• Va

    Koskettaa. Isälläni todettiin kuusi vuotta sitten muistisairaus nuorena (62-v), itse olen nyt 28. Omasta mielestäni rankinta on se, kun ystävät ympärillä puhuvat ja iloitsevat omien lastensa kehityksestä; oppi syömään lusikalla, innostuu ”kato kato” tyylisesti autoista, motoriikka kehittyy jne. Itse kun seuraan vierestä miten omalta isältäni vastaavat taidot katoavat, eikä hänestä koskaan ole hoitavaksi isovanhemmaksi. Sairaudessa parasta on, että se on lähentänyt meitä. Surutyö todella tehdään aikaisin. Neuvoni muille on, että nauti joka hetkestä täysillä. Itse aikoinani hermostuin ja suutuin, kun jouduin käyttämään opiskelijan vapaa-aikaani siihen, että vein isäni kauppaan ja olin apuna (oli silloin vielä kohtuullisen omatoiminen, mutta ei saanut ajaa enää autoa ja kaipasi tukea, että kaikki varmasti menee oikein). Sillon en vielä tiedostanut, että vain muutaman vuoden päästä isäni ei pysty enää tuottamaan järkevää puhetta tai osaa käyttää suihkua. Jokainen asia mitä teet muistisairaan kanssa, voi olla hänelle viimeinen. Iloitse siitä, niin kuin se olisi ”pienen lapsen ensimmäinen”.

    • inkaikonen

      Hei Va! Kiitos, että jaoit oman kokemuksesi. Olen pahoillani puolestasi.
      Tunnistan tunteesi. En osaa edes kuvailla sitä fiilistä, kun vierestä seuraa, miten sen rakkaan ihmisen ihan tavalliset arkiset taidot katoavat.
      Hienoa, että vaikka kuinka kamalaa noin läheisen ihmisen sairaus on, olette lähentyneet. <3 Kiitos neuvoistasi. Näin aion todellakin tehdä! Voimia ja halauksia sinne <3

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*

Toimitus suosittelee