Koukussa adrenaliiniin

Terkkuja Ranskasta ja Fort Boyardin kuvauksista!  Täällä ollaan painettu toinen toistaan hurjempaa settiä kasaan ja täytyy sanoa, että kilpailut ovat kyllä ylittäneet kaikki odotukseni! En ollut juurikaan katsonut ohjelmaa sen pyöriessä aikoinaan telkkarista, mutta Tubesta tuli ennen lähtöä katsottua erilaisia pätkiä. Se on hauska miten katsoin ruudun välityksellä, että “mitäs tossa tehtävässä nyt muka on!”, mutta siinä vaiheessa kun sut itses hinataan korkeuksiin tai “heitetään” käärmeille, niin alkaa muuten ääni kellossa muuttua :D Haha!

Meidän joukkueella oli eilen ensimmäiset kisakuvaukset. Kävin aamulla itsekseni päästelemässä ylimääräisiä höyryjä pienellä hölkkälenkillä ja laitoin rauhoittavaa musiikki soimaan korville. Olin käynyt aika kovilla ylikierroksilla oikeastaan jo ensimmäisestä promokuvauspäivästä lähtien. Lenkillä ollessani aloin tunnustelemaan omia tuntemuksia  kisaan lähdöstä. Koko kehossani virtasi adrenaliini ja pieni hölkkälenkki meinasi alituiseen karata lapasesta satasen sprinttailuun. Jouduin todellakin pitämään itseäni ohjaksissa, jotten olisi aivan vetänyt itseäni piippuun ennen kisaa.

Tunne, joka virtasi koko kehossani oli ihan mieletön. Se tunne on jotenkin todella koukuttava. Sitä tuntee pystyvänsä minkälaisiin suorituksiin tahansa, jaksavansa kuinka paljon vain tarve vaatii ja vielä vähän enemmänkin. Näitä samanlaisia tuntemuksia aloin saamaan ensimmäisen kerran jo pelatessani jalkapalloa. Perhoset vatsassa juuri ennen alkuvihellystä oli tunne, jota on tule koskaan unohtamaan. Se on myös sellainen tunne, että kun sitä saa edes vähäsen, sitä jää janoamaan alituiseen lisää.

Jollain pienellä asteella pystyn ymmärtämään, miltä esimerkiksi huippu-urheilijoista saattaa tuntua, kun he laittavat uransa pakettiin. Olet tottunut saamaan viikottaisen adrenaliiniryöppysi ja kun sitä ei yhtäkkiä tulekaan saattaa siinä olla aika hukassa. Helposti tulee mieleen, mistä muualta sitä jännitystä ja adrenaliinia saisi kaivettua. Itselläni kilpailu-uran jälkeen huomasin kaipaavani hiljalleen enemmän ja enemmän extreme-juttuja elämääni. Olivatpa ne sitten omien henkilökohtaisen pelkojen ylittämisiä tai konkreettisia tekoja kuten vaikkapa benjihyppy.

Ennen Selviytyjien kuvauksia viime kesänä olin ollut joitain vuosia vähemmällä ja toisinaan jopa olemattomalla kilpailulla. Toki sitä tuli kavereiden kanssa höntsäiltyä ja kisailtua milloin mistäkin, mutta konkreettisia kisoja minulla ei ollut. Kun Selviytyjissä sitten päästiin tositoimiin, voimakkaat tunnelataukset jostain alitajunnastani palasivat mieleeni. Fiilis kun annat kaikkesi fyysisissä kisoissa on aivan JÄRKYTTÄVÄN mahtava. Sillä hetkellä vanha kunnon, jonkin aikaa kaiteissa ollut, kilpailuviettini palasi kuin kirkkaalta taivaalta.

Täällä ollessani aloin todellakin haikalemaan tosissani kilpailemisen perään. Fitness-kisat minua ei enää kiinnosta millään asteella, joten se ei ainakaan ole listallani kun mietin missä lajissa voisin kilpailla. Näin iän kanssa järkeäkin on tullut sen verran päähän, että ymmärrän oman kuolevaisuuteni enkä realistisesti ajattele, että tästä nyt vain aloittaisin uuden lajin ja tähtäisin maailmanmestariksi.

Laji joka minua rehellisesti kiinnostaa ja kiehtoo on kilpa-ampuminen. Vaarini on kilpaillut skeetissä ikänsä ja kiertää edelleenkin kisoja. Olen pienestä pitäen kulkenut hänen mukanaan keräämässä savikiekkoja ampumaradalla ja myöhemmin olen itsekin päässyt jonkin verran ampumaan skeettiä ja trappia.

Nyt kuitenkin keskityn keskittämään kaiken kilpailuviettini ja energiani täällä olemiseen ja siihen, että meidän sininen tiimi nappaa voiton kotiin. ;) Katsotaan sitten myöhemmin, millainen kisakärpänen minusta vielä kuoriutuukaan!