Halvaantuneen huippuvoimistelijan vaimo Sanna: ”Valitsin, etten katkeroidu”

Sanna Mönkkösen, 42, elämä muuttui silmänräpäyksessä, kun hänen miehensä Jari Mönkkönen halvaantui voimisteluharjoituksissa.

Heinäkuinen hellepäivä viime kesänä. Sanna Mönkkönen on tyttärensä Moonan ja siskonsa kanssa myymässä vaatteita ja urheiluvälineitä Hietalahden kirpputorilla Helsingissä.

Sannan mies Jari Mönkkönen on heittänyt vaimonsa ja tyttärensä myyntitouhuihin ja jatkanut itse treenaamaan läheiselle liikuntahallille. Entinen telinevoimistelijahuippu, paloesimiehenä työskentelevä Jari treenaa yhä kahdesti päivässä, vaikka kilpaura on päättynyt 10 vuotta sitten.

Muutaman tunnin päästä Jarin on tarkoitus noutaa Sanna ja Moona tyhjine Ikea-kasseineen. Sitten mentäisiin yhdessä syömään ja lähdettäisiin ehkä koiran kanssa metsään.

Vilskettä riittää ja kauppa käy mukavasti. Sanna huomaa puhelimensa soivan. Soittaja on Jarin treenikaveri, joka kertoo, että Jari on tullut niskoilleen alas voltista.

Myyntipöytä saa jäädä, ja Sanna lähtee niiltä sijoiltaan juoksemaan viereisellä kadulla sijaitsevaan voimisteluhalliin. Aurinko paistaa, autojakin kai liikkuu, mutta aika tuntuu pysähtyneen. Ajatuksissa on vain yksi sana: ei!

Voimistelusalissa on hiirenhiljaista. Kauhuissaan Sanna raivaa tiensä väenpaljouden läpi volttimontussa patjalla makaavan hahmon luo. Jari katsoo vaimoaan ja toteaa ykskantaan:

– Sanna, mikään ei liiku, tämä oli tässä.

Sanna Mönkkönen
Sanna on saanut paljon apua läheisiltään. Naapuri on luonut lunta ja äiti pyörittänyt pyykkikonetta. Tulevaisuudessa Sanna haluaa laittaa hyvän kiertämään.

Pahin painajainen

Sanna ja Jari tutustuivat 15-vuotiaina telinevoimistelukisoissa. 18-vuotiaana he alkoivat seurustella, ja häitä vietettiin kesällä 2000. Kumpikin on kilpaillut telinevoimistelussa, ja molemmat edustivat Suomea maajoukkueessa Brisbanen MM-kisoissa vuonna 1994.

Loukkaantumiset ovat kuuluneet urheilijaelämään. Ambulanssia odottaessaan Sanna kuitenkin tiesi, että tällä kertaa oli kyse elämästä ja kuolemasta. Jalat pettivät alta, ja Sanna raahautui kauemmas Jarista, jotta ei näyttäisi järkytystään. Kontillaan hengitys tuntui jotenkin kulkevan. 
Tämä ei voinut olla totta!

Lääkäri pyysi Sannaa käymään ambulanssissa.

– Jari oli tajuissaan, ja sanoin hänelle tärkeimmän: muista lapset. Jari vastasi taistelevansa.

Illalla Sanna otti perheen kolme lasta nukkumaan viereensä hänen ja Jarin sänkyyn. Uni ei tullut.

Lue myös: Muistisairas Jukka ja puoliso Minna: ”Kuin joka päivä häviäisi jokin taito”

Sanna Mönkkönen
Sannan mies Jari on ollut sairaalassa pian seitsemän kuukautta. Ainoita päiviä, joina Sanna ei ole käynyt hänen luonaan, oli viimekesäinen joogakurssi.

Huominen tulee silti

Aamulla piti pissattaa koira ja keittää puuroa. Kun Sannan sisko soitti, Sanna itki, että ei selviä. Maailma tuntui pysähtyneen. Selviät, sisko sanoi varmasti, muuta vaihtoehtoa ei ole.

– Lause herätti minut vuorokauden horroksesta. Tulisi taas uusi päivä ja uusi yö. Minun pitäisi pysyä mukana, lasten takia.

