>juoksuaskelia lyhyen romaanin verran…

>

Noniin… tässä lupailemaani asiaa  juoksemisesta.
Tyttäreni kommentoi, ettei tätä kukaan jaksa lukea ;D
Tosin oikeasti minähän en tämän lajin asiantuntija ole, mahdollisimman kaukana siitä :)
Mutta muutama blogini lukija on kysellyt miten ihmeessä onnistuin vuodessa reenaamaan
täydestä nollasta maratonille…

Minähän siis olen pikkutytöstä pitäen inhonnut juoksemista – koulussa juuri ja juuri
jaksoin juosta 60 metriä mutta sitä pidemmällä matkalla alkoi aina heti pistää.
Joskus kymmenisen vuotta sitten käydessäni Painonvartijoissa, innostuin juoksemisesta
ensimmäisen kerran ever. Saihan siitä enemmän lisäpisteitä kuin mitä kävelystä ;)
Mutta silloin en vielä oppinut pitämään juoksemisesta, väkipakolla juoksin muutaman
lyhtytolpan välin…
Tämä nykyinen innostus lähti reteästä uhoamisesta ;) Mieheni nimittäin hurahti
maratoneihin jokunen vuosi sitten – ja silloin minä varsin reteästi menin
ilmoittamaan, että kyllä mäkin nyt yhden maratonin juoksen.. sanotaanko
vaikka vuonna 2010…! Ja kas, vuosi sitten keväällä hokasin, että mikäli aion
pitää lupauksestani kiinni, olisi ehkä syytä hankkia juoksulenkkarit ja alkaa
reenata ;D Ja siitä se sitten lähti…
Aloittelin melko lyhyillä lenkeillä – tosin mullahan oli sinänsä hyvä pohjakunto,
kiitos innokkaan jumppa- ja kuntosaliharrastukseni. Toki juokseminenkin tuntui
helpommalta kun en joutunut aloittamaan ihan rapakuntoisena. Mutta on juoksu
silti niin erilaista kuin vaikkapa jumppa missä jokaisen kappaleen välissä voit
hetken hengähtää ja juoda vettä. Miksei toki juostessakin voi välillä hengähtää,
mutta mulla on outo päähänpinttymä, että kun juostaan niin juostaan, ei pysähdellä :)
Kohtalaisen äkkiä huomasin jaksavani juosta viisi kilometriä… seitsemän kilometriä…
ja kummasti sitä saa aina lisäintoa kun huomaa jaksavansa enemmän kuin aiemmin!
Sitten löysin lempireittini (mistä nämä postauksen maisemakuvatkin ovat), ihana
hiekkatie maalaismaisemissa, peltojen keskellä… ja huomasin jaksavani juosta
koko tuon reitin, miltei 13 km. Ja tuohan nyt on jo tosi pitkä lenkki, ainakin mun
mittapuuni mukaan. Itse tykkään juosta jonkin tietyn lenkin, en samaa pururataa
eestaas, tai samaa reittiä ensin toiseen suuntaan ja sitten takaisin. Maiseman
pitää vaihtua koko ajan :)
Kun tuota lenkkiä jaksoin kipittää, tuli tunne, että voisihan sitä kokeilla
juosta puolimaratoninkin?! Minkä sitten juoksinkin viime syksynä Jyväskylässä,
hieman päälle kahteen tuntiin. Tuosta saavutuksesta olin tosi ylpeä. Reenasin
koko viime kesän tosi ahkerasti, niin lyhyempiä kympin lenkkejä kuin muutamia
pitkiä 20 km lenkkejä.. Kehittymisen kannaltahan on tärkeää, ettei aina juokse
samaa matkaa tai reittiä tai vauhtia. Välillä lyhyempi reitti nopeammalla temmolla,
välillä pidempi hitaammalla askeleella. jne. Ja ne lepopäivät! Niitä pitäisi
 muistaa pitää… ja ne juuri ovat mun kompastuskiveni sillä minähän en malttaisi
 levätä minään päivänä! Toinen kompastuskiveni on  venytteleminen
– sen suhteen olen aivan liian laiska. Niinikään olisi hyvä harrastaa myös jotain
muuta liikuntaa, juoksemisen vastapainoksi. Lihaskunnon ylläpitäminen on 
luonnollisesti myös tosi tärkeää!
Muutaman aloittelijan mokankin onnistuin tekemään… ensinnäkin ostin liian pienet
lenkkarit. Kun en vaan (blondi!) suostunut uskomaan kuinka isot juoksukenkien
pitää olla. Varpaat eivät saa ottaa kengänkärkiin kiinni – silloin kenkä on sopiva
kun varpaat eivät ota kiinni vaikka nouset kengillä varpaillesi. Eli about 1,5 cm
pitäisi jättää varpaille tilaa. Muutenkin kannattaa kyllä panostaa lenkkareihin,
ja käyttää urheiluliikkeiden asiantuntijoiden apua hyväkseen. JOS minä olisin
kuunnellut ja uskonut puheet kengän koosta, olisin välttynyt ainakin monelta
mustuneelta ja irronneelta varpaankynneltä – sekä todennäköisesti myös viime
talven vaivanneelta penikkataudilta. Liian pienet kengät ainakin omalta osaltaan
edesauttoivat pohkeitten menemistä jumiin (ja se venyttelyn vähyys…!), ja tuo
pohjejumitus kostautui sitten penikkatautina eli kipuna etusäärissä. Tuolloinhan
olisi toki pitänyt ymmärtää lepuuttaa jalkansa kerralla kuntoon mutta minäkö olisin
malttanut… ehei, kun en voinut juosta, kävin combatissa ym. jalkoja vaan lisää
rasittaneissa jumpissa. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi kannattanut vain polkea
kuntopyörää ja tehdä salireeniä…
Mutta mullahan oli tähtäimessä se  maraton… ja kauhean stressin siitä
kyllä onnistuinkin itselleni kehittelemään – lähinnä juurikin jalkavaivojen vuoksi.
Mieheni oli laatinut mulle hienot lukujärjestykset ja excelfilet minkä mukaan
minun olisi pitänyt reenata… vuoroin kevyempiä, vuoroin rankempia reeniviikkoja,
rankempien aikana olisi kevään edetessä pitänyt pystyä juoksemaan monta pitkää
(20-30 km) lenkkiä.. mutta mulla juoksukilometrit jäivät alle puoleen suunnitellusta.
Ja koska en juurikaan pystynyt pitkiä lenkkejä juoksemaan, jäi myös nesteytyksen
ja tankkauksen (tosi tärkeä tekijä pitkillä lenkeillä ja maratonilla!) reenaaminen ja
testaaminen melko vähiin. Minä olen tosi huono juomaan (hyvä kun lasillisen vettä
muistan päivän aikana juoda…) joten mulle tuo nesteytyspuoli oli sitten maratonillakin
se ongelmallisin… samoin jäi testaamatta energiageelit ja -patukat.
JOS nyt lähtisin reenaamaan maratonille alusta alkaen uudelleen, harkitsisin ehkä jonkun

