja mähän olin “vain vähän  neppaillut”. Väitän, että tuon tunnin aikana tuli vedettyä varmasti tiukempi intervallitreeni, kuin mitä yleensä tulee vaikkapa juoksumatolla tai porraskoneessa tehtyä! Ja ihan huomaamatta! Mulla oli niin hauskaa, että vatsatkin tuli tehtyä kuvausten aikana moneen kertaan nauramisesta. :D Tätä se tosiaan olikin, kun nauttii liikunnasta niin paljon, ettei edes tajua treenaavansa!

Kuvaukset kestivät yhteensä vajaan viitisen tuntia. Olimme koko tuon ajan liikkeessä ja palloilemasa. Kun  tulin kotiin, ensimmäinen ajatukseni kuitenkin oli, että pitäisi ehtiä treenaamaan vielä tänään. Suunnittelin jo illan aikataulua, kuinka seuraavan palaverin jälkeen lähtisin salille. Sitten mä pysähdyin, että hetkonen! Mähän just TREENASIN viisi tuntia! Se vaan ei tuntunut siltä, koska mulla oli ollut ihan liian hauskaa, jotta kyseessä olisi voinut olla varteenotettava urheilusuoritus. Kuinka pönttö voikaan ihmisen ajatusmaailma olla??

Ihan sama juttu mulle kävi viime viikolla kun olin sirkuskoulussa kuvauksissa. Me vedettiin tunti ihan täysillä akroa, kiipeiltiin köysissä, pompittiin trampalla ja temppuiltiin matolla. Ja mitä tekee Hussi kun pääsee kotiin? Lähtee salille, koska päivän treenit pitää hoitaa.

Oli jännä fiilis tajuta, miten oma pää vaan edelleen näidenkin vuosien jälkeen on sellaisessa “kilpailumoodissa”. Että jos et konttaa treeneistä kotiin, et ole treenannut tai ainakaan tarpeeksi kovaa. Vaikka tietenkin olen miljoona kertaa armollisempi itselleni näinä päivinä, niin näköjään se kilpailuvietti on istutettu niin syvälle ajatusmaailmaan, että siitä en ole vieläkään täysin eroon päässyt, josko tulen koskaan pääsemään.

Oli miten oli, tämä oli hiton hyvä muistutus mulle itselleni siitä, millaista liikunnan pitäisi tässä kohtaa olla, kun kilpailu-ura on taakse jäänyttä elämää. Ja tästä oivalluksesta intoutuneena, aivan pakko päästä pian taas neppailemaan viheriöille!!

Liikunta voi olla myös näin hauskaa! Kuva: Astrid Mannerkoski