Anna-Leena Härkönen: ”Kirjailijan ammatti on minulle vaikea”

Anna-Leena Härkösellä on takanaan mittava kirjailijan ura, vaikka ammatti on hänen levottomalle luonteelleen vaikea. Silti hän uskoo kirjoittavansa elämänsä loppuun saakka.

Anna-Leena Härkösen, 52, puhelin soi kesken haastattelun.

– Ei voi olla totta. Uskomatonta, hän kuuluu toistelevan.

Kohta kirjailija istuu alas keittiönpöydän ääreen, kerää itsensä pienelle mykkyrälle ja väläyttää hymyn. Hänelle on päätetty myöntää Kulttuurigaalan Suomi-palkinto.

– Tämän päivän erikoisimman jutun piti olla se, että käyn pitkästä aikaa Hakaniemessä. Oikein mietin, että siitä tulee seikkailu, hän hymähtää.

 

”Kirjailijan ammatti ei oikein sovi luonteelleni. Olen liian levoton ja kärsimätön.”

 

Liian levoton kirjailijaksi

Sellaista Anna-Leenan elämän tavallisemmin on. Aamupäivät hän tekee töitä kotona, mutta iltapäivällä on päästävä pois. Tuttuun lähikahvilaan tai jännittävimmillään ystävän kyydissä Citymarketiin. Mukana kulkee käsikirjoitusliuskoja, joita hän korjailee toisinaan jopa ratikkapysäkeillä.

Kirjoittaessaan Anna-Leena lahjoo ja palkitsee itseään kuin koiraa: vielä puoli tuntia, niin saan suklaata.

– Tämä ammatti ei oikein sovi luonteelleni. Olen liian kärsimätön.

Silti Anna-Leena on aina halunnut kirjoittaa. Kuudentoista vanhana hän vietti lomiaan maalla sukulaisissa ja alkoi taltioida pellonpielessä kuulemiaan puheita paperille. Niiden ympärille syntyi Häräntappoase (1984), jota luetaan edelleen laajalti.

Kaksikymmentä kirjaa sekä muutamaa näytelmää ja tv- ja elokuvakäsikirjoitusta myöhemmin Anna-Leena sanoo, ettei hänellä ollut nuorena aavistustakaan, mihin ryhtyi.

– En ikinä ajatellut, että minusta tulisi kokopäivätoiminen kirjailija. Suurin haaveeni oli oma kaksio Oulussa ja näyttelijänpesti kaupunginteatterissa.

Lue myös: Anu Sinisalo: ”Unelmani ovat toteutuneet eri lailla kuin ajattelin”

Anna-Leena Härkönen

Sirkus nimeltä julkisuus

Anna-Leena on saanut katsella kasvojaan lehdissä koko aikuisikänsä. Häräntappoaseen menestys imaisi mukaansa sirkukseen nimeltä julkisuus.

– Jos joku ryöstää murrosikäisenä kioskin, se unohdetaan. Jos joku kirjoittaa saman ikäisenä kirjan, sitä ei unohdeta, Anna-Leena kuvailee Näin kirjani ovat syntyneet -teoksessa.

Vuosikymmeniä kestänyt suosio perustuu erään kustannustoimittajan mukaan ennen kaikkea siihen, miten Anna-Leena muovaa kokemuksistaan universaaleja. Moni lukija samastuu aiheisiin, joihin kirjailija pyörittää aineksia omasta elämästään.

Vuodesta 1984 alkaen Anna-Leenan kirjoja on painettu yhteensä huikeat 772 000 kappaletta. Komeista luvuista huolimatta kirjallisuuspalkintoja ei ole Anna-Leenalle varsinaisesti sadellut, J. H. Erkon ja Veijo Meren palkintoja lukuun ottamatta. Juonivetoisia ja helppolukuisia romaaneja on ehkä pidetty palkintoraadeissa liian viihteellisinä.

– Huumoria ei täällä hirveästi arvosteta, Anna-Leena kuittaa.