urheiluseuran tai kuntosalin järjestämää  maratonkoulua – kallista lystiähän

nuo juoksukoulut ovat, mutta paljon kehujakin olen niistä kuullut! Tosin myös jokusen
negatiivisen palautteen… Mutta siellä oppisi varmasti kiinnittämään huomiota juuri
tuohon oikeanlaiseen tankkaamiseen ja energiansaantiin. Sekä oikeanlaiseen askellukseen
ja juoksutekniikkaan. Mutta toisaalta – mulla nyt on moninkertainen maratoonari
kotona neuvomassa ;)
Mutta sen kyllä opin, ettei maratonille lähdetä ihan tuosta, yhtään reenaamatta.
On se sen verran kova urakka, pitkä matka ja hullun hommaa :)) Toki jos olet
tosi hyväkuntoinen ja juossut koko ikäsi niin mikäs siinä – mutta kyllä moinen
ainakin minulta reenaamista vaatii. Siksi olinkin tosi tosi yllättynyt, että urakasta
kuitenkin maaliin saakka kunnialla selvisin, niinkin vähäisillä reenikilometreillä.
Mutta pohjakunto meinasi paljon – ja periksiantamattomuus :) Toki rajansa silläkin,
eihän tarkoitus ole kuitenkaan tuupertua radalle tai rikkoa paikkojaan.
Niin eikä tarkoitus toki ole menettää juoksemisesta sitä tärkeintä, iloa.
Sillä sen löysin ensimmäistä kertaa viime kesänä, ja varmaan siksi jäinkin koukkuun…
Kuinka ihanaa onkaan vetäistä lenkkarit jalkaan ja vaan lähteä lenkille!
Joko yksin omaan tahtiinsa (kuten minä tykkään juosta) tai yhdessä jonkun kanssa.
Joko linnunlaulua kuunnellen tai musiikit korvilla kuten mulla on tapana – mulla
osa juoksemisen ilosta ja hyvästä fiiliksestä tulee nimittäin ehdottomasti hyvän
musiikin kautta. Askel suorastaan lentää hyvien kappaleiden tahdissa :)
Tässä suosikkini tällä hetkellä…
Ja kuinka helppo laji juoksu onkaan – kuteet niskaan ja menoksi, suoraan 
kotiovelta, tai missä vaan reissun päällä. Jumpalla / kuntosalilla kun aina
kuluu miltei auttamatta vähintään se tunti, parikin – juostessa tunnissa ehtii
jo pitkälle ja takaisin :) Ja parastahan on se lenkin jälkeinen euforinen olotila.
Maratonilla huomasi hyvin, että juoksemista voi harrastaa ihan kuka vaan,
ikään tai kokoon katsomatta. Tyyli on vapaa, samoin askelen pituus ja juoksunopeus :)
eikun lenkille,