Arkikuva (9/52)

Julkaisen kerran viikossa arkikuvan elämästäni. Sellaisen suunnittelemattoman, ei-viimeistellyn kuvan, johon jotenkin tiivistyy meidän arkemme ja elämämme. Kuvia voi selata arkikuva-kategoriasta

Jotenkin näin pääsiäisen lopulla arkikuvan aiheeksi valikoitui sokeri ja suhteeni siihen. Perheessämme ei ihannoida sokeriherkkuja. Suoraan sanoen niitä syö eniten mieheni, minun heikkouteni ovat suolaiset herkut. Koetan aina löytää kaupasta sokerittomat myslit, jogurtit ja muut herkut, jotta makuaisti ei tottuisi sokeriin ja vaatisi aina vaan makeampaa ja makeampaa. Rypistelen otsaani, kun jossakin on tarjolla jäätelöä ja lapseni pyytää sitä. Tarjoan pojalle usein välipalaksi banaania. Sellasta, joka on vähän jo ehtinyt litistyä repun pohjalla. Olen päässyt jo siihen pisteeseen, jossa rusinat ovat mielestäni karkkia pahempia, vaikka ennen pidin niitä ihan hyvänä vaihtoehtona.

Olen silti jo vähän lannistunut tehtäväni parissa. Maineeni alkaa olla äitinä ”se nihkeä tyyppi” ja joskus huomaan tarjoavani ipanalle herkkuja seurassa, ettei minulle pyöriteltäisi silmiä. Aika p*ska syy. Herkuilla hemmotteminen ärsyttää, siinä luodaan juuri sitä assosiaatiota, että herkuttelu liittyy tunteisiin. Toki herkuttelua tehdään perheessämme hyvälläkin omallatunnolla. Kun on sovittu, että torstaina mennään Mumin Kaffe -kahvilaan, siellä todellakin syödään pojan suosikkiherkku eli porkkanaleivos eikä se haittaa yhtään minua.

Sellainen lasten piilosokerikuorrutaminen sen sijaan haittaa. Olen ärsyyntymisessäni jo niin pitkällä, että boikotoin ketsuppia lasten lautasilla. Miksi pienet pitää opettaa siihen, että ruoka kuin ruoka kuorrutetaan ketsupilla usein  jo ennen sen maistamista? Olenko todella ainoa, jonka mielestä se on jopa vähän epäkohteliasta? Onneksi edessä on paluu arkeen eikä kaikkialla ole enää kasoittain herkkuja. On nimittäin surkeaa kieltää lasta, kun kaikki muut saavat ottaa.

Hetkonen, mitenkäs tähän eksyi kuva, jossa 2.5-vuotias haukkaa jättimäistä suklaapupua?! EN TUNNUSTA! :D