Suuria päätöksiä

Arki on loman jälkeen lähtenyt rullaamaan kivasti, vaikka melkein itketti, kun kurkkasin, paljonko lomabudjettimme oli lopulta ylittynyt. Loma oli kuitenkin sen arvoinen ja uskaltauduin jopa ajamaan autoa Rovaniemellä, vaikka olen edelleen arka kuski. Siis arka, pelokas ja huono kuski, jonka pitää jatkossa ajaa enemmän autoa, jotta ajaminen ei ole pelottava mörkö takaraivossa. En muista, olenko koskaan kertonut, että ajoin juuri ajokortin saamisen jälkeen pikkusiskoni kanssa pellolle irtosoran vuoksi. Autoon tuli vaikka mitä vauriota, pohjasta ainakin irtosi muistaakseni jokin suoja kokonaan. Pelästyin aiheuttamaani onnettomuutta, ja olen miettinyt monta kertaa, miten voisin elää, jos siskolleni olisi minun huonojen ajotaitojeni vuoksi tapahtunut jotakin kamalaa. Nyt kyydissä tulee olemaan oma lapseni, joten paineet ovat suuret.

          P4240627

Henkilökohtaisen Helsingin huonoin kuski -treenin lisäksi alan myös taas tiukkistella sokerin kanssa. Omalla kohdalla varsinkin, mutta myös muiden perheenjäsenten kanssa. Olen viime kuut katsellut läpi sormien, kun pojalle on tarjottu keksiä, pullaa, jäätelöä ja vaikka mitä. En syytä muita, olenhan tarjonnut niitä samoja herkkuja itsekin, mutta olen kuullut ”kyllä nyt jo kuuluu syödä herkkuja” -lauseen liian monta kertaa ja alkanut uskoa siihen itsekin, vaikka en halunnut, että näin käy. Eihän lapsen kuulu syödä herkkuja eikä todellakaan ole pakko. Välillä saa vieläkin herkutella, mutta tämä nykyinen tahti tekee hammaspeikosta onnellisen otuksen, jos minä en palauta perheen ruokailuja ruotuun. Talvilomalla tuli muutenkin pitkien ajomatkojen aikana syötyä ties mitä hampurilaisia ja muuta höttöä, jota meidän ruokapöydässämme ei nyt nähdä vähään aikaan. Leivät voitaisiin unohtaa vaikka ihan kokonaan.

P4240616

Ai niin, yksi päätös vielä. Vatvomisen ja veivaamisen jälkeen päätin, että olen vielä vuoden kotona pojan kanssa. Sana ”päätin” on yksikkömuodossa siksi, että mies lupasi tukea minua toiveessani, sillä minullehan se kotihoito on raskasta ja minähän lapsen veisin hoitoon. Juttelimme asian selväksi eräänä iltana, ja kun sain soperrettua, että tahtoisinkin jäädä kotiin, tuntui heti kuin harteiltani olisi pyyhitty painava taakka. Peruin päiväkotihakemuksemme ja hengittäminen tuntui helpommalta. Mitä ihmettä? Mutta minähän halusin pois kotiäidin-roolista! Enpä tainnut sittenkään vielä haluta. Avukseni viimeiseen vuoteen kotona valjastan syksyllä pojan 2-vuotissyntymäpäivien mahdollistamat ilmaiset kerhot, puistotädit sekä meidän uudet ja vanhat harrastuksemme. Muskarin seuraavalle lukuvuodelle ilmoittauduin jo innokkaana.

Ai niin, entäs se työpaikka? Se meni nyt. Koska jään kotiin, vähennän työntekoa, vaikka se ei taloudellisesti järkevää olekaan. Kirjoitan kyllä näitä blogejani edelleen harrastuksena, joten täällä muutosta ei tule tapahtumaan paitsi ehkä positiiviseen suuntaan. Ei voi mitään, täytyy kuunnella sydäntä, joka tahtoo minun olevan paikalla kuulemassa Nöpsyn ensimmäisen kokonaisen lauseen, etsimässä pojan kanssa uusia leikkipuistoja ja opettamassa onkimatojen pelastamista tieltä sateen jälkeen, jotta madot eivät joudu tallatuksi. Sellainen äiti tahdon ja aion pojalleni olla. Äiti, joka on sekä kotona että läsnä. :)

P4240609