Paratriathlonisti Liisa Lilja: ”Juoksun hurma ei ole unohtunut”

Paratriathlonisti Liisa Lilja, 24, antoi amputoida jalkansa 10-vuotiaana, jotta pääsisi sairaalavuoteesta takaisin liikkumaan.

Kylmä vesi puistatti 10-vuotiasta Liisa Liljaa. Hän jaksoi räpiköidä kymmenen metriä, ennen kuin painui pohjaan kuin kivi. Liisa kokeili yhä uudelleen ja rakastui: altaassa sai haastaa itsensä. Vedessä hän tunsi myös olevansa yksi muista.

Kaksi vuotta aiemmin Liisa oli sairastunut 
aggressiivisen luusuopään. Hän oli aina ollut liikunnallinen ja rakastanut erityisesti juoksua ja hiihtoa. Sairaus kahlitsi hänet kuitenkin kahdeksi vuodeksi paikoilleen.

Lue myös: Outi Lehtosuo: ”MS-tauti on tuonut taistelijaluonteeni esiin”

Muistot tuolta ajalta ovat häilyviä. Kuukaudet vierivät ohi, kun Liisa makasi sairaalasängyssä. Valkotakkien lisäksi hän näki ainoastaan perhettään. Kerran viikossa soittivat isovanhemmat.

– Kavereideni elämä eteni, mutta omani junnasi paikallaan. Pitkään minulla oli todella ulkopuolinen olo.
Syöpä parani, mutta oikeaan polveen iski raju sairaalabakteeri. 10-vuotiaana Liisa joutui valitsemaan, jätetäänkö toimimaton jalka esteettisistä syistä paikoilleen vai amputoidaanko se.

Lääkärit varoittelivat Liisaa. Tyttö tulisi pian teini-ikään, eikä päätöstä voisi perua. Mitä jos hän alkaisi myöhemmin katua? Liisa oli kuitenkin varma valinnastaan. Otetaan huono pois ja laitetaan parempi tilalle.

– Katumusta ei ikinä tullut. En välittänyt niinkään siitä, lähteekö jalka tai muuttuuko ulkonäköni. Tärkeää oli vain se, että pääsen takaisin liikkumaan. Siksi oli myös itsestään selvää, että elämässä on mentävä eteenpäin.

Lue myös: Ainon voltista seurasi halvaus: ”Olin tehnyt saman hypyn satoja kertoja”

Liisa Lilja paratriathlonisti
Liikunta oli Liisalle kuin terapiaa vammautumisen jälkeen. – Jos en olisi pystynyt urheilemaan, olisin varmaan masentunut.

Kaksi omaa jalkaa

Nykyään Liisa ui, pyöräilee ja juoksee työkseen yli parikymmentä tuntia viikossa. Viime kesänä hän voitti paratriathlonin MM-hopeaa ja Rion paralympialaisissa hän sijoittui neljänneksi.

Menee Liisa mihin tahansa, häntä katsotaan. Utelu alkaa aina samoin sanoin. Anteeksi saanko kysyä: missä olet menettänyt jalkasi? Liisa on jo niin tottunut tuijotukseen, ettei se häiritse. Hän myöntää, että toljottaisi itsekin, jos joku pyöräilisi yhdellä jalalla ohi.

Aamuisin Liisa pukee kumpaankin jalkaansa sukan, etteivät kintut palelisi. Linnan juhliin hän valmistautui koristelemalla proteesin säihkyvillä leikkitimanteilla.

– Proteesista on muodostunut valtavan suuri osa identiteettiäni. Minulla on kaksi jalkaa kuten kenellä tahansa. Niitä pitää myös kohdella samoin.

Lue myös: ”Itkin raiskatuksi tulemista lenkillä ja joogatunnilla”

Överit tai vajarit

Vuoden kuluttua siitä, kun Liisa ui ensimmäistä kertaa yhdellä jalalla, hän keskitti jo kaiken energiansa uimiseen ja harjoitteli pelkästään vammattomien uimareiden kanssa. 15-vuotiaana hän kilpaili maajoukkueessa.

– Olen täysin överit tai vajarit -tyyppi. En lähde mihinkään sillä asenteella, että katsellaan. Teen kaiken täysillä.

Sama päättäväisyys oli myös nujertaa nuoren urheilijan. Liisa muutti vieraalle paikkakunnalle ja aloitti urheilulukion. Hän oli lahjakas ja lajilleen omistautunut uimari. Aina voi kuitenkin olla parempi, Liisa ajatteli. Ehkä hän pystyisi uimaan vielä vähän kovempaa, jos nipistäisi syömisistään.