Sisko perheineen haki Sannan ja lapset päiväksi Nuuksion retkeilyalueelle. Sanna kulki lasten ja koiran kanssa, kuunteli muiden jutustelua, itki välillä. Samaan aikaan Jaria leikattiin Töölön sairaalassa Helsingissä.

”Tein tietoisen valinnan, etten katkeroidu, vaan menen eteenpäin.”

Sanna kiinnitti huomionsa puihin, kallioihin, tikunnokassa paistuvaan makkaraan. Hän hengitti tuoksuja ja antoi auringon lämmittää kasvoja. Luonto veti ajatuksia järkytyksestä tähän hetkeen.

– Juuri nyt kaikki olivat hengissä, ja metsä oli rauhoittava ja turvallinen.

Jaria leikattiin seitsemän tuntia. Sanna sai tiedon, että leikkaus oli onnistunut ja Jarin tila vakaa. Seuraavien viikkojen aikana vahvistui, että Jarilla on korkea neliraajahalvaus. Se tarkoittaa, että mikään ei liiku olkapäistä alaspäin. Parantumisennustetta ei annettu.

Moni olisi romahtanut, Sannalle uutinen antoi toivoa.

– Uskalsin luottaa, että emme menettäisi Jaria. Tein tietoisen valinnan, etten katkeroidu, vaan menen eteenpäin, hetki kerrallaan.

Lue myös: Hyvinkään ammuskelussa haavoittunut naispoliisi: ”Vietin neljä vuotta sairaalassa”

Jalkapalloa ja sirkuskoulua

Helsinkiläisen omakotitalon eteisessä huomaa, että täällä asuu sporttiperhe. Seinään on teipattu viikkolista lasten harrastuksista. Moona, 13, tanssii, Rasmus, 10, pelaa jalkapalloa, ja Miisa, 8, on innostunut sirkuskoulusta. Tästä listasta on ollut tapana tarkastaa, kumpi vanhemmista on kuskausvuorossa. Nyt se on äiti. Jari pääsi sairaalasta lokakuussa mutta on asunut siitä lähtien kuntoutuskeskuksessa. Hän on ollut poissa kotoa nyt seitsemän kuukautta.

Sanna kertoo, että Jari on aina ollut se, joka haastaa koko perheen liikkeelle. Viikonloppuisin on käyty seinäkiipeilemässä tai uimassa. Yhteinen metsäretkeily on rauhoittanut eripuraisina päivinä. Jari on kekseliäästi haastanut lapsia mukaansa mäkivetotreeneihin tai punnerrushaasteisiin.

Onnettomuuden jälkeen perheen alakerran punttihuoneessa ei ole juuri treenattu.

Kun Sanna ja lapset vierailevat kuntoutuskeskuksessa, perhe valtaa paikan liikuntasalin. Moona tanssii, Rasmus potkii palloa ja Miisa hyppelee.

– On haikeaa, että Jari ei pääse pyörätuolista mukaan, mutta hän nauttii nähdessään lasten liikkuvan. Kroppa ei toimi, mutta ohjeita ja kannustusta tulee entisen malliin.

Sanna Mönkkönen
Sannan mielestä hänellä ei ole varaa valittaa: hän sentään saa olla lasten kanssa joka päivä ja liikkua.

Palomiehet pitivät talkoot

Tämän talven pakkasilla Mönkkösten talossa on tassuteltu 16 asteessa villasukissa ja nukuttu öisin tuplapeittojen alla. Omakotitalon hoitamiseen liittyvät hommat, kuten maalämpöpumpun säätämisen, Sanna on suosiolla jättänyt tekemättä. Syksyllä Jarin palomiestyökaverit pitivät omatoimitalkoot, joissa he haravoivat ja pilkkoivat polttopuita. Sama porukka vaihtoi Sannan autoon talvirenkaat.

Arki ilman aviomiestä sujuu päällisin puolin, mutta raskainta on olla yksin vastuussa lapsista. Huilivuoroja ei ole, ja lasten tunteet täytyy ottaa yksin vastaan. Erityisesti lasten kiukkukohtauksissa Sanna kaipaisi miehistä apua.

