Uusi vuosi, uudet kengät

Ensi yönä vaihtuu vuosi enkä oikein tiedä, miten päin olisin. Välipäivinä olo on aina niin sekava, että tavallaan odotan uuden vuoden alkua, mutta jotenkin jännittääkin. Eihän 1.1.2017 mitään kummaa tapahdu, mutta vuodesta tulee kuitenkin vuosi, jona Nöppis menee hoitoon. Ensi vuonna alan opettaa poikaa lumilautailemaan ja käymme ensimmäistä kertaa yhdessä rinteessä. Paljon jännittävää tulee tapahtumaan ja kaikkeahan en edes vielä tiedä. Outoa odottaa jotakin samaan aikaan sekä riemulla että kauhulla. Varsinkin tuo hoitojuttu kammottaa jo ajatuksena.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vuosi 2017 on tällä hetkellä vähän kuin Nöppiksen joululahjaksi saama kenkäpari. Kauhukuva on raskas ja kömpelö, mutta totuus se, että vuosi saattaa olla millainen tahansa. Jopa mukava, jos muita ihmisiä on uskominen. Siispä ennakkoluulottomasti kengät jalkaan ja lätäköihin pomppimaan! :D

Harkitse vielä sitä lahjakorttia

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mitä saikaan lahjaksi pieni poika, joka rakastaa sekä junia että paloautoja? Tietysti palojunan! Pojan isällä välähti lelukaupassa ja hän vaihtoi viime metreillä kauko-ohjattavan junan tähän huippuhienoon palojunaan. Muihin äänellisiin juniin verrattuna tässä on ihanan hiljainen ääni.

Nöpsy on viettänyt aaton jälkeiset päivät mummolan punaisella matolla pötköttäen ja junillaan ajellen. Välillä veturinkuljettaja kiipeää palotikkaita pitkin korjaamaan rataa ja matka voi taas jatkua. Miten voikin noin yksinkertaisesta lelusta olla niin paljon iloa. Ehkä muunneltava rata, joka mahdollistaa erilaiset leikit, on avain siihen, että sama lelu jaksaa kiinnostaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuli muuten mieleen tuosta junaradasta, että olin vähän inhottava äiti ja piilotin osan pojan lahjoista niin, että ne annetaan hänelle vasta myöhemmin. Lahjoja tuli jouluna aikamoinen kasa enkä pidä yhtään siitä suunnasta, mihin lahjoihin ja lahjuksiin hukutettujen lasten ajatusmaailmat voivat lähteä muotoutumaan. Oletusarvot siitä, että lahjoja pitäisi aina saada läjäpäin, tai ajatusmalli, jossa materia kuvaa rakkauden määrää, ovat kumpainenkin aika huolestuttavia, mutta surullisen yleisiä.

En halua, että lapseni ajattelee, että lahjojen määrä kuvaa sitä, kuinka kiltti hän on ollut tai kuinka paljon häntä rakastetaan. Tavaroita pitää arvostaa, mutta täytyy muistaa, että ne ovat vain tavaroita. En halua kuulostaa kiittämättömältä miettiessäni, että lapsi sai liikaa lahjoja, vaan haluan, ettei lapsesta kasva kiittämätöntä ja ettei poika ala pitää epänormaalia tavaramäärää ihan tavallisena.

 OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuli pojan Rovaniemen papan antamasta kirjakaupan lahjakortista mieleen, että nuo lahjakorttitoiveet saattavat kuulostaa tylsiltä, mutta ovat ehkä oikeasti pelastus tähän lelukatastrofiin. Näin vältyttäisiin valtavilta lahjakasoilta ja lahjoja voisi ”avata” vähän pidemmälläkin aikavälillä, kun uusi iltasatukirja voitaisiin valita kaupasta yhdessä. Samoin vaatekaupan lahjakortti olisi kiva, kun uusi yöpuku tai vaikkapa muskaritossut olisivat yhteisen ostosreissun metsästyskohde.

Lahjakortti olisikin tavallaan elämys, jossa lapsi saisi päättää jotakin tietyissä rajoissa. Vaatteet ovat käyttötavaraa ja kirjoja arvostan sitä enemmän, mitä enemmän luen huolestuttavia uutisia siitä, kuinka ihmisten sanavarasto suppenee sen myötä, kun lukeminen vähenee.

Löytyykö sieltä muita äitejä, joiden mielestä kirjat ovat aliarvostettu lahja? Fanittaako joku muukin lukemista melkein jopa enemmän kuin leikkimistä? Sana on vapaa! :)