Kiitos ei oo kirosana

Ihan ensin haluan kiittää kaikkia viime postauksen palautteesta! Kiitos, mieltä lämmitti kun sain kuulla teidän tarinoita ja ajatuksia <3 Olen yrittänyt vastata teille kaikille, toivottavasti kukaan ei ole jäänyt välistä.

Sitten päästään itse aiheeseen. Kiitos. Kiitos on mun mielestä aivan liian paljon pantattu sana. Ja nyt en puhu yleisestä kiittämisestä esimerkiksi kaupassa asioidessa tai ruokailun jälkeen (mun tehtäväni ei varmasti ole paasata kasvatuksellisista asioista vaan jokainen hoitakoon nämä omassa kotitaloudessaan kuten parhaaksi näkee) vaan siitä, kun joku sanoo sinulle jotain kaunista tai kohteliasta. Niin, eikös se näin äkkiseltään kuulostaisi aika luonnolliselta vastata ”kiitos” kun joku kehuu?

Valitettavasti tarina harvemmin menee näin. Mietitäänpä, olette sopineet tapaamisen kaupunkiin ystävän kanssa ja tarkoitus on mennä uuteen kahvilaan kahville. Ystäväsi tokaisee vilpittömästi sinut nähdessään kuinka upealta uudet hiuksesi näyttävät, olithan juuri toissa päivänä maininnut meneväsi kampaajalle. Ennenkuin annat yhtään propsia kampaajallesi tai päästät omahyväistä hymyä kasvoillesi tokaiset ”No eihän nää nyt niin erikoiset, vähän lyhyeksi leikkasi ja oikeastaan värikin on vähän erikoinen.”.

”On nää mun hiukset kyl jotenki niin tylsät.”

Tarina etenee ja pääsette kahvilaan sisään ja istahdatte pöytään pulla-kahvien kera. Ystäväsi ihastelee kuinka hehkeältä ja upealta näytät vuoden vaihteessa tekemäsi elämäntaparemontin jälkeen, mutta ennen kuin yhtään pääset ylpistymään vastaat hänelle kiireesti ”No enhän mä nyt ees oo laihtunu, kauheesti nestettä ja oli noi isoäidin ysikymppisetkin viime viikolla ja salille en oo päässyt viikkon kun oli se lenssu ja..”.

Tarina jatkuu viikonlopusta, jolloin olette päättäneet mennä yhdessä golffaamaan. Ensin kuitenkin käytte hiomassa lyöntejä rangella. Olet käynyt koko pitkän talven harjoittelemassa sisähallissa lyönti-tekniikkaasi ja jopa ottanut valmennustunteja, onhan golf intohimosi. Ensimmäinen lyönti ja mikä mahtava kaari, jo mailan kosketuksesta palloon syntyvä ääni hipoo täydellisyyttä. Ystäväsi siristää silmiään yrittäen nähdä kuinka pitkälle upea lyöntisi kantoi ja ihastuneena huudahtaa: ”Vaude! Sä oot kyllä kehittynyt ihan hirveesti viime kesästä!” Mutta melkeinpä nolona sinä kuitenkin vastaat ”No en mä kyllä oo kehittynyt, tuuriahan tää vaan oli.”

Golffailujen jälkeen olette päättäneet lähteä saunomaan luoksesi. Saavutte kotiinne ja olet juuri edellisenä päivänä tehnyt suursiivouksen. Olet elämäntaparemonttisi myötä hurahtanut sisustamiseen ja olet käyttänyt siihen paljon aikaa ja rahaa. Kotisi kiiltää ja näyttää vierailijasta upealta. ”Siis vau, sulla on todella kaunis koti! Oletko itse sisustanut täällä?” Johon sinä ”No eihän tää nyt, Ikeastahan nää vaan on. Jotain lehtiä oon plärännyt.. Mut eihän tämä nyt ole mikään ihmeellinen, niin sotkustaki ja kaikkee..”

Saunassa ystäväsi kyselee mies/naiselämästäsi. Hän tiedustelee oletko kenties löytänyt ”sitä oikeaa”. ”Joo en mä oo, en tajuu mikä mussa on vikana.” Johon ystäväsi lohduttaa ”Kyllä sä vielä löydät sen oikean. Olet fiksu, rohkea ja ystävällinen nainen/mies, se oikea ei vain ole vielä tullut kohdallesi!” Johon sinä puolestasi soperrat: ”No en tiiä, jos olisin niin kai mulla olis jo joku. Mä oon varmaan muiden mielestä niin tylsä ettei vaan nappaa.”

”Mä oon kyllä niin huono kirjoittamaan.”

Okei se tarinoista, varmaan saitte jo ideasta kiinni? Onko tuttua? Joku kertoo sinulle kohteliaisuuden, kehun tai kertoo kuinka hyvä tyyppi olet ja sinä ammut virkkeen nopeammin alas kuin Naton ohjus? Niinpä. Ja voin kertoa että et ole yksin. En tiedä onko tämä joku kansantauti, kun tuntuu että me suomalaiset olemme kovin huonoja ottamaan kehuja vastaan. Eikä toki asia näin ole pelkästään Suomessa, varmasti samaa esiintyy muuallakin, mutta Suomesta minulla on paras näppituntuma tietenkin. Itse olen myös harrastanut tätä aivan samaa leikkiä, mutta nykyisin olen pyrkinyt muuttamaan toimintaani.

