Loman loppu lähenee

Ei meillä oikeasti ole enää lomaa. Mies palasi jo töihin, mutta minä ja Nöpsy seikkailemme. Keksimme jokaiselle päivälle kivaa tekemistä ja roikumme vielä normaalia enemmän maalla. Helsinki ahdistaa. Tuntuu, että karmein asia, mitä voin joutua tekemään, on lähtö muutamaksi tunniksi lähipuistoon. Siihen samaan, jonne olen aamuisin matkannut tutun asfalttiviidakon läpi jo reilun vuoden ajan. Rutiinit eivät enää tuo turvaa, vaan tukehduttavat.

Kuukauden päästä Nöppis menee hoitoon. Odotan sitä koko ajan enemmän, sillä kolme vuotta kotona puuduttaa. Tai no, jos siihen laskee vielä loppuraskauden, olen ollut kotona kauan. Pienen ikuisuuden. Hetkeäkään en kadu, mutta en usko, että jaksaisin pidempään. Kaipaan sitä, että saan keskittyä töihin silloin, kun niitä on tehtävä. Kaipaan myös sitä vastapainoa tälle intensiiviselle äitiydelle.

 

Viihdymme pojan kanssa molemmat maalla, mutta työarki kaupungissa tuntuu houkuttelevan nyt. Oman työpaikkani uudet ihmiset, Nöppiksen uudet ystävät hoitopaikassa ja tietysti vaatteet, joissa ei tarvitse voida pyllistellä tai kontata. Päivähoidon aloittamiselle en ole juurikaan uhrannut ajatuksia, vaikka ehkä pitäisi jo. Se tuntuu vaan vielä kaukaiselta.

Tämän päivän päiväuniajan agendani olkoon siis kahlata blogikollegoideni hoidonaloituspostauksia läpi. Omiaan saa linkata kommenttiboksiin! :)