mitä mulle kuuluu

No wuf vaan! Pitkästä aikaa! Koska tolla meidän äidillä on taas niin kiire (koska kuunvaihde, mikä se sitten lieneekään? Ilmeisesti ei mitään syötävää kuitenkaan…?), ajattelin tulla kirjoittelemaan omia kuulumisiani.

Oon jo aika iso poika, täytän kohta 9 kk. Ainakin oon reilusti iso kokoisempi kuin tuo mun isosisko Minni. Äidin ja iskän mielestä kuvittelen olevani aina välillä koko tän lauman pomo. No, niinhän mä oonkin, tietty! Noi ihmiset ei vaan meinaa ymmärtää sitä. Eikä kyllä Minnikään… Oon kuulemma uhmaiässä mitä se sitten ikinä tarkottaakaan? Minkä mä sille voin, että en aina halua kulkea sinne suuntaan mihin hihnanjatkeet mua yrittää kuljettaa… tai että ulkona nyt vaan on niiiin paljon kaikkia ihania hajuja – ja mahtavan paljon kaikkee herkullista syötävää. Mun lemppareita on kakkakikkareet ja kaikenmaailman oksat (jotka vaan tuppaa tulemaan samaa tietä ulos mitä ne oon syönytkin…).

Just tänään äiti tuumi, kuinka lenkkeily mun kanssa on kuulemma aivan parasta aivojen nollausta! Se ei pysty muka keskittymään sillon mihinkään muuhun kuin mun vahtimiseen tai komentamiseen. Aika tarkkana se kyllä onkin… vaikka kuinka yritän sitä harhauttaa päästäkseni kaikkien ihanien herkkujen luo. Sitäpaitsi se höpöttää mulle lenkeillä miltei tauotta. Selittää milloin voi mennä tien yli ja millon pitää odottaa kiltisti. Niinkun mä en muka moisia juttuja jo tietäis. Noi hihnanjatkeet on välillä ihan tylsiä kaikki – niiden mielestä en vaan voi sännätä leikkimään jokaisen vastaantulevan koiran (tai pyöräilijän) kanssa. Enkä sais muka edes hyppiä lenkkeilijöiden päälle. Aika tylsää?!

Mun Minni-sisko sen sijaan tuntuu olevan mun puolella! Se tiputtelee välillä mulle kaikkia kivoja tavaroita keittiön tasoiltakin! Tuskin mä ilman sitä olisin saanut syötyä yhtä kiva muovikauhaakaan, monesta muusta jutusta puhumattakaan… Harmi vaan, ettei Minni tykkää kaikista mun leikeistä. Vaikka kuinka varovasti yritän sitä nostaa niskasta ilmaan tai pestä sen koko naaman yhdellä nuolasulla… Välillä se kyllä jaksaa häärätä mun kanssa – kiehnätään toisiamme ja läpätään vuoron perään. Öisin Minnillä on aina välillä tapana tulla herättään mut ja sitten me käydään kimpassa herättämässä äiti ja iskä! Hypätään molemmat niiden sänkyyn!

Mutta kai noi ihmiset musta ihan tykkää… luulisin ainakin kun ne tykkää maata mun vieressä lattialla ja silitellä mua. Vaikkei ne muka koiraihmisiä oo ikinä aiemmin olleetkaan. En kyllä ymmärrä miks ihmeessä?! Voiko nääs lupsakampaa kaveria ollakaan kuin mä?!

Ainiin! Toi mun äiti oli viime torstaina ja perjantaina vähän hassu. Se itki vähän väliä kun se seuras yhden Alma-mummun seikkailua labbispalstalla. Alma on siis kuulemma 16-vuotias labbis, joka karkas ekaa kertaa ikinä kesken metsäreissun (onpa se ollu kiltti koko ikänsä, vau!). Sitten äiti vasta itkikin kun sellanen etsijäkoira löysi Alman ojasta. Se kuulemma itki sitä, kun Alma olikin hengissä. Hassua. Almasta tuli sen palstan julkkis kertaheitolla – kattokaa vaikka täältä.