Mietitäänpä asiaa näin, jos ystäväsi kertoo sinulle kehun, vaikkapa uusista, tai miksei toki vanhoistakin kengistäsi, miksi hän sanoisi niin jossei tarkoittaisi sitä? Hän on ystäväsi, ei hänellä ole tarvetta nuolla hanuriasi kieli ruskeana. Sanoisitko sinä esimerkiksi ystävällesi hänen olevan mahtava sisustaja, jos et oikeasti pitäisi hänen sisustuksestaan? Tuskin. Uskon että osaisit vain olla hiljaa. Ymmärrän että toisissa kulttuureissa tälläistä ”small talkia” harrastetaan enemmän, mutta se mikä Suomessa ja suomalaisuudessa on juurikin niin hienoa, on se, että kun ystäväsi kertoo sinulle kehun, hän myös tarkoittaa sitä.

Jos sinulla ei ole mitään kivaa sanottavaa itsellesi (tai muille), ole vaan hiljaa.

Oletko koskaan ajatellut mitä tälläinen toiminta oikeastaan tekee ajatusmaailmallesi? No minäpä kerron. Ihminen on vähän sellainen, että sille kun tarpeeksi pitkään hokee jotain asiaa, niin se alkaa uskomaan siihen. Jos joka kerta kohteliaisuuden kuultuasi torppaat väitteen ja keksit päälle jotain miksi et olekaan niin hyvä, miksi kotisi ei olekaan kovin hieno jne alat lopulta uskomaan siihen itsekin. Aivan sama ilmiö pätee siihen, kuinka me itsellemme puhumme. Itse olen syyllistynyt tähän usein ja huonoina päivinä edelleenkin puhun itselleni aika kammottavalla tavalla. ”Kauhee mikä muhkura, hirvee finni, oonpa mä lauta jne” Ja auta armias jos samaa toitottaa joka päivä itselleen omien korvien välissä niin kas, yhtenä päivänä jo heräät siihen että se ”muhkura” ja ”finni” onkin elämää suurempi asia jo heti ensi vilkaisusta peiliin lähtien.

SINÄ olet jokaisen kehun arvoinen <3

Muutama asia mitä olen tietoisesti opetellut muuttamaan omassa toiminnassani. Ensinnäkin se, miten puhun itselleni. En ikinä puhuisi parhaalle ystävälleni niin kuin puhun itselleni. EN KUUNA PÄIVÄNÄ. Joten miksi siis puhuisin itsellenikään niin? Loppujen lopuksi niin kauan ennen kuin oppii viihtymään itsensä kanssa ja on sinut omana itsenään on aika vaikea olla myöskään muille se paras versio itsestään.

Toinen asia on juurikin tuo kehuun vastaaminen. Olen oikeasti opetellut sanomaan kiitos. KIITOS. Se ei ole helppoa voin kertoa ja tuntuu että vastaamalla kiitos olet jotenkin ”ylpeä” saavutuksistasi tai uusista kengistäsi, mutta ei, se ei todellakaan tarkoita sitä. Sanomalla kiitos välität vain ja ainoastaan viestin ystävällesi että olet rekisteröinyt hänen kehunsa ja sinulle tuli siitä hyvä mieli. Ja mikä ruokkisikaan paremmin ilmapiiriä kuin se, että sinulle tuli hyvä mieli ja nyt todennäköisesti vastaat ystävällesi hymyllä tai kohteliaisuudella, joka puolestaan ruokkii ystäväsi hyvää fiilistä ja näin hyvän fiiliksen oravanpyörä on valmis.

Sen lisäksi että olen oppinut ottamaan kehuja vastaan ja puhumaan itselleni nätimmin, olen opetellut myös jakamaan kehuja. Mutta vain silloi  kun oikeasti sitä tarkoitan. En koe että se on minulta mistään pois jos ruokakaupassa upean mekon nähdessäni tokaisen sen kantajalleen kuinka upea vaatekappale hänen päällään onkaan. Se ei ole minulta pois, että jollain on upea mekko ja toisekseen kuten edellä mainittu, jos voin tehdä sillä jonkun iloiseksi niin vuoren varmasti tämä sama ilo ja mahdollisesti hymy tarttuu myös minuun.

Elämän pienet hetket ja hetkessä eläminen. Parasta.

Joten näin summasummaarum, olisiko aika käväistä peilin edessä ja kysyä itseltään ”osaanko minä ottaa kehuja vastaan? Osaanko jakaa niitä? Miten minä puhun itselleni, minkälaista sisäistä dialogia käyn itseni kanssa päivittäin?” Ja ennen kaikkea ”Osaanko minä sanoa kiitos?”. Jos vastasit yhteenkin kysymykseen ei, toivottavasti sait tästä tekstistä ajatuksen aihetta. Loppujen lopuksi vain ja ainoastaan sinä itse päätät kumpaa puolta haluat ruokkia, niitä hyviä ja positiivisia asioita vai huonoja ja negatiivisia. Vastaatko kehuun kiitos ja sanot ”kyllä mä oikeestaan oon aika hyvä tässä avauslyönnissä. Oonhan mä harjoitellutkin paljon” vai ”En mä oikeestaan kyllä osaa yhtään mitään, tuurista tämä kaikki vain on kiinni.”

Toivottavasti teillä oli mahtava pääsiäinen! Palataan ?

Kuva: Petteri Peltonen MUA: Senay Coco