Teholomailua

Hei Iina, seuraajasi eivät ole kuulleet sinusta pitkään aikaan. Julkaise jotakin!

No, ihanko totta? Kettuilevaa Facebookia tässä vielä kaivattiinkin. Ensimmäinen lomaviikko on takana, ja tänään leukani loksahti maahan, kun tajusin, mitä pääni sisällä liikkui. Toivoin, että murtaisin jalkani ja joutuisin pariksi päiväksi sairaalaan, jotta en saisi tehdä mitään eikä kukaan tarvitsisi minua.

Puhelimeni takavarikoitaisiin, sillä haavekuvissani sairaalassa ei saa käyttää kännyköitä vielä vuonna 2017. Samalla päässäni kaikuva surina katoaisi, kun karsean uhman kourissa karjuva taapero ei tärisyttäisi tärykalvojani aamusta iltaan. Tahtoisin tiputtaa puhelimeni järveen ja hypätä itse perään kellumaan. Ai, miten nauttisin siitä hiljaisuudesta, mikä ympäröi, kun painaa molemmat korvansa pinnan alle ja vain tuijottaa taivasta.

 

Vastoin antamaani mielikuvaa ja kaikkea logiikkaa, meillä on ollut kuitenkin kiva loma. Ihan totta! Kävimme Särkänniemessä, Ilolan maatilalla katsomassa kotieläimiä, Toijalan veturimuseossa ja vielä onkimassa kirjolohen, joka sitten savustettiin ja syötiin. Uimme järvessä ja polskimme kahluualtaassa. Söimme eväitä ja kävimme ravintolassa. Olemme suorittaneet kesälomaa aivan hemmetin tehokkaasti. Onnea, me! Jo 33% valmiina.

Liikkeelle lähdetään aamulla, kun olen käynyt pikaisella lenkillä keräämässä voimia tulevaan päivään. Ehdin aamiaisella hoitaa työhommat (siis ne ei-blogiin-liittyvät) pois alta, mutta illalla, kun uhmis nukkuu ja olisi teoriassa aika blogata, olen kuollut. En jaksa edes tuijottaa Netflixiä, vaikka sinne ilmestyi uusi naisten vapaapainista kertova sarja. Olen aivan kuitti kaikesta lomailusta. Kameran muistikortiltakaan ei löydy oikein mitään kiinnostavaa, sillä en vaan ehdi kuvata näitä tehopäiviä.

Päässä jyskyttää huono omatunto siitä, etten halua olla äiti, joka istuu tietokoneella lomalla. En tahdo somettaa eläimistä, vaan ruokkia niitä. Siitä tulikin mieleeni, että en edes muistanut, kuinka onnelliseksi voi tulla siitä, kun antaa lampaalle pullaa. Paljon onnellisemmaksi kuin siitä, että tekee itselleen kiireen ja valittaa sitten siitä.

Blogi on minulle kuin ilmapallon suu ja tässä vertauskuvassa minä olen se pallo. Mitä enemmän tapahtuu, sitä enemmän sisälleni virtaa ilmaa. Välillä on pakko plöräyttää ja töräyttää ilmaa ulos blogeihin tai palloa alkaa kiristellä pahasti sieltä ja täältä. Totesin sen jo viime kesänä ja totean nytkin, että lomailu ei taida olla minua varten. Rehellisesti sanoen vähän kauhistuttaa, että tätä jatkuu vielä kaksi viikkoa, mutta sitkeänä sissinä selviän kyllä. Ehkä kaadun huomenna käteni päälle ja se murtuu… No, ehkä en.

Onneksi rikostoverini on samaa mieltä kanssani. Luomme toisiimme kauhistuneita ”missä hiton välissä nää duunit hoidetaan” -katseita ja samalla mietimme, ehtisikö sitä vielä ajaa autolla Billundiin. Tiedättekö muuten, mikä on tosirakkautta? Kun sanoo Billund ja tietää, että toistakin naurattaa, vaikka se raukka yrittää pitää pokerinaaman. Ehkä me selvitään tästä lomasta kuitenkin! :D

Arkikuva (16/52)

Julkaisen kerran viikossa arkikuvan elämästäni. Sellaisen suunnittelemattoman, ei-viimeistellyn kuvan, johon jotenkin tiivistyy meidän arkemme ja elämämme. Kuvia voi selata arkikuva-kategoriasta.

Olipa kerran poika, joka rakasti ajaa nurmikkoa eli seurata taaperokärryllä pappaa tai mummua ajamassa nurmikkoa. Aikansa pojan harrastusta seurattuaan päättivät isovanhemmat ostaa pojalle oman ruohonleikkurin. Musta laite kiilteli uutuuttaan ränsistyneen taaperokärryn rinnalla. Kun leikkuria työnsi, sen sisällä pyörivät pienet, vihreät pallot vinhasti. Aivan kuin laitteen läpi olisi tosiaan mennyt ruohoa.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Ruohonleikkurin pienet pyörät eivät sovitaan nurmikolle, vaan taaperokärryn jämäköillä pyörillä pääsee paljon kovempaa ison leikkurin perässä. Niinpä ruohonleikkuri saa olla rauhassa, kun Nöppis sinkoilee pihanurmella kärrynsä kanssa. Niin kai se on, että jos koettaa lähteä keulimaan, koko homma menee reisille! :D