Irja Askola: ”Eri kuppikunnille ei ole eri taivaita”

Irja Askola, 64, vihittiin Suomen ensimmäisenä naisena piispaksi syyskuussa 2010. Helsingin hiippakunnan piispa on monen mielestä antanut koko kirkolle uudet kasvot, rohkeat ja mutkattomat. Oman Ajan lukijat valitsivat hänet vuoden 2015 vaikuttajaksi.

Piispa Irja Askola on sanoissaan rohkea ja olemukseltaan mutkaton. Hän ei piiloudu monitulkintaisten ilmaisujen taakse, vaan on ottanut selvin sanoin kantaa esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain puolesta ja vihapuhetta vastaan.

”Hei! Tervetuloa”, hän hymyilee ja kättelee napakasti.

Piispan virka-asunnon eteisessä on korillinen villasukkia. Ne ovat vieraita varten, jos he haluavat tehdä olonsa mukavaksi.

Käydään peremmälle.

”Eri kuppikunnille ei ole eri taivaita”

Piispa johtaa hiippakuntaa ja osallistuu kirkon hallintoon, mutta ennen kaikkea hän on arvojohtaja.

Arvojohtajuutta Irja Askola toteuttaa esimerkiksi nuotiopiireissä. Niin hän kutsuu erilaisten ja erimielisten vaikuttajien tapaamisia, joita hän järjestää virka-asunnossaan.

Erimielisyyttä on  Askolan mukaan kirkossa ”aika paljon”.

”Tietyllä tavalla se on hyvä. Minusta aidossa kirkossa joka ikisestä asiasta ei tarvitse olla samaa mieltä eikä pelon tai rangaistuksen takia tarvitse kätkeä mielipiteitään eikä tunteitaan.”

Askola puhuu erimielisyyden etiikasta. Hän pitää tärkeänä keskusteluyhteyden säilyttämistä kirkon liberaalien ja konservatiivien välillä. Olisi tarpeen, että ihmiset kunnioittaisivat toistensa vakaumuksia.

”Toivon, että kirkossa opittaisiin olemaan ja toimimaan erilaisina yhdessä, kun ei meillä ole eri kuppikunnille eri taivaitakaan.”

”Pappisvihkimyksen odottaminen oli turhauttavaa”

Irja Askola valmistui 23-vuotiaana teologian maisteriksi Helsingin yliopistosta, mutta joutui odottamaan pappisvihkimystä 13 vuotta.

Samoilla luennoilla istuneet, samat kirjat tenttineet ja samoissa opiskelijajärjestöissä istuneet miehet pelmahtivat seurakuntien papin virkoihin. Naiset saivat odottaa, vaikka kokivat saman kutsumuksen papin työhön. Se oli turhauttavaa ja vaikeaa hyväksyä.

”Oma kokemukseni naispappeuskysymyksessä on lisännyt herkkyyttä kuulla niitä ihmisiä tai ihmisryhmiä, joilta vaikkapa Raamatun nimissä tai jonkun muun vakaumuksen nimissä viedään tai kavennetaan oikeutta olla oma itsensä.”

Mutta vuonna 1988 Askola oli yksi ensimmäisistä naisista, jotka saivat pappisvihkimyksen.

”Se oli aivan valtaisa ilo. Se oli myös yhteisöllinen ilo, sillä niin monet kannustivat.”

Muutoksesta iloittiin myös silloin, kun Askola valittiin Helsingin hiippakunnan piispaksi. Yhä ihmiset pysäyttävät hänet raitiovaunupysäkeillä ja metrossa.

”He taputtavat olalle ja saattavat sanoa, että eivät kuulu kirkkoon, mutta kiva kun sä olet meidän piispa.”

”Vihapuhe menee ihon alle”

Irja Askolan vuodet piispana eivät ole olleet silkkaa iloa ja ruusuilla tanssimista.

