nelkyt ja risat & työssä jaksaminen

Kaupallinen yhteistyö Lääkärikeskus AAVA

Töissä kynä tippuu lattialle ja purskahdan itkuun. Kotona en saa shampoopullon korkkia auki ja purskahdan jälleen itkuun. Tytöt kinastelevat ja huomaan kiihtyväni nollasta sataan alle sadasosasekunnissa. En kestä pienintäkään vastoinkäymistä ilman hermojen menetystä tai itkuun purskahtamista. Liikennevaloissakin tekisi mieli nousta ulos autosta ja puida nyrkkiä ärsyttävälle viereisen kaistan kuskille. Juoksulenkkikään ei kulje enkä edes muista mitä olen minuutti sitten tytöiltä kysynyt – saati että muka vastasivat minulle jo jotain. Suklaa sen sijaan maistuu mutta silti huomaan vain laihtuvani.

Siinä muutamia oireita työuupumukseni ajalta. Olen itseasiassa kokenut jonkinasteisen työuupumuksen nykyisen työurani aikana kahdesti. Molemmilla kerroilla uupumus on iskenyt vasta siinä vaiheessa kun pahin stressi ja kiire töissä on helpottanut. Siinä vaiheessa kun pystyi hieman jo hengähtämään. Ja sitten tuli yllättäen se itku kynän tipahtamisesta lattialle… Ensimmäisellä kerralla en ymmärtänyt mistä on edes kyse – ihmettelin vain miksi kaikki niin ahdisti ja itketti. Toisella kerralla tiesin jo missä mennään ja osasin hakeutua aikaisemmin lääkäriin.

Se mikä minut varmastikin pelasti tuolloin vielä pahemmalta uupumukselta olivat unenlahjani. En tuolloinkaan menettänyt yöuniani vaan nukuin yöni sikeästi. Unen merkitystä jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta ei voine liikaa korostaa. Itse tosin olen huono esimerkki tässä suhteessa – olenhan varsinainen yökukkuja. Olen tehokkaimmillani iltaisin ja jään lähes aina hääräämään omiani muun perheen mennessä nukkumaan. Ja silti herään jo varhain. Toisaalta olen ollut samanlainen jo pienestä pitäen. Mutta vaikka selviänkin suht lyhyillä yöunilla, olen alkanut kiinnittää nukkumiseeni entistä enemmän huomiota näin iän karttuessa. Viime kesänä ja syksynä tuli myös todistettua se, että ilman riittävää ja hyvälaatuista yöunta sitä on kuin kävelevä zombie. Onneksi tuo meidän yksivuotias koiramme Väinö oppi kuitenkin lopulta nukkumaan yönsä niin pääsimme me muutkin takaisin normaaliin nukkumisrytmiin.

Itse pidän oman jaksamiseni kannalta ehkä kaikkein tärkeimpänä asiana liikuntaa. Nuorempana olin varsinainen sohvaperuna mutta itseasiassa tasan kymmenen vuotta sitten löysin liikkumisen ilon. Ensin pyöräilin, sitten uskaltauduin kuntosalille, hurahdin bodycombatiin ja juoksin pari maratonia… Ja huomasin olevani paljon aiempaa energisempi. Jo tunnin tehokas liikunta saa aivoni (poikkeustapauksia lukuunottamatta) off-asentoon – en mieti sen enempää työasioita kuin mitään muutakaan. Työuupumiseni aikoihin en tuohon fiilikseen päässyt. Silloinkin liikunta toki teki hyvää ja oli lääkettä huonoon oloon mutta aivoni raksuttivat työasioissa. Uupumuksen hellittäessä löytyi jälleen se liikunnan ilo. Itse rakastan kunnollisia hikitreenejä mutta jollekin toiselle kävelylenkit voivat ajaa saman asian. Tärkeintä onkin löytää se oma lajinsa ja liikkua omien tuntemustensa mukaan, toki myös hieman itseään haastaen.

 

Neljänkympin rajapyykin ylitettyäni olen joutunut huomaamaan, kuinka kroppa ei enää palaudu samallalailla kuin nuorempana – oli kyseessä sitten palautuminen liikunnasta, valvomisesta tai juhlimisesta. Myös venytellä pitäisi huomattavasti aiempaa enemmän – samoin pitää huolta lihaskunnostaan. Voi kuinka ihailenkaan mieheni lähes 90-vuotiasta isää, joka venyttelee edelleen jokaikinen aamu! Ja on tehnyt samaa kuulemma reilut 50 vuotta. Itse sitä vain istuu tietokoneen ääressä niskat jumissa ja venyttelyt jäävät siihen mitä jumppatunnilla on tarjolla… Onneksi siis on edes ne jumppatunnit! Ja kaikki mahdolliset vitamiinit ja hivenaineet. Itse ostin juuri B12-vitamiinia suihkeena – sen kun pitäisi piristää sekä auttaa niin erilaisiin jumituksiin lihaksissa kuin muistinkin suhteen.
…..

 

Sana on vapaa, oletteko te muut kokeneet työuupumuksen? Entä miten huolehditte omasta jaksamisestanne ja pidätte stressin hallinnassa? Jotkut teistä saattavatkin muistaa, kuinka käväisin viime vuoden puolella ambulanssilla ensiavussa yhtäkkiä (illalla töissä) ilmaantuneiden rintakipujen vuoksi – ja vietin yön tarkkailuosastolla sydänkäyriäni ruudulta katsellen. Keskellä yhtä vuoden kiireisintä kuunvaihdetta. Kaikkien tutkimusten jälkeen lääkärit totesivat, ettei sydämessäni onneksi ole mitään vikaa vaan oireet johtuivat stressistä. Vaikka se kympin tyttö yritti siellä sydänkäyriä katsellessaankin muistuttaa kiireisistä työtehtävistä, otin silti opikseni ja päätin yrittää olla stressaamatta. Tehdä töissä parhaani, en yhtään enempää enkä vähempää. Tehdä sen, mitä työajan puitteissa ennätän. Toistaiseksi olen tuossa päätöksessäni pysynyt, enkä pelkästään töiden vaan ihan kaiken muunkin suhteen – sitä parempaa päätöstä ei oman hyvinvointinsa ja jaksamisensa eteen voi tehdä. Niiden terveellisten elämäntapojen ohella.

Nyt hetkeksi television ja Mauno Koiviston hautajaisten pariin – ennen sitä tärkeää yöunta. Päivän mentyä tanssinäytöksissä jäi hautajaisten katsominen iltapuhteiksi. Ajatuskin ohjelman katsomisesta tosin itkettää. Mutta sitähän se elämä on – iloa ja surua vuoronperään.