Kun se toinen ei ollutkaan Se Oikea

Kiitos kaikille edelliseen Paras lääke sydänsuruihin -postaukseen kommentoineille. Tiedän, että arvonnat aina vauhdittavat kommentointia, mutta oli ihana lukea myös tsemppauksia sieltä rivien välistä. Ette tiedäkään miten paljon ne auttavat ja miten helpottunut olo on, nyt kun voin/haluan/pystyn blogini puolella puhua vapaammin asioista.

Kyse ei ole siitä, että olisin mitenkään tilivelvollinen teille blogini lukijoille (tosin humoristisena nippelitietona teille tähän väliin, että blogini haetuimpia hakusanoja ovat juurikin ”mies” ja ”ero”!), vaan siitä, että blogini on jo vuosia kulkenut käsikädessä oikean elämäni kanssa, joten minusta olisi outoa sivuttaa näinkin ison asian käsitteleminen kokonaan täällä blogini puolella.

En tiedä onko se ollut vain omassa päässäni vai onko rivien välistä ollut huomattavissa, että yksityiselämässäni on hieman myllertänyt tässä alkukesän aikana. Tuntuu, että sanoja ei vaan saanut ulos suusta, kun ei itsekään aina tiennyt mitä tuleman pitäisi. Silloin on todella vaikea kirjoittaa oikeastaan yhtään mistään, sillä kaikki muu kuin sydämen asiat tuntuvat yksinkertaisesti mitättömiltä…

Mistään sen dramaattisemmasta ei ole kyse, enkä toista ihmistä kunnioittaen halua asiaa sen enempää avata blogini puolella. Muuten kuin sanoakseni, että takana on ikimuistoinen vajaa vuosi joka minulla oli kunnia saada jakaa mitä hienoimman ihmisen kanssa. Kuitenkaan loppupeleissä kummankaan mielestä se toinen ei vain ollut Se Oikea.

Kun tuon lauseen jälkeen laittaa pisteen, ei jäljelle jää enää oikein mitään sanottavaa. Muuta kuin ne vaikeimmat asiat; toisen hyvästeleminen (tai siis jatkossa ystäväksi kutsuminen) ja yhteisten tulevaisuudenunelmien pyyhkiminen pois mielestä. Olo on aika tyhjä näin suoraan sanottuna, mutta tästä alkaa taas uusi aikakausi elämässäni. Ja ehkä pikkuhiljaa voin alkaa odottamaan mitä kesä voikaan tuoda tullessaan…

Sometimes good things fall apart so better things can fall together.