”Jostain on pakko joustaa. Tärkeintä on nyt yhdessäolo.”

Lasten ollessa koulussa Sanna ohjaa jumppia ja tekee töitä viestintä- ja liikuntapalveluita tarjoavassa yrityksessään. Asiat ovat asettuneet itsestään tärkeysjärjestykseen. Sannan puolesta pyykkivuori saa kasvaa, eikä hän ole jaksanut tsempata myydäkseen mokkapaloja ja wc-paperia lasten harrastusseurojen hyväksi.

– Jostain on pakko joustaa. Tärkeintä on nyt yhdessäolo. Täkit ja tyynyt kerätään iltaisin milloin kenenkin huoneeseen.

Vaikeat hetket tulevat aaltoina. Kun lapset olivat onnettomuuden jälkeen ensimmäistä kertaa yökylässä, Sanna asettui sohvalle katsoakseen Gilmoren tyttöjä putkeen. Pysähtyminen sysäsi surun liikkeelle. Lohduttoman itkun piti antaa tulla.

– Pahin pelkoni oli, että jään yksin.

Lue myös: Kasvonsa pahasti polttanut: ”Tinderiin meno vaati rohkeutta”

Jooga selkiyttää ajatukset

Mikään ei koskaan pysähdy, muuttaa vain muotoaan.

Aamuisin Sanna muistuttaa itseään, että 
kaikki pahakin tuo mukanaan jotain hyvää. Jonain päivänä hän ymmärtää selvemmin, miksi näin kävi. Kuuden jälkeen, ennen kuin lapset heräävät, Sanna kuuntelee puolisen tuntia mielenhallintapätkiä Youtubesta. Niiden positiivisista lauseista voi ammentaa voimaa päivän aikana. Juuri ennen onnettomuutta käydyn mindfulnesskurssin hengitysharjoitukset Sanna on ottanut tehokäyttöön.

Aamuisin Sanna myös joogaa. Vaikka hän ehtisi tehdä vain muutaman aurinkotervehdyksen, oma hetki on kullanarvoinen. Yöllä ajatukset ovat pyörineet levottomasti lasten kouluasioissa tai Jarin voinnissa, mutta lihasjumien avautuessa mieli irrottaa huolista.

– Joogatessa tunnen olevani elossa.

Myös filosofi, kirjailija Wayne Dyerin mielenvahvistusluennoilta poimitut opit asenteen vaikutuksesta elämänlaatuun ovat Sannalle tärkeitä, ja niitä hän kuuntelee autossa suhatessaan päivisin paikasta toiseen.

– Välillä tekisi mieli todeta murjottavina vastaan käveleville ihmisille, että menkää kotiin halaamaan rakkaitanne, kun voitte.

Sanna ei halua jäädä junnaamaan suruun, vaan siirtää ajatukset hyviin asioihin. Jari ei voi halata häntä, mutta Sanna iloitsee voidessaan rutistaa rakastaan.

”Tulen onnelliseksi, jos voin auttaa edes kuuntelemalla.”

Auringonsäteitä kasvoilla

Kerran viikossa Sanna juoksee yhdessä naapurinsa kanssa. Reilun tunnin lenkillä ehtii purkaa sydäntä. Sannalle on tärkeää, että myös ystävät voivat kertoa hänelle huoliaan.

– En halua, että minua pidetään kuplassa tai säästellään peittelemällä omia murheita. Suruja ei voi asettaa suuruusjärjestykseen. Tulen onnelliseksi, jos voin auttaa edes kuuntelemalla.

Lenkillä tunteet ja ajatukset selkiytyvät ja Sanna saattaa esimerkiksi tuntea huikeaa kiitollisuutta Jarin hyvästä hoidosta. Naapurin kanssa on ideoitu ratkaisuja Sannan ja Jarin kodin remontoimiseen esteettömäksi pyörätuolille.

Kun Sanna ulkoiluttaa yksin perheen Ronda-koiraa, lenkki saattaa venähtää tuntien pituiseksi. Lemmikin rymistely ryteikössä tuo ajatukset tähän hetkeen. Sanna miettii, kuinka paljon hän onkaan saanut apua arkeen läheisiltään ja kuinka haluaisi tulevaisuudessa auttaa muita. Metsässä on pakko keskittyä jokaiseen askeleeseen ja ympäröivä luonto herkistää.