Lue myös: Kirjailija Kirsti Manninen: ”Lukihäiriö ei hidasta työntekoani, päinvastoin”

Onnellisin kesälomalla

On lähes koomista, miten paljon Anna-Leena tuntuu inhoavan kirjoittamista.

Pahinta on uuden kirjan aloittaminen. Edessä oleva kolmen vuoden paini saa aikaan olon, joka hipoo masennusta. Seinät kaatuvat päälle, eikä missään tunnu olevan mieltä. Ja mitä sitten, jos kirja valmistuukin? Sen jälkeen odottaa vain uusi savotta.

Anna-Leena kertoo huvittuneena, että eräs kollega on kuulemma onnellisimmillaan silloin, kun kirjoittaa.

– Olen kyllä onnellisin kesälomalla.

Toisaalta ei hän osaa olla kirjoittamattakaan. Päässä kehittyy koko ajan jokin tarinanpätkä. Se on työn hienoin ja nautinnollisin puoli.

– Saan kantaa mukanani aina toista rinnakkaismaailmaa.

Lue myös: Rikoskirjailija Harri Nykänen inspiroituu tosielämästä: Rosvot ja poliisit soittelevat perään

Lähtö lähellä

Kirjoittamisen pakko puskee pintaan erityisesti silloin, kun tapahtuu jotain odottamatonta. Viime kesänä Anna-Leena osallistui koskenlaskuretkelle, ja vene kaatui. Kun hän painui pinnan alle, vesi näytti voimansa.

– Ajattelin, että mä hukun nyt. En pääse enää kertomaan tästä kenellekään.

Pitkien minuuttien jälkeen Anna-Leena kiskottiin vedestä. Saman tien iskivät häpeä ja nolous: miten typerältä hän oli näyttänyt räpiköidessään vedessä liian iso kypärä silmillään.

Vasta myöhemmin hän tajusi, että olipa mukavaa selvitä hengissä.

Hotellihuoneessa, tukka vielä märkänä, Anna-Leena otti kynän käteensä. Tapahtunut siirtyi lähes sellaisenaan tuoreeseen Valomerkki-romaaniin.

 

”Ajattelin, että 
mä hukun nyt. En pääse enää kertomaan tästä kenellekään.”

 

Vakavaa, kevyesti

Viikatemies on pitänyt Anna-Leenalle seuraa viime vuosina muutoinkin.

Tänä vuonna ilmestynyt Valomerkki kertoo masentuneesta kirjailijasta, joka pohtii, auttaisiko joku hänen ystävistään häntä tappamaan itsensä. Härkösmäiseen tapaan kirjassa ollaan vakavan äärellä, mutta tarina kulkee kepeästi. Vitsiä väännetään sopivaisuuden rajoilla.

”Suljen silmäni ja haaveilen erilaisista kuolemista. — Kala-allergikkona olisi helppoa. Ei muuta kuin pistelee purkillisen tonnikalaa.”

Kirjan ilmestyttyä pari toimittajaa innostui tekemään päätelmän, että Anna-Leena lienee itsekin itsetuhoinen.

– Se oli tyrmistyttävää. Kirja on fiktiota.

Työnä Valomerkki oli yksi vaikeimmista. Kirjoittaminen eteni tahmeasti, sillä kun urakka oli alkumetreillä, Anna-Leenan isä kuoli. Lähtöä hän oli tehnyt pitkään. Viimeisinä vuosina Parkinsonin tauti eteni niin pitkälle, ettei isä enää tunnistanut lapsiaan.

– Tavallaan hän kuoli jo paljon aikaisemmin.

Lue koko juttu Oma Aika 14/2017-lehdestä.

Lue myös:

Näin somalialaisesta pakolaisesta tuli suomalainen kirjailija

Kirjailija Laura Ruohonen: Konttaaminen lattialla tekee hyvää professoreille

Leena Lehtolainen: ”Dekkarit ovat pimeän puolemme peili”

 

Teksti
Kuvat Mari Lahti

Tilaa Idealistan uutiskirje!

Saat sähköpostiisi suoraan monipuoliset treeni-, kauneus- ja hyvinvointijutut.

Toimitus suosittelee