Hän on saanut vihapostia ja kovia sanoja siunatessaan esimerkiksi rekisteröidyssä liitossa elävän miesparin lähetystyöhön, puolustaessaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja olemalla ensimmäinen nainen piispan tehtävässä.

”Koen sen rankkana. Kyllä se menee ihon alle.”

”Julkiseen virkaan lähtökohtaisesti kuuluu se, että ihmiset saavat ottaa yhteyttä ja kannanottoja ja persoonaakin saa kritisoida. Kanssani saa olla eri mieltä, mutta minusta olisi oleellista, että pystymme kunnioittamaan toistemme näkemyksiä emmekä kohtelemaan toisiamme vihollisina.”

”Kirkko ei ole yhden naisen show”

Piispan virkaan kuuluvaa tunnekuormaa Askola kuvaa suureksi. Se on suuri sekä vihapuheen takia mutta myös niistä lukemattomista pyynnöistä ja kokemuksista, joita ihmiset jakavat.

”Ihmiset toivovat, että muuttaisin kirkossa kaiken sen, mikä heitä siinä suututtaa. Tietysti sen kuulee mieluusti. Se on myös kuormittava haaste, koska kirkko ei ole yhden naisen show. Muutosta voi tehdä vain yhdessä.”

Askola sanoo, että kirkon pitäisi kääntää kellonsa kansalaisyhteiskunnan aikaan. Hyvin monessa asiassa on meneillään kaksi vastakkaista kehityssuuntaa, ja kirkon on pohdittava, kummassa aallossa se on mukana.

”Kirkon pitää antaa enemmän vastuuta jäsenilleen.  Kirkko ei tarvitse jäseniään yleisöksi tilaisuuksiin, jotka kirkon työntekijät ovat järjestäneet, vaan meidän pitäisi siirtyä organisaatiosta yhteisöksi.”

”Myös uraihmiset ovat yksinäisiä”

Piispa saa paljon yhteydenottoja ja tapaa valtavasti ihmisiä. Yhden päivän aikana kohtaamisia saattaa olla ”kerjäläisestä kenraaliin”. Hän näkee yhteiskunnan, joka on jakautumassa pelottavasti kahtia:

”Niihin, joilla menee tosi hyvin ja niihin, joiden eväitä koko ajan vähennetään ja itsetuntoa muserretaan. Kahtia jakautuminen näkyy kouluissa ja koulujen erilaistumisessa, se näkyy terveydenhuollossa.”

Kaikkia sosiaaliluokkia koskee yksi asia: hyytävä yksinäisyys.

”Meillä on vanhuksia, joille kukaan ei soita. Heillä ei ole ketään, jolle voisi sanoa, että muistat sie. Kohtaan työssäni paljon myös lasten kokemaa yksinäisyyttä, kun vanhemmat tekevät pitkää työpäivää ja heiltä vaaditaan työntekoa myös iltaisin.”

Yksinäisyyttä on sielläkin, missä luulisi, että sitä ei ole.

”On hyväpalkkaisia uraihmisiä, jotka ovat niin kuormitettuja ja niin paineissa, että ovat yksin sen takia, kun eivät oikeastaan ehdi tavata edes itseään. He eivät ehdi kysyä itseltään, mitä minulle kuuluu.”

”Toisistamme välittämistä emme voi taata lainsäädännöllä”

Yksilön on muututtava yhdessä asiassa.

”Toinen toisistamme välittämistä emme voi taata lainsäädännöllä.”

Mutta lainsäädännöllä voidaan vaikuttaa esimerkiksi siihen, millainen sote-järjestelmä meillä on.

”Kyse on siitä, kokevatko ihmiset sairauden kohdatessa elämänsä turvalliseksi. Sehän ei ole kilometrikysymys, mutta  jossain määrin rahakysymys. Turvallisuuden tuottaminen on tärkeää, ettemme säikkyisi elämää ja tulevaisuutta.”

 

Teksti
Kuva Mari Lahti

Toimitus suosittelee