Sinkkuäiti ja sotakirjeenvaihtaja: Lapseni joutuu pärjäämään viikkoja ilman minua

Kirjailija ja Moskovan-kirjeenvaihtaja Anna-Lena Laurén sai lapsen yksin, mutta piti kiinni kutsumusammatistaan. Se on yhdistelmä, joka jostain syystä kummastuttaa monia.

Olin Donetskissa keskellä sotaa, kun puhelimeni soi. Au pair soitti Moskovasta. ”Lapsi on ollut itkuinen koko päivän. Vaikka kuinka yritän keksiä tekemistä, hän vain itkee. Koska tulet kotiin?”

Ennen Donetskia olin ollut melkein viikon työmatkalla Virossa. Kun tulin kotiin, jouduin kääntymään ovella ja jatkamaan matkaa Ukrainaan. Lapseni on tottunut siihen, että äiti tulee ja menee, mutta tällä kertaa hän itki ja huusi raivoissaan: ”Äiti, sun pitää olla mun kanssa!”

Tiesinhän minä, että lapsi oli oikeassa. Kevät oli ollut poikkeuksellinen: mielenosoitukset Kiovassa, Krimin valloitus, sota Itä-Ukrainassa. Olin ollut juttumatkoilla koko kevään ja lapseni, nelivuotias tyttö, joka on yleensä reipas ja hyvätuulinen, reagoi siihen.

Ajattelin, mitä hän oli ovensuussa raivoissaan huutanut minulle, ja mitä kaikkea hän on joutunut kestämään siksi, että haluan tehdä juuri tätä työtä. Ajattelin myös kaikkea sitä, mitä hän vielä joutuu kestämään, koska tällaisia tilanteita tulee taatusti lisää.

Soitin pomoilleni ja ilmoitin, että palaan seuraavana päivänä Moskovaan.

Venäläinen naislääkäri katsoi minua ankarasti ja sanoi: ”Ettekö te ymmärrä, että lapsi on ilo?”

Olin 34-vuotias, kun huomasin olevani raskaana. Asuin Moskovassa ja tein töitä Yleisradion ruotsinkielisenä kirjeenvaihtajana. Elämäni oli täynnä duunia, ystäviä ja menoja, olin kirjoittanut kaksi kirjaa ja rakastin työtäni yli kaiken. Työni – uutisten seuraaminen, ihmisten kohtaaminen ja kirjoittaminen – oli ja on elämäntapa.

Sokki oli iso, kun tajusin raskauden. Emme olleet lapsen isän kanssa vakituisessa suhteessa, ja alusta asti oli selvää, että suurin osa vastuusta lankeaisi minulle. Abortti ei kertaakaan juolahtanut mieleeni. Tiesin, että jos lapsi oli päättänyt tulla, minun piti ottaa se vastaan. Silti sain kyyneleet silmiini, kun lääkäri vahvisti, että olin raskaana.

Venäläinen naislääkäri katsoi minua ankarasti ja sanoi: ”Ettekö te ymmärrä, että lapsi on ilo?”

Oikeassa hän oli.

En koskaan epäröinyt, jatkaisinko toimittajan- ja kirjailijantöitäni tultuani äidiksi. Se oli itsestäänselvyys. En tiennyt, miten se käytännössä järjestyisi, mutta tiesin, että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Ihmisen pitää tehdä sitä, mistä tykkää. Aina ei voi tehdä kaikkea mitä haluaa, mutta pitää osata päättää, mistä ei ole valmis tinkimään. Minulle antoisa työ oli sellainen asia.

En ostanut lastenvaatteita, rattaita tai muita tarvikkeita. Ystävättärilläni oli tavaraa yllin kyllin. Lapsista ja heidän hoidostaan minulla ei ollut hajuakaan. Päätin, että kai minäkin opin, jos muut ovat oppineet.

Tyttöni osoittautui alusta asti itsevarmaksi tyypiksi, joka ei pyytänyt olemassaoloaan anteeksi. Hänet oli helppo raahata mukaan kaikenlaisille keikoille. Kun lähdin luennoimaan Venäjästä Kööpenhaminaan, hän lensi ensimmäisen kerran, kuukauden ikäisenä. Äitini oli mukana. Emme olleet ehtiä, koska emme pystyneet taittamaan vanhoja lastenrattaita, jotka olin saanut kaverilta. Lapsi pysyi koko ajan tyynenä ja Kööpenhaminassa joimme mummin kanssa Gammeldanskia tytön ensimmäisen matkan kunniaksi.

