Arkikuva (26/52)

Julkaisen kerran viikossa arkikuvan elämästäni. Sellaisen suunnittelemattoman, ei-viimeistellyn kuvan, johon jotenkin tiivistyy meidän arkemme ja elämämme. Kuvia voi selata arkikuva-kategoriasta.

Viime päivinä olen miettinyt paljon, mitä pienelle päiväkotilaiselle kuuluu. Aamulla, kun vein pojan hoitoon muskarin jälkeen, päiväkodin eteisen ovea vasten painautui kolme tyttö, jotka heiluttivat lapselleni hymyillen. Häntä odotettiin jo mukaan. Aamulla Nöppistä ei tarvitse houkutella lähtemään hoitoon, mutta iltapäivällä poika on onnellinen, kun hänet hakee.

Illat kuluvat nopeasti. Viideltä olemme jo syöneet lämpimän ruuan ja alamme katselle Pikku Kakkosta sylikkäin. Sen jälkeen höpöttelemme tai leikimme puolisentoista tuntia, sitten syödään iltapala. Joskus kahdeksan ja yhdeksän välillä väsynyt poika nukahtaa. Muisto taaperosta, joka piti nukuttaa, on hyvin kaukainen. Aamulla kello soi 6:30.

Viikonloppujen merkitys korostuu koko ajan vain enemmän, sillä silloin ehtii tehdäkin jotakin. Ensi kesäksi ei minulle kerry vielä juuri yhtään lomaa, joten jännittää, koska päiväkoti on kesällä monta viikkoa kiinni. Tahtoisin elää päivän kerrallaan, mutta koko ajan pitää suunnitella ja suunnitella. Tahtoisin pysähtyä hetkeen. Kuten vaikka tähän, kun kannoin nukkuvan pojan autosta kotiin. Kello oli 18:30.