Kirjailija Laura Ruohonen: Konttaaminen lattialla tekee hyvää professoreille

Näytelmäkirjailija Laura Ruohonen kuvitteli, että vain tuskan kautta syntyy timantteja. Päätäi Väätäisen kanssa hän oppi, että helppokin voi olla arvokasta.

_ARS6063

Näytelmäkirjailija, dramaturgi ja ohjaaja Laura Ruohonen on kirjoittanut näytelmiä suurille näyttämöille ja työskennellyt Teatterikorkeakoulun professorina. Tänään hän on kuitenkin pyöräillyt keltaisissa sadehousuissaan merenrantaan kertomaan, mitä hän on oppinut kirjoittaessaan sellaisista tyypeistä kuin Mahtimummeli, Päätäi Väätäinen ja Agenttinero Naru.

Ruohoselta on ilmestynyt kaksi kokoelmaa lastenrunoja, joista on tullut lasten ja aikuisten keskuudessa ilmiö. Ruohonen on ohjannut kirjojen pohjalta myös Yökyöpelit-näytelmän ja samannimisen tv-sarjan, joiden laulut on koottu levylle. Ruohonen on saanut juuri valmiiksi kolmannen kokoelmansa tekstit.

”Runojen maailma on ollut aina olemassa päässäni, mutta siitä kirjoittaminen muille oli minulle uusi hyppäys.”

 

Hauska on arvokasta

Reilu kymmenen vuotta sitten Laura Ruohonen oli viettämässä juhannusta Bromarvissa vanhassa koulurakennuksessa oman perheensä ja tuttavaperheidensä kanssa. Iltaisin hän kertoi isossa ruokasalissa lapsille tarinoita omasta päästään. Ruohonen huomasi, että aikuisetkin keskeyttivät omat keskustelunsa ja nauroivat hänen jutuilleen.

Ruohoselle itselleen lorut ja tyypit olivat niin tuttuja, ettei hän ymmärtänyt niiden erityisyyttä. Vasta muiden reaktioista hän päätteli, että niitä kannattaa kirjoittaa muistiin.

”Tunnistamme yhtä huonosti omat hyvät puolemme kuin kaikkein huonoimmat puolemme. Ihminen voi olla vaikka kuinka hyvä käsistään tai järjestämään juhlia, joissa kaikki viihtyvät, tajuamatta sitä itse. Itselleen itsestään selvää ei edes ajattele eikä osaa arvostaa.”

Ruohoselle runojen kirjoittaminen on hilpeää kuin pulkkamäessä laskeminen, näytelmien kirjoittaminen kuin hiihtämistä raskaassa maastossa.

”Runojen kirjoittamisen myötä olen oppinut, että asiat jotka tulevat luonnostaan, pakottamatta ja helposti, ovat yhtä arvokkaita kuin ne, jotka tulevat kovan työn jälkeen. Varsinkin taiteeseen liittyy usein vakavuuden vaatimus: se ei saisi olla liian hauskaa ja helppoa.”

Tuona juhannuksena Ruohonen alkoi kirjoittaa juttujaan pienille värikkäille lapuille jakaakseen maailmansa muiden kanssa.

 

Lapsi kestää tulvan

Lukioikäisenä Laura Ruohonen oli päiväkodissa kesätöissä ja leikki lasten kanssa ”Jangtse-joen tulvia”.

Ruohonen oli täysillä mukana leikissä, mutta päiväkodin vakituinen työtekijä oli sitä mieltä, etteivät lapset voi ymmärtää niin monimutkaista leikkiä.

”Olin ja olen eri mieltä. On mahdollista löytää alue, jossa aikuiset ja lapset oikeasti kohtaavat ja jakavat jonkin yhteisen maailman. Yksi tällainen alue on kielellinen jakaminen. Lapset osaavat leikkiä legoilla ja kävyil­lä, miksei myös sanoilla?”

Ruohosen mielestä lapset voivat nauttia myös sanoista, joita he eivät vielä ymmärrä ja asioista, jotka ovat aikuisen mielestä hurjia. Lapset käsittelevät asioita omalla tavallaan.

Ruohosen kirjasta löytyy runo, jonka hän kirjoitti yhtenä huonona päivänä omaa hautakiveään varten: Tyhmänä syntyi, tyhmänä kuoli, siinä välissä näppejään nuoli.

Lapsissa on Ruohosen mielestä hienoa se, että he sietävät vastakkaisten totuuksien olemassaoloa: yhdessä hetkessä he toteavat, että äiti kuolee joskus, seuraavassa he jo juoksevat uimaan.

Oikeastaan vietämme koko elämämme samojen kysymysten äärellä, jotka heräävät lapsena. Lapsilta ei pidä kieltää näitä asioita.”

 

Pelko häviää pompuilla

Yhtenä talvena Ruohonen oli hiihtämässä kahdeksanvuotiaiden tyttöjen kanssa Kilpisjärvellä, kun alkoi myrskytä. Korkealta tunturista löytyi kylmä autiotupa suojaksi. Tuvan lämmittäminen kesti, tytöt olivat kylmissään ja peloissaan.

”Aloin tanssia, pomppia ja puhua pötyä saadakseni lapset nauramaan. Suustani alkoi tulla sellaisia sanoja kuin allakka pullakka munamakaroni. Pölhön tanssimme avulla tytöt unohtivat pelon ja kylmän.”

Sanoista syntyi runo, joka päätyi kansien väliin ja siitä löytyy muun muassa sanat pyörii pinkeitten pimujen pyllysilikoni.

”Parhaat runot tulevat yleensä kuin itsestään. Silloin harmittaa, jos ei ole muistiinpanovälineitä mukana.”

 

Älykäs uskaltaa kontata

Viime syksynä Ruohonen oli vetämässä Oxford­issa evoluutiotutkijoille työpajaa, jossa tutkittiin ihmislajin vetoa draamaan.

”Siellä professorit konttasivat ja pyöriskelivät yliopiston kokolattiamatolla. Korkeinta akateemista ajattelua tekevillä ihmisillä oli uskomaton kyky heittäytyä. Monet hankkeet kuolevat siksi, että niille asetetaan liian tiukat raamit eikä leikille jää tilaa.”

Ruohosen mielestä leikkiminen ja tosissaan tekeminen eivät ole vastakkaisia asioita: ilo ei ole älyn vihollinen.

”Tosikkous on usein pelkoa siitä, ettei pärjää tai täytä jotain mittaria. Silloin ihminen takertuu kaikkein ilmeisimpään eikä siedä epävarmuutta ja yllätyksiä.”

Teksti: Meri Nykänen
Kuva: Arsi Ikäheimonen

Toimitus suosittelee

Pin It on Pinterest