–Tunnen esimerkiksi todella voimakkaasti auringonsäteet kasvoillani. Lämpö valaa uskoa hyvästä tulevaisuudesta.

Lue myös: 5 syytä mennä syksyiseen metsään

Sanna Mönkkönen
Jarin halvaantumisen jälkeen Sannan entinen valmentaja ohjeisti häntä pitämään liikunnasta, ravinnosta ja levosta kiinni. Neuvon noudattaminen on auttanut Sannaa jaksamaan.

Elämä meni näin

Sanna ja Jari ovat viettäneet elämästään enemmän yhdessä kuin erikseen. Kun Jari oli teho-osastolla, hän pyysi vaimoltaan onnettomuutta anteeksi.

– Jari tiesi, millaiseen härdelliin joudun. Lupasin hoitaa kaiken, kunhan hän vain kuntoutuisi.

Pariskunta keskusteli tunteja, ja Sanna yritti motivoida miestään elämään halvaantumisesta huolimatta. Oli tiukka paikka saada Jari uskomaan, että perhe tarvitsee ja rakastaa häntä liikuntakyvyttömänäkin. Vaikka mies ei pysty itse liikkumaan, hän voi yhä toteuttaa ideoitaan perheen liikuntayrityksessä.

Kertaakaan Sanna ei ole ajatellut hylkäävänsä Jaria. Hän ei koe arjen pyöritystä yksin ja Jarin tsemppaamista uhrauksena. Se on elämää, joka nyt meni näin.

Jari on muuttunut ulkoisesti, mutta sisällä on ihan sama ihminen. Sanna sanoo, että he osaavat ihan uudella tavalla arvostaa toistensa läsnäoloa. Monilapsisessa perheessä parisuhde jää helposti arjen jalkoihin. Nyt suhde on jopa parantunut, sillä siihen on löytynyt uudenlainen henkinen yhteys, varmuus toisen ainaisesta tukemisesta.

– Meillä ei ole vuosiin ollut näin paljon aikaa toisillemme. Onnettomuus nosti oleellisen esille: meillä on vain toisemme, perhe ja tämä hetki.

”Onnettomuus nosti oleellisen esille: meillä on vain toisemme, perhe ja tämä hetki.”

Vihdoin kotiin

Jarin kuntoutusjakso on pian ohi. Kunhan Mönkkösten omakotitaloon saadaan rakennettua uusi siipi, hissi pyörätuolia varten ja uudet suihkutilat valmiiksi, Jari voi tulla kotiin.

Vielä pitäisi löytää paikka, jossa Jari voi asua kevään, kodin remontin yli. Se jännittää Sannaa. Kuntoutuskeskuksessa Jarilla on tiivis päivärytmi, palvelutalossa voi olla tylsää. Sanna taas on kiinni talon remontoinnissa ja avustajien palkkaamisessa.

– Tiedän jaksavani raskaan kevään sen voimalla, että saamme pian Jarin kotiin. Sydämeni sanoo, että meille on luvassa vielä paljon hyvää.

Kun mies on saman katon alla, mieleen juolahtavista asioista voi puhua heti, eikä niitä tarvitse säilöä muistiin seuraavaa tapaamista varten. Tietokoneongelmat hoituvat Jarin ohjeistaessa vieressä, ja lasten riitelyitäkin voidaan ratkoa yhdessä.

Sanna odottaa eniten sitä, että koko perhe syö jälleen saman pöydän ääressä. Silloin savustuspöntössä paistuu luultavasti kala. Sitten katsotaan yhdessä jokin elokuva.

Lue myös:

”Halvaannuin, nyt työni on inspiroida muita”

Aivoinfarktista toipunut Saara Rantanen: ”Aivoinfarkti on totta, vaikka se olisi lievä”

Pirjo Kauppinen ei lannistunut pyörätuoliin joutumisestaan

Teksti
Kuvat Mari Lahti

Toimitus suosittelee

Pin It on Pinterest