Unelmia ja haaveita

Huhhuh, mitä hulabaloota tämä elämä on ollut…mutta ihanaa, että on tekemistä ja töitä. Koska niin hyvin tunnen itteni, että tässä tilanteessa, jos ei ois töitä, niin jäisin kotiin murehtimaan liikaa ja miettimään elämääni. Kaikki asiat tuntuis paljon pahemmilta mitä ne oikeasti onkaan. Vähän sama jos öisin tulee mietittyä asioita. Silloin ne murheet on jäävuoren kokoisia.

Tänään jäin oikein miettimään ja pohtimaan elämääni yhden haastattelun jälkeen…. toimittaja kysyi minulta ” Mistä unelmoit?” Sit tulikin semmoinen hetken hiljaisuus….että nii, mistä oikeasti unelmoin tällä hetkellä. Mun elämän keskipisteet ovat nyt Josefina ja Sofia, joten unelma liittyy myös heihin. Mä haaveilen ja unelmoin siitä, että pääsisin syksyn työkiireiden jälkeen jonnekin lämpimään tyttöjen kanssa. Voin sanoa, että olen niin pienen irtioton tarpeessa.

   Ja toki haaveilen, että nämä kaikki ihanat työt jatkuu, mitä saan tällä hetkellä tehdä. Toivottavasti saan myös paljon uusiakin juttuja kokea, rakastan ottaa vastaan uusia haasteita. Uusista haasteista kerron teille jo ensi viikolla lisää…kuvaamme nimittäin uutta tv-ohjelmaa, jossa pääsen tekemään minulle erittäin rakasta asiaa ja saan toteuttaa itseäni:) Unelma sekin…

Näin todella pitkän päivän jälkeen, kun tulen kotiin, jossa ei kukaan odota minua…niin hölmöhän olisin jos en myös haaveilisi, että oispa ihanaa sit joskus nämä hiljaiset illat viettää käpertyneenä ihanan miehen  kainaloon.  Kiirehän mulla ei ole mihinkään…mutta haaveilla saa ja pitää, koska kenenkään huomisesta ei tiedä….jos tapaankin unelmieni prinssin huomenna…Kaikki on mahdollista, tää on elämää:)

Halein Night Dreamer…

Heidi <3

Pitää muistaa kuunnella kroppaa

Anteeksi hiljaiselosta….oon ollu tosi kipeenä viimeiset pari viikkoa ja tuntuu, että jo puhelimen nostaminenkin on ottanut koville, saatika sitten että läppäriä pitäisi avata. No, nyt on toinen lääkekuuri menossa ja tuntuu, että elämä alkaa pikku hiljaa voittaa.

 

Sairastaminen ei ole kyllä missään muodossa kivaa. Ja voin sanoa, että tiedän mistä puhun. Näin aktiiviselle duracell pupulle kun sanotaan, että pitäisi ottaa iisisti ja levätä, niin se ei vain ole mahdollista. Ja yksityisyrittäjälle kukaan ei maksa palkkaa, jos joutuu keikkoja perumaan. Toki terveys edellä täytyy mennä ja en tietenkään ala sillä riskeeraamaan, että kohta olisin vieläkin kipeämpi.

Mulle urheilu on aina ollut tärkeää, ja kun flunssan takia ei ole päässyt liikkumaan , niin huomaan että kiukuttelenkin ihan turhasta, vaikka ei se kenenkään syy ole. Alkaa oma peilikuva ahistamaan ja todellakin tiedän, kuinka turhaa ja pikkumaista sekin on. Mutta tiedättehän naiset:) Nyt on vain annettava kropalle tilaisuus levätä, koska se selkeesti ilmoittelee, että nyt on otettava iisisti.

Kalenteri täyttyy kaikista uusista, kivoista työjutuista, joten nyt täytyy voimia ja energiaa säästää koko loppuvuodelle. Kaikkia työjuttuja en voi vielä paljastaa, mutta kerron niistä kyllä ajallaan. Yksi uusi juttu on kuitenkin ollut Radio Novan iltojen juontaminen, josta olette ehkä lukeneet tai kuulleet. Siinä pääsen haastamaan itseäni uusien asioiden äärellä, joka tekeekin siitä todella mielenkiintoista. Kannustankin kaikkia menemään välillä sen mukavuus alueen ulkopuolelle ja ottamaan rohkeasti vastaan uusia haasteita.