Vaarallinen ajatus kehittyi vaivihkaa syömishäiriöksi. Ruuan karttaminen alkoi tuottaa Liisalle samoja hyvänolon tunteita kuin treenaaminen.

– Olen niin kova täydellisyyden tavoittelija, että minulla oli suuri riski sairastua. Ihastuin siihen tunteeseen, että pystyn hallitsemaan itseäni.

Lukiovuodet kuluivat sairauden ehdoilla. Kymmenen kiloa nykyistä kevyempi Liisa oli hauras kuin lintu. Kilpauinti jäi, kun Liisa ei pystynyt eikä jaksanut.

Toipuminen lähti viimein omasta päätöksestä. Eräänä iltana Liisa käveli lähikauppaan ja osti pussillisen cashewpähkinöitä. Hän tiesi tarkalleen, kuinka paljon kaloreita ne sisälsivät, mutta sulki ikävät ajatukset mielestään. Liisa ymmärsi, ettei hän voisi enää koskaan kilpailla, jos jatkaisi samaan malliin.

– Vaihtoehtoja oli tasan kaksi: joko minusta tulee hyvä urheilija tai hyvä anorektikko. Urheilu pelasti minut.

Liisa Lilja paratriathlon
Lahjakkuus kestävyysurheilussa tarkoittaa Liisasta sitä, että työnteosta nauttii. Matka huipulle on niin pitkä, että treenaamista on pakko rakastaa.

Jälleen juoksemaan

Liisa uskoo, ettei voi koskaan täysin parantua anoreksiasta. Tulevaisuus on kuitenkin liian kallisarvoinen hukattavaksi. Kaksi vuotta sitten Liisan suurin unelma toteutui, kun hän solmi sponsorisopimuksen, joka takaa hänelle juoksujousen, eli proteesin, jolla pystyy juoksemaan. Yksi jousi maksaa 30 000 euroa, ja niitä kuluu kaudessa useita.

Liisa oli ehtinyt unohtaa, miltä moni asia tuntui ennen jalan menettämistä, mutta muisto juoksun hurmasta oli säilynyt. Juoksujousen kanssa juokseminen oli kuitenkin aluksi hidasta ja vaivalloista. Ensin Liisa lähinnä marssi. Vaati sata tuntia ankaraa treeniä, ennen kuin hän pinkoi 500 metriä. Kun oma tyyli viimein löytyi, juoksusta huumaantunut Liisa alkoi harjoitella huimia määriä. Rasitus oli liikaa terveelle jalalle. Sääriluu napsahti poikki.

Loukkaantuminen oli kova henkinen kolaus. Juuri kun Liisa oli päässyt treenaamaan, juoksu vietiin häneltä pois. Joka aamu Liisa otti toiveikkaana askeleen mutta joutui aina pettymään.

– Pahinta oli odotus. Kukaan ei tiennyt, kauanko toipuminen kestää. Minun oli pakko vain luottaa siihen, että jalka tulee vielä kuntoon.

Jalan paraneminen kesti puoli vuotta, ja Liisan selviytyminen Rion triathlonille oli pieni ihme. Siinä missä kilpakumppanit olivat harjoitelleet vuosia, Liisalla oli takana vasta pari rikkonaista kautta.

– Matka Rioon oli erittäin raskas, mutta kaiken vaivan arvoinen. Jos olisin tiennyt, mihin ryhdyn, olisin harkinnut kaksi kertaa. Mutta varmasti ryhtynyt silti.

Lue myös: Halvaantuneen huippuvoimistelijan vaimo Sanna: ”Valitsin, etten katkeroidu”

Vamma tuo asenteet esiin

Harva olisi uskonut, että Liisasta edes tulee huippu-urheilija.

”Turvallisuusriski”, kaikuu yhä Liisan korvissa. Kun Liisa oli neljätoista, koulussa järjestettiin liikuntapäivä. Kaikki muut lähtivät hiihtämään, mutta Liisa käskettiin kotiin. Ensin hän lannistui, sitten suuttui ja sisuuntui. Liisa lähti omin päin ladulle ja hiihti yhdellä jalalla kovempaa kuin yksikään koulukavereista.

Hetki oli samaan aikaan yksi Liisan elämän parhaita ja pahimpia.

– Olin aina ollut liikunnallinen ja yhtäkkiä olinkin turvallisuusriski. Toivon, että samainen opettaja katsoi telkkarista suoritustani Riossa.

