Potkupyörä avuksi päiväkotimatkalle

Luulin jo, että pääsen täyttämään viikon liikuntakiintiöt roudaamalla poikaa hoitoon aamuisin rattaiden kanssa ja riuhtomalla saman matkan töiden jälkeen kotiin. Jättisuuri ylämäki olisi ollut hyvä joka-aamuinen pyllytreeni. Päiväkoti vaihtui lennosta, samoin päiväkotimatka. Ihan naapurissa päiväkoti ei ole, mutta sen verran vähän kilometrejä sinne on, että avuksi valjastetaan potkupyörä.

Olemme tutustuneet tähän Pukyn pyörään nyt kesän ajan eli siitä asti, kun sen Ipanaiselta saimme. Pyörän koko valittiin lapsen pituuden mukaan ja satulan korkeutta voi vielä lisäksi säätää. Aika tasan metrin mittaiselle Nöpsylle L-kokoinen pyörä oli sopiva. Värin poika valitsi itse, mutta äiti oli salaa tyytyväinen, kun punainen tanko mätsää leppäkerttukypärään.

  

Nämä kuvat otettiin ennen kuin satulaa sai nostaa ”pienen” taivuttelun jälkeen. Potkuttelimme Kylmäkoskella entisen kirjaston parkkipaikalta vanhalle ala-asteelleni. Muistojen keskellä katselin, kun lapseni laski liukumäkeä ja leikki pienempien puolella. Kaipa siellä toimii nykyään eskari, en oikein pysy enää kärryillä. Ensin kirjastonkin piti siirtyä kunnantalolle, mutta nyt sitä ei ole oikein missään. Ihme kaaos koko Kylmäkoski.

Nostalgiset Kylmäkoski-viikonloput tulevat jatkossa vähenemään, joten otamme nyt kaiken ilon irti. Potkupyörä saa kyytiä tutuilla kaduilla, joilla olen itse kasvanut lapsesta teini-ikäiseksi. Nöppistä kummastuttaa, kun selitän, missä talossa äiti ja kummitäti asuivat pieninä. Parhaat naurut poika sai, kun kerroin, että äitikin on ollut joskus vauva.

 

Kuvien PikkuSet-merkin huppari on saatu Puuvillatehtaalta ja kypärä taas Nutcaselta. Sen paras puoli on kiinnitysmekanismi, joka on sivuttainen eikä sen väliin voi jäädä ihoa niin kuin omassa lapsuudessa sen kamalan lukon kanssa. Muistatteko vielä sen kaamean nipistyksen? Ihana, kun asiat kehittyvät koko ajan eikä kaikkia oman lapsuuden inhotuksia tarvitse käydä läpi oman jälkikasvunsa kanssa.

Muistan lapsuudestani esimerkiksi sen, miten kamalaa oli soittaa jonkun kaverin kotiin, kun siellä saattoi kaveri vastata puhelimeen pelkällä sukunimellä, jolloin piti pohtia, kuka ihme puhelimeen vastasi, tai kaverin isoveli saatoi möristä puhelimeen vastaukseksi, että: ”Lepakkoluolassa.” Siinä alkoi pienen tytön alahuuli aika nopeasti väpättää. Olkaa te 2000-lapset onnellisia omien puhelintenne kanssa! :D