Kun kirjoitin näytelmää Lilla Teaternille, lapsi nukkui vaunussa lavan alla eikä piitannut näyttelijöiden metelistä. Vain Edith Södergrania käsitelleeltä luennolta Tukholmassa jouduimme poistumaan, koska yleisön mielestä salissa piti olla hiirenhiljaa.

Minulla on usein töitä viikonloppuisin ja iltaisin, voin joutua lähtemään Ukrainaan parin tunnin varoitusajalla.

Kun päätin muuttaa takaisin Moskovaan ryhtyäkseni Hufvudstadsbladetin ja Svenska Dagbladetin kirjeenvaihtajaksi, lapsi oli vuoden eikä hänellä ollut sananvaltaa. Viikon verran hän oli raivoissaan muutosta, sen jälkeen hän tottui tilanteeseen, hyväksyi lastenlikan ja oppi puhumaan hänen kanssaan venäjää.

Asuimme kolmistaan pienessä kaksiossa, ja omaa tilaa oli lievästi sanottuna rajoitetusti. Ensimmäisenä syksynä tyttö huusi joka yö. Pidin häntä sylissä pienessä keittiössämme, lauloin Cornelis Vreejswijkiä, katsoin Kremlin torneja parin kilometrin päässä ja mietin, muuttuuko tämä koskaan.

Kyllä muuttui. Joulun jälkeen hän ei enää herännyt öisin.

Olen edelleen sinkkuäiti, ja asumme kolmistaan au pairin kanssa. Tyttäreni käy suomenkielisessä päiväkodissa, minun kanssani hän puhuu ruotsia ja au pairin kanssa venäjää. On hieno asia, että hän puhuu kolmea kieltä nelivuotiaana, mutta kolmekielisyys ei tarkoita sitä, että hän puhuisi niitä kaikkia täydellisesti. Ruotsi on äidinkieli, ja muita kieliä hän puhuu sujuvasti, mutta usein hassusti. Sellaista elämä on – puutteellista, epätäydellistä ja usein hyvin koomista.

Minulla on usein töitä viikonloppuisin ja iltaisin, voin joutua lähtemään Ukrainaan parin tunnin varoitusajalla. On luentoja, on kirjailijaesiintymisiä. On haastatteluja, jotka joudun tekemään myöhään illalla, koska Moskovan työrytmi ei ole yhdeksästä viiteen. On jatkuva huono omatunto siitä, että koko ajan pitäisi olla paikassa missä tapahtuu, mutta aina ei pysty.

En ole immuuni kirjeenvaihtajien ammattitaudille. Meidän mielestämme pitää olla paikan päällä aina, kun ratkaiseva käänne tapahtuu.

Olin mukana Maidanilla, kun satoja ihmisiä ammuttiin helmikuussa 2014. Palasin Kiovasta Moskovaan ennen kuin Janukovytsh pakeni Venäjälle – en siis ollut enää paikalla, kun presidentinpalatsiin tunkeuduttiin. Olin päättänyt, että oli tärkeämpää viettää lapsen kanssa edes yksi vapaa viikonloppu. Työnantajani tietävät tilanteeni, ja saan itse asettaa omat rajani. Totta kai minua harmitti, että lähdin ennen tapahtumien loppua. Yksi mieskollega ihmetteli päätöstäni avoimesti. Se kirpaisi. En ole immuuni kirjeenvaihtajien ammattitaudille. Meidän mielestämme pitää olla paikan päällä aina, kun ratkaiseva käänne tapahtuu.

Mutta aina en voi. Sen olen hyväksynyt.

Olen hyväksynyt myös sen, että joskus joudun olemaan lapsestani erossa päivä-, jopa viikkokausia. Olen järjestänyt elämäni sen mukaisesti. Moskovassa au pair asuu luonamme, minulla ei siis ole yksityiselämää. Eräs miesystävä kysyi kerran, onko meillä kotona aina näin paljon porukkaa. Vastasin, että tervetuloa kolhoosiin.

Jos edessä on yli viikon keikka, vien lapsen mummolaan Suomeen. Kesälomalla asumme molemmat mummolassa, mikä on joskus niin raivostuttavaa, ettei sitä voi sanoin kuvata. Lapsi kuitenkin rakastaa mummolaa ja hänellä on oikeus olla edes joskus siellä, missä hän viihtyy parhaiten. Sinkkuäitinä en pärjää ilman apua.

Tai pärjäisin, jos päättäisin, että elämässäni ei ole pientäkään mahdollisuutta kirjoittaa kirjoja, tehdä työtä myöhään, tavata joskus ystäviä töiden jälkeen tai käydä teatterissa ja leffassa pari kertaa vuodessa.

”Äiti, oletko täällä, kun herään?”