Nyt kun saan itseni kuntoon, niin lupaan kirjoitella tännekin aktiivisemmin. Kiitos kun olette <3

 

Halein,

Heidi <3

Pelkojen kohtaaminen, onnistumisen riemua ja pettymystäkin

   Huhhuh, mikä jakso oli taas eilisessä Fort Boyardissa. Neljännessä jaksossa koeteltiin mun pelkoja ja hermoja heti alussa. Kun mulle kerrottiin, että menen ensimmäiseen tehtävään ja se on kaksintaistelu ja mulle aletaan pukemaan valjaita, tajusin heti, että nyt joudutaan korkealle. Ja minä pelkään korkeita paikkoja. Ei siinä auttanut muuta kun keskittyä tehtävään ja tehdä vaan parhaansa. Päätin, että suoritan tehtävän ja voitan pelkoni, avaimesta huolimatta. Toki se aina harmittaa, jos ei joukkueelle avainta saa, mutta tässä kiipeilytehtävässä linnakkeen ulkoseinää pitkin, voitin pelkoni ja siitä tuli sairaan hyvä fiilis.

Muutenkin eilisessä jaksossa oli monta tehtävää, joissa jokainen  ylitti itsensä ja suoritti ihan kreisejä tehtäviä, sekä meidän tiimissä, että myös punaisessa joukkueessa. Teemun tehtävä kieppuvan laudan päällä, hämähäkkimiesmäinen suoriutuminen ja siitä tehtävästä joukkueelle avain, huhhuh mikä kingi Teemu Packalen.  Teemu oli varmasti ainut, joka tuon tehtävän suorittaisi onnistuneesti. Eevin kanssa kyynelehdimme vierestä, kun seurasimme Teemun huikeaa suoritusta.

Kun oli Eevin aika ottaa vastaan kaksintaistelu haaste Shirlyn kanssa, niin täytyy myöntää, että tässä oli kyllä kova luotto Eevin fyysiseen vahvuuteen. Toki Shirly pisti kampoihin todella upeasti, ei se ollut helppo voitto Eeville. Mutta tiedän, että Eevi tarvitsi tämän voiton ja se oli henkilökohtaisesti hänelle todella tärkeä. Itse en todellakaan olisi tuossa pärjännyt:)

Kun oli mun “kieputustehtävän” aika, olin itsekin yllättynyt miten rauhallinen  olin. Joko olin vain järkyttynyt ja kauhusta kankeana tai oikeasti tiesin , että tästä saadaan avain joukkueelle. Toki ikinä ei saa olla liian varma omasta suorituksesta tällaisessa tilanteessa. Mutta parhaani tein ja tehtävä oli sairaalla tavalla ihan huikea, mä niin nautin siitä. Ja se ehkä saattoi välittyä kotikatsomoihinkin:) Onnistumisen riemua:)

Kun lähdimme kultaraha kammioon, olimme kaksi avainta edellä punaista joukkuetta. Ajattelimme, että nyt saamme varmasti enemmän rahaa kuin he, pakkohan se on. Mutta kuinka kävikään… jäimme taas satoja kultarahoja jälkeen, vaikka juoksimme niin nopeasti kuin jaloista voimaa ja ketteryyttä löytyi. Kyllähän se meitä kaikkia harmitti.  Joku meidän tekniikassa on vain vialla, että emme saa kerättyä kultakolikoita tarpeeksi. No kuten ohjelman lopussa sanoinkin, niin kolmanteen meidän jaksoon ja kultarahojen keräykseen, meillä on ässä hihassa:) Muistahan katsoa taas ensi lauantaina klo 19.35, silloin oranssit ja harmaat ottavat mittaa toisistaan.

Ihanaa viikkoa kaikille, Moiccu<3

Heidi <3