Pehmolelutaidetta lapsille ja lapsenmielisille

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kisma kutsui taas. Pakkoko sen on pönöttää niin lähellä meitä, että olen vieraillut siellä tänä vuonna useammin kuin ensimmäisen 25 elinvuoteni aikana? Tällä kerralla minun ja Nöppiksen mukana oli äitini. Pääsin esittelemään nykytaidemuseon vaunuparkin hauskan pituusmitan ja Kiasman muita kivoja paikkoja. Kahviosta tykkään erityisen paljon, mutta sinne ei tällä kerralla ollut aikaa jäädä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tällä kertaa ajoituksemme oli siitä huono, että näyttelyt olivat juuri vaihtumassa. Vain yksi kerros eli kokoelmanäyttely oli avoinna. Viimeksi kiertelimme ja koskettelimme Nöpsyn kanssa taidetta ihan urakalla, siitä kirjoitin enemmän täällä. Kannattaa lukea juttu, jos Kiasma-käynti lapsen kanssa mietityttää. Kokoelmanäyttelystä yksi näyttely oli ylitse muiden ja sen kuuli koko muukin museo, kun poikani kiljahti löydettyään kasan pehmoleluja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Palauteseinälle Nöpsy kirjoitti piirsi terveiset:

”Palaan kostamaan pehmolelujen puolesta.” 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Äitiys vei keskittymiskyvyn

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAhelka-hotelliOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAhelka-helsinkiOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAhelka-hotelOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt väsyttää. Alan ymmärtää niitä bloggaajia, joilla on postauksen alussa kuvapläjäys ja kaikki teksti on jätetty postauksen loppuun. Nyt ei nimittäin löydy yhtään voimia miettiä, miten jaotella kuvia ja mihin väleihin kirjoittaisi mitäkin. Takki on tyhjä. Olen sinkoillut ympäriinsä ja tehnyt tuhatta asiaa samaan aikaan. En pysty keskittymään mihikään, kun pitäisi keskittyä kaikkeen. Siksi oli ihanaa, kun äitini matkusti lomallaan tänne Helsinkiin. Olin voittanut jossakin arvonnassa hotelliyön, jonka sitten yhdessä mieheni kanssa päätimme antaa äidilleni. Äidille, joka tekee niin henkisesti kuin fyysisestikin raskasta työtä ja vielä sen lisäksi muuttaa uutta taloa enemmän kodiksi ja vähemmän uudeksi taloksi keskellä savista peltoa.

Päätimme, että hoidamme kahden päivän aikana monta asiaa, jotka on vaan jätetty roikkumaan. Pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tätä. Tukikohtanamme toimi Helka-hotelli, kun lähdimme lyhentämään tekemättömien ja kokemattomien asioiden listaa. Kävimme Kiasmassa, äitini vei Nöpsyn puistoon, minä yritin pakata huomista matkaa varten, teimme ruokaa varastoon, ihailimme valtavaa norsua museon aulassa, minä pesin erikoiskäsittelyä vaativia vaatteita ja pahvikasa keittiön nurkastakin siirtyi pahvinkeräykseen. Paljon jäi tekemättä, mutta paljon tuli tehtyä. Mummo sai aikaa kaksin lapsenlapsensa kanssa, minä sain ylimääräisen käsiparin avukseni.

Äitiyden mukana menetin kykyni keskittyä. Keittiön tasolla on tyhjä säilykepurkki, koska muuten en muista säilöä kurkkuja. Lipaston päällä on lapulla puhelinnumero, johon oli tärkeää muistaa soittaa. En vain enää muista, kenen numero se oli. Nurkassa olevassa kassissa on kenkiä, jotka pitää muistaa myydä. Pitää tehdä vaikka mitä, mutta kesken tekemisen riennän pelastamaan lasta jumista sohvan alta, kuormuria vessanpytystä tai antamaan naama punaisena huutavalle uhmaikäiselle lisää maitoa. Ajatukset pätkivät ja hommat keskeytyvät. Siksi on ihanaa, kun joskus käy kylässä joku, joka käskee tekemään yhden asian loppuun ennen kuin aloittaa toisen. Koska onko jokin niin tärkeää, ettei puhtaita pyykkejä voi ensin taitella kaappiin? No, ehkä se sohvan alle juuttunut ipana. ;)