Kun istun takseissa matkalla lentokentille ja reportaasimatkoille, mietin usein tyttöäni ja sitä, miten hän kokee kaiken. Miten urhea hän on ja pärjää päiväkausia ilman minua, vaikka raivoaa ja huutaa, kun lähden. Lapsi ei saa valita, lapsi joutuu sopeutumaan. Itse olen joutunut tinkimään monesta asiasta, mutta se on minun oma valintani.

En pysty kuvaamaan sitä riemua, kun palaan keikalta kotiin ja lapsi juoksee syliini ja halaa niin kovaa, etten melkein pysty hengittämään. Sitä pulputusta, joka tulee lapselta, joka ei ole saanut puhua äidinkieltään moneen päivään. Sitä miten hän iltaisin pitää minua tiukasti kaulasta kiinni ja kysyy ennen nukahtamista: ”Äiti, oletko täällä, kun herään?”.

Niinä hetkinä sydämeni täyttyy ilosta ja surusta. Ilosta, että minulla on tämä ihana lapsi ja surusta, koska ymmärrän, mitä hän joutuu minun vuokseni kestämään.

Koska olen valinnut tämän elämän, minulla ei ole varaa päättää, että lapseni on vain minun lapseni.  Saan hyväksyä, että lapsen elämässä on monta aikuista, jotka vaikuttavat häneen ja rakentavat häneen oman, vahvan siteensä: mummo, ukki, lastenhoitaja, lastentarhan opettaja.

Aina se ei ole helppoa. En esimerkiksi pidä siitä, että au pairimme kutsuu tyttöäni pieneksi prinsessaksi. Mutta en puutu siihen. On hänen oikeutensa rakentaa omaa suhdettaan lapseen ja rakastaa lasta omalla tavallaan. Heillä on omat juttunsa, joiden kanssa minulla ei ole tekemistä. He meikkaavat toisiaan, maalaavat kynsiään, puhuvat tyttöjen juttuja. Ajattelen, että lapselle on suuri rikkaus, että elämässä on useampi aikuinen, joka välittää. On hyvä, että hänellä on erilaisia naisesikuvia.

En sitä paitsi pelkää, että tyttö, jonka suurimmat idolit ovat Peppi Pitkätossu ja Ronja Ryövärintytär, omaksuisi vääränlaisen naiskuvan.

”Anna-Lena, sinun pitää oppia sanonta amore fati, rakasta kohtaloasi.”

Pitääkö naisen valita perhe tai ura? Kysymys on hölmö. Elämä on kokonaisuus. On perhe, on työ. On jatkuva riittämättömyyden tunne ja hetket, jolloin kaikki unohtuu, koska lapsen kanssa parhaat hetket ovat ihanampia kuin mikään muu.

Äitiydestä on tehty uskonto, jonka nimissä vakavissaan väitetään, että päiväkoti on lapselle turvaton ja että hyvä äiti jää vuosikausiksi hoitovapaalle lastensa kanssa. Minulta kysytään usein, miten voin olla pienen lapsen äiti ja ottaa silti riskejä raportoidessani kriisialueilta. Luonnollisesti tätä ei kysytä mieskollegoiltani. Isyyttä ei mystifioida eikä politisoida, sitä pidetään elämän tosiasiana.

Minulla ei tosin ole mitään sitä vastaan, että kysytään. Jos vastaukseni aiheuttaa jonkinlaisen oivalluksen kysyjän päässä, se on hyvä.

Kerran, kun lapseni oli hyvin pieni, istuin vanhemman naiskollegani työhuoneessa Hufvudstadsbladetin toimituksessa. Tilanne lapsen isän kanssa oli silloin vaikea, ja minua huolestutti suunnattomasti, olisiko se sellainen aina.

Kollegani katsoi minua rauhallisesti ja sanoi: ”Anna-Lena, sinun pitää oppia sanonta amore fati, rakasta kohtaloasi. Hyväksy asiat sellaisina kuin ne ovat. Et voi muuttaa ihmistä etkä kaikkia elämäntilanteita. Sinun pitää oppia elämään niiden kanssa, rakastamaan kohtaloasi.”

Tätä neuvoa olen ajatellut monta kertaa sen jälkeen, kun välit lapsen isän kanssa rauhoittuivat ja suhteesta tuli arkinen ja epädramaattinen. Elämä jatkui ja vei minut mukanaan.

Edelleen elämässäni on monta asiaa, jotka saisivat olla toisin. Mutta on lapsi, on rakkaus ja on työ.

Muuta en voi pyytää.

Teksti: Anna-Lena Laurén
Kuva: Mari Lahti

Toimitus suosittelee

Pin It on Pinterest