Fort Boyard sydämessäni ikuisesti

Keväällä 2018 mulle tuli puhelinsoitto Banijay-tuotantoyhtiöstä, että olisinko halukas lähtemään mukaan kilpailemaan Linnakkeen herruudesta? Ensimmäinen ajatus oli, että tottakai, mutta kun tarkemmin rupesin miettimään terveydentilaani, työtilannettani ja henkilökohtaista elämääni ylipäänsä, aloin epäröimään. Lupasin palata asiaan mahdollisimman pian.

No siinä meni pari päivää, ennen kuin ilmoitin, että en nyt kuitenkaan lähde mukaan, että nyt ei elämäntilanne ole paras mahdollinen tuollaiselle matkalle. Tiesin, että muuttaisin pian omaan asuntoon tyttöjen kanssa ja kaikki se uuteen arkeen asettuminen ja uuden elämän aloittaminen verottaisi kaikki aikani ja voimavarani.

Mutta yhtenä päivänä juttelin puhelimessa rakkaan ystäväni Joanna Kuvajan kanssa, joka on ohjelman juontaja. Hän sanoi minulle että “Nyt jos koskaan on oikea hetki lähteä Forttiin. Saat muuta ajateltavaa ja pääset haastamaan itseäsi ja saat kokea Once in a lifetime- reissun”.

Tuon puhelun jälkeen soitin tuotantoyhtiöön uudestaan, että hitto vie, kyllä mä lähden. Enkä ole kertaakaan katunut lähtöä Ranskaan.

Kun kuulin, kenen joukkueessa saisin kilpailla, ajattelin heti että JES, ainakaan voimaa ja ketteryyttä ei tule joukkueeni jäsenistä puuttumaan. Oma urheilutaustani ei ole kyllä mitään verrattuna näiden kahden koettelemuksiin, olen tällainen peruskuntoilija espoosta. Mutta tiesin, että tulisimme olemaan vahva joukkue kaikilla eri osa-alueilla. Koska eihän linnakkeen tehtävissä pelkällä lihasvoimalla pärjää:)

Mutta Eevi ja Teemu, PELKKÄÄ LOVEEE! Olen iloinen, että sain olla juuri teidän “kolmaspyörä” tuon viikon ajan:) Harmi, että en kuitenkaan saanut nukkua teidän kanssa:)

Nyt on kaksi ensimmäistä jaksoa maikkarilla nähty ja sunnuntaina meidän keltainen tiimi kilpaili harmaata joukkuetta vastaan. Omista tehtävistä ehdottomasti pahin oli ötökkätehtävä. Mun piti itse kuljettaa vaunua aina seuraavaan laatikkoon ja aina edessä odotti mitä inhottavampia uusia ystäviä. Mutta tuon tehtävän jälkeen täytyy todeta, että pahin ötökkäpelko jäi linnakkeeseen:)

Ja se tehtävä, jossa pyörin tuolissa ja kolikoita piti kerätä kuppiin, tiesin olevan mulle mieleinen tehtävä. Olenhan tällainen hurjapää!

Mutta paljon on vielä tulossa, ja lupaan, että joudun kohtaamaan mun pahimmat pelot ja luovuttaminen oli mielessä tiettyjen tehtävien kohdalla. Mutta niin kuin olen sanonut kaikille, että luovuttaa ei ikinä kannata, oli tilanne sitten mikä tahansa.

Pitää uskoa itseensä ja ylittää itsensä ja haastaa itseään oman mukavuusalueen ulkopuolella.

– Believe in yourself –

Heidi <3

Keski-Suomen tyttö

Tästä se nyt starttaa! Odotan innolla, mitä tulette tykkäämään…myönnän, jännittää! Tervetuloa tälle yhteiselle matkalle 🙂

Tässä aluksi hieman tarinaa, miksi olen tällainen kuin olen.

Sain lapsuuteni elää kirjaimellisesti maalla, kilipukit ja kanat nauttivat olostaan meidän pihapiirissä. Veljeni kanssa ajeltiin mönkijällä pitkin metsiä ja peltoja. Sain ”tatuoinninkin” takapuoleen pakoputkesta, kun kerran putosin kyydistä 🙂 Iskän ja äidin kanssa tehtiin ruokaa ja leivottiin ihan pienestä saakka. Olen kasvanut hyvän ruoan ja leipomusten parissa. Kävin ensimmäiset neljä vuotta pientä Saarenmaan kyläkoulua. Ensimmäisellä luokalla olin seitsemän pojan lisäksi ainoa tyttö, saimme nimen ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä”. Olen kokenut, että olen saanut elää turvallista ja rakastettua elämää.

Vuonna 1991 kaikki muuttui, kun vappuna äitini ei jaksanut enää taistella syöpää vastaan.

Sitä päivää en unohda ikinä, kun isä haki minut ja veljen kesken koulun naamiaisten kotiin. Tiesin heti, mitä oli tapahtunut. Kotona odotti äidin vanhemmat ja siitä alkoi ajanjakso, joka on suurilta osin pyyhkiytynyt pois pikku-Heidin mielestä, liekö lapsen alitajunnasta automaattinen reaktio. Nyt meidän oli aika jatkaa elämää kolmestaan, isän ja Jounin kanssa.

Hautajaiset olivat samana päivänä, kun täytin 10 vuotta. Muistan vain sen, kuinka rakastettu ja tykätty ihminen äiti oli. Haudalla oli valtava kukkameri ja ainakin pari sataa ihmistä. Siitä elämäni rankimmasta päivästä selvittiin ja oli varmasti myös äidin tahto, että kun surutyö on tehty, jatkaisimme elämää eteenpäin, niin vain oli pakko. Koulut, työt, harrastukset, kotityöt hoidettiin iskän ja Jounin kanssa. Silloin iskästä tuli mun sankari.

Mun elämässä on ollut paljon iskän ystäviä, äitihahmoja ja hyviä haltijattaria, joiden puoleen olen voinut kääntyä, jos on ollut ns, tyttöjen juttuja. Vaikkakin en ole vielä keksinyt asiaa, joista iskälle en voisi sanoa.

Koulussa olisin voinut keskittyä vähän enemmän opiskeluun: MUISTAKAA NUORET OPISKELLA JA OLLA AHKERIA KOULUSSA! Keskityin kaikkeen muuhun, oppilaskunta toimintaan, tukioppilastoimintaan ja tietty poikiin 😉 On useasti harmittanut jälkikäteen, että en opiskellut intensiivisemmin ja ahkerammin. Mutta sit taas toisaalta, uskon nykyään vahvemmin, että kaikella on tarkoitus ja kaikki menee juuri niin kuin niiden on tarkoitettu menevän. Uskokaa siis itseenne ja omiin unelmiinne.

Minä uskoin itseeni Ranskassa kesäkuussa, kun oltiin kuvaamassa Fort Boyard -tv-ohjelmaa. Muistakaahan katsoa ensi lauantaina 25.8. Maikkarilta klo 19.35 ja heti sunnuntaina perään toinen jakso, jossa itsekin olen sitten mukana oman, huikean keltaisen joukkueeni kanssa. Niistä kokemuksista tulette kuulemaan täällä lisää sitten ensi kerralla.

Kuvat: Mari Lahti

Heidi <3