Vaikka Liisa ei juuri muiden mielipiteistä välitä, jatkuva todistelu on raskasta. Eniten Liisa toivoisi, että ihmiset oppisivat tuntemaan hänet vain Liisana. Ei aina sinä yksijalkaisena tyttönä. Vielä tänäkin päivänä liikuntavamma yhdistetään usein kehitysvammaan. Kun Liisa aloitti uuden kurssin yliopistolla, opettaja puhui hänelle tavuttaen.

– On suunnattoman ärsyttävää, että yhteiskunnassamme ulkonäkö määrittää sinut ihmisenä. Moni sanoo, että tunnen sen yksijalkaisen. Mutta miten voi tuntea, kun ei ole ikinä jutellutkaan minulle.

Lue myös: ”Halvaannuin, nyt työni on inspiroida muita”

Liisa Lilja paratriathlon
Kaupunki maksaa Liisalle yhden proteesin joka viides vuosi, mutta sillä ei voi juosta. Siksi Liisan ensimmäinen laji on uinti.

Rakkaus löytyi leiriltä

Liisa sanoo miettivänsä ihan samoja ulkonäköongelmia kuin muutkin naiset. Mitä laittaa aamuisin päälleen, miten näyttää hyvältä. Hän ei usko, että viehättävyys olisi jalasta kiinni. Hän on aina ajatellut, että mahdollisen miesystävänkin pitää olla täysin sinut vamman kanssa. Jos toinen alkaisi häpeillä häntä, omatkin fiilikset kaikkoaisivat.

– En voisi ikinä ryhtyä suhteeseen vain sen takia, että joku sattuu rakastumaan minuun. Kyllä minullakin on omat vaatimukseni. Pitää toisen minunkin silmääni miellyttää.

Liisa ja kilpakävelijä Aleksi Ojala tapasivat reilu vuosi sitten Espanjan harjoitusleirillä. Liisa oli vannonut, ettei sekaannu miehiin ennen uransa päätähtäintä, vuoden 2020 paralympialaisia. Kaveruudesta alkunsa saanut suhde kehittyi kuitenkin nopeasti rakkaudeksi, ja pariskunta asuu yhdessä.
Tärkeää on, että pari jakaa samat liikunnalliset arvot. Huippu-urheilijan itsekkyys kun ei ole parisuhdetta eteenpäin vievä voima.

– Urheilijan elämä on hirveää vuoristorataa: kovia pettymyksiä ja isoja onnistumisia. Siihen nähden parisuhde on haasteineen kaikkineenkin aivan suora viiva.

Lue myös: Hyvinkään ammuskelussa haavoittunut naispoliisi: ”Vietin neljä vuotta sairaalassa”

Oma polku huipulle

Triathlonissa Liisa rakastaa juuri itsensä haastamista ja äärirajoille viemistä. Viimeistä 800:aa metriä, joka tuntuu loputtoman pitkältä. Kroppa vaatii pysähtymään, ja mieli pikakelaa elämän läpi. Kun kärsii oikein kunnolla, helpotus on maaginen. Liisa ei haaveile menestyksestä mutta haluaa olla koko ajan parempi.

– En ole koskaan unelmoinut olympiavoitosta. Tahdon vain olla maailman nopein triathlonisti. Siinä on mielestäni valtava ero.

Liisa uskoo, että urheilussa pätevät paljolti samat pelisäännöt kuin elämässä yleensäkin. Liisaa ei ole koskaan paapottu, eikä hän ole saanut erityiskohtelua osakseen. Hän on joutunut etsimään oman polkunsa. Miettimään, miten kiipeäisi saunan ylimmälle lauteelle tai kantaisi kiulun löylyhuoneeseen. Kokeilemaan ja soveltamaan selviytyäkseen arkielämän tilanteista.

– Jos tallaa jonkun toisen viitoittamaa tietä, pääsee helpolla. Menestystarinoita syntyy vain silloin, kun luo oman polkunsa huipulle.

Liisa Lilja paratriathlonisti
Alussa Liisa tunsi aina muiden katseet selässään- – Sitten ymmärsin, että on vain minulta pois, jos jään kotiin.

Lue myös:

Näin syö triathlonisti

Kasvonsa pahasti polttanut: ”Tinderiin meno vaati rohkeutta”

Susanna Rahkamo ja Petri Kokko: ”Urheilu-uran jälkeen olimme ihan lopussa”

Teksti
Kuvat Mari Lahti
Kuvauspaikka Vuosaaren uimahalli

Toimitus suosittelee

Pin